Minkä kuulen, sen unohdan.
Minkä näen, sen muistan.
Minkä teen, sen ymmärrän.
– Vanha kiinalainen viisaus

Perinteiset leikkimme ja pelimme perustuvat hyvin usein negatiiviseen kilpailuun ja opettavat kielteisiä arvoja, väittää Tintti Karppinen, draamakasvattaja ja Suomen draama- ja teatteriopetuksen liiton kunniapuheenjohtaja. Ne voitaisiin kuitenkin helposti muuntaa myönteisiksi leikeiksi, jotka opettavat yhteistyötä ja tuottavat onnistumisen iloa kaikille osanottajille. Mutta millainen on ”kuuma tuoli”, johon Tintti haluaisi istuttaa kaikki sodan- ja kapinanjohtajat?

Päivittäiset uutiset ovat osoittaneet entistä enemmän todeksi sen, ettemme valitettavasti ole oppineet historiasta mitään. Ihmisten ja kansojen välinen yhteisymmärrys on pahasti hukassa, vaikka se on kaiken A ja O. Kun sitä ei ole, ratkotaan konflikteja väkivallalla ja aseilla, lietsotaan vihaa ja luodaan kaikin käytettävissä olevin keinoin kuvaa vihollisista, joita vastaan on muka oikeus hyökätä ihmisoikeuksia raa’asti rikkoen.

”Jos olis valta niin kuin on mieli, niin ottaisin omakseni”, lauletaan suomalaisessa kansanlaulussa. En ottaisi omakseni, mutta haluaisin laittaa joka ikisen sotaa käyvän maan ja kapinallisryhmän johtajan osallistumaan Forumteatteri- tai sosiodraamaharjoitukseen, jossa heidän pitäisi kohdata vastapuolen edustaja, ottaa roolihahmo ja yrittää ratkaista aiheuttamansa konfliktitilanne. Ohjaaja vaatisi heitä aika ajoin vaihtamaan rooleja keskenään. Lopussa kukin istutettaisiin vuorollaan ”kuumaan tuoliin” (draamassa paljon käytetty keino asettaa henkilö – edelleenkin roolissa – joko yleisön ja/tai toisten samassa draamassa olleiden (rooli)henkilöiden haastateltavaksi. Kysyjinä eri-ikäisiä tavallisia kansalaisia, jotka edustaisivat eri osapuolia. Kysymykset voi kukin tehdä omana itsenään, ja luotan tässä aivan erityisen paljon lasten ja nuorten sekä vanhojen, paljon elämää kokeneiden ihmisten taitoon tehdä suoria kysymyksiä ilman fraseologiaa. Jos haluaa kysyä roolihenkilönä, voi aloittaa vaikkapa näin: ”Poikanasi haluan tietää…” tai ”Äitinäsi minua kiinnostaa…”

Kun sitä valtaa ei ole, täytyy vain toivoa, että viisaammat ja arvovaltaisemmat vallankäyttäjät onnistuvat saamaan rauhan kaikkiin väkivallan pesäkkeisiin.

Esimerkillisiä valopilkkuja

Jo yhden päivän sanomalehden uutisten lukeminen on useimmiten niin masentava kokemus, että se tarvitsee vastapainoksi positiivisuutta. Silloin on hyvä ajatella, että kaikkialla maailmassa on ollut ja on yhä ympärilleen voimia ja uskoa antavia ihmisiä. Se auttaa jaksamaan. Yksi heistä oli kansainvälisesti tunnettu ja palkittu rauhankasvatuksen uranuurtaja Helena Kekkonen, jonka mittava työ on saanut kiitollisia seuraajia eri puolilla maailmaa. Hän oli karismaattinen puhuja, joka jaksoi loppuun asti kannustaa kasvattajia toimimaan rauhan puolesta väkivaltaa vastaan.

Ihmiset ovat itse aiheuttaneet valtaosan tämän päivän ongelmista, joten meidän on itse kyettävä ne myös ratkomaan. Kasvattajina ja vanhempina emme saa koskaan antaa periksi, sillä kukapa lapsi tai nuori haluaisi kasvaa maailmassa, jossa on odotettavissa pelkkää kurjuutta ja tuhoa. Omia ja vähän muidenkin lapsia olen usein leikkimielisesti lohduttanut: ”Se on hyvä vaan, että teillä on kurjaa, niin osaatte sitten nauttia siitä, miten kivaa on olla aikuinen!” Liian usein vanhemmat marisevat lapsilleen, ettei heillä itselläänkään ollut lapsena edes sitä, tätä eikä tota. Päälle vielä syyllistävät, että kun te ette ole tyytyväisiä mihinkään, vaikka teillä on kaikkea enemmän ja ihan liikaakin! Käsi sydämelle: olisitko tehnyt käpylehmiä, jos olisit saanut kaupasta halvalla ihan oikean näköisen muovilehmän? En kaipaa menneisyyteen, jossa naisia raahattiin tukasta luolaan tai jossa pikkulasten kuolleisuus oli yleistä. En edes aikaan ennen hiploja tai räpliä (= älypuhelimia ja tabletteja) ja niiden mukanaan tuomaa somea. Välineet ovat täysin toisarvoisia, kun ongelmana on ihmisten kyvyttömyys tulla toimeen keskenään niin perheissä, työpaikoilla kuin koko maailmassa.

Sota ei ollutkaan imperfekti

Kuulun siihen onnelliseen suureen ikäluokkaan, joka syntyi sodan jälkeen, enkä siis ole koskaan joutunut omakohtaisesti kokemaan sodan kauhuja. Kymmenen ensimmäistä ikävuottani elin sellaisen harhan vallassa, että sota on imperfekti-asia, jotakin, joka kuuluu vain menneisyyteen. Kotona siitä ei paljon puhuttu, ja leikeissämme oli pääasiassa aivan muut sisällöt. Ainoastaan hautajaisia leikimme aika ajoin, kun halusimme pukeutua jokaisen perheen komeroista löytyviin mustiin juhlavaatteisiin.

Koin valtavan järkytyksen, kun vuonna 1956 aikakauslehdessä kerrottiin Unkarin kansannoususta. Siihen aikaan ei meillä ollut televisiota eikä lehdissä ollut juuri lainkaan värikuvia. Siksi oli erityisen järkyttävää nähdä väreissä kuvia verta valuvista ammutuista ihmisistä kaduilla, toreilla ja Tonavassa. Sota ei ollutkaan menneisyyttä vaan juuri nyt, tänäänkin tapahtuvaa väkivaltaa, täällä Euroopassa. Se pysäytti, samoin kuin samoihin aikoihin lukemani Tuntematon sotilas. Jälkeenpäin olen tajunnut, että tietyssä mielessä lapsuuteni loppui silloin.

Olen myös vakuuttunut siitä, että rauhankasvatuksen korostuminen kaikessa draamaopetuksessani yli 40 vuoden aikana juontaa juurensa muun muassa näistä kokemuksista.

Leikin varjolla rauhallista toimintaa…

Sana draama tuo useimmille mieleen joko teatterin ja näytelmät – niistä vielä erityisesti vakavat näytelmät – tai sitten eri tiedotusvälineiden kuvaamat tapahtumat, joissa on jännitystä, ristiriitoja tai onnettomuuksia. Itse sana tulee kreikasta ja on alun perin tarkoittanut tekemistä ja toimintaa, vaikkei kukaan meillä sano esimerkiksi yritystoimintaa yritysdraamaksi.

Valitettavasti ilmaisu ”toimintaelokuva” on kaapattu vakiintuneeksi luokitteluksi tarkoittamaan yksinomaan paljon väkivaltaa sisältäviä elokuvia. Jos joku tekisi hyvän, tosiasioihin perustuvan kuvauksen vaikkapa suomalaisesta talkootyöstä, sitä ei luokiteltaisi toimintaelokuvaksi – ei, vaikka se kuvaisi ahkeria ihmisiä heinä-, rakennus- tai perunannostotalkoissa aamusta iltaan.

Draamakasvatuksen keskeisiä periaatteita ovat aina eettisten arvojen kunnioittaminen, tekemällä oppiminen ja sosiaalisten taitojen kehittäminen. Hyvän yhteishengen luomisessa sekä turhien jännitysten ja esiintymispelkojen poistamisessa draamaharjoitukset ja -leikit ovat osoittautuneet korvaamattomaksi menetelmäksi niin työelämässä kuin kaiken ikäisten koulutuksessakin sekä Suomessa että ulkomailla.

Mielestäni leikin – kuten elämänkin – tärkeimmät periaatteet ovat:
• Kaikkia (ryhmän jäseniä) tarvitaan, jotta peli tai leikki onnistuu.
• Yhdessä toimiminen on hauskaa, motivoivaa ja palkitsevaa.
• Yksilöiden ja heidän kulttuuritaustojensa erilaisuus on rikkaus.
• Lopetettaessa kaikilla on hyvä mieli, silloinkin kun leikin luonteeseen kuuluu voittaminen ja häviäminen.
• Onnistuminen tai voittaminen ei merkitse toisten alistamista, nujertamista tai nöyryyttämistä.
• Kaikkia ryhmän jäseniä, heidän ideoitaan ja tekemisiään kunnioitetaan.
• Jokainen huolehtii itse sääntöjen noudattamisesta.
• Mitään ristiriitoja ei ratkota välivallalla.

Nämä leikin periaatteet ja säännöt pätevät myös kaikkeen muuhunkin sosiaaliseen ja ihmistä kunnioittavaan elämään niin yhteiskunnassa, työssä kuin kodeissakin.

… vai negatiivista kilpailua?

En ole tutkija. Seuraava prosenttiluku perustuu yksinomaan kokemuksiini ja intuitioon: 90 prosenttia kaikista lapsina oppimistamme leikeistä ja peleistä opettaa monien muiden, myönteisten asioiden (liikunta, ongelmien ratkaisukyky, yhteisten sääntöjen merkitys jne.) ohella filosofisesti täysin väärää arvomaailmaa. Valitettavasti tällä arvomaailmalla on taipumus säilyä useimmilla ihmisillä koko eliniän ja siirtyä periaatteena myös työelämään ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Lyhyesti sen voi kiteyttää lauseella: Olen hyvä vain, jos sinä olet huono. Mielestäni tällaista filosofiaa ei ole viisasta opettaa eikä rakastaa (filia = rakastaminen, sofia= viisaus).

Liian monet perinteiset leikit ja pelit perustuvat negatiiviseen kilpailuun ja opettavat samalla kielteisiä arvoja. Lähes keinolla millä hyvänsä on voitettava. Paras on se, joka saa kahmittua eniten rahaa, timantteja, kortteja, osakkeita, on ensimmäinen, syö toiset pelaajat pois, pystyy alistamaan muut tai jopa nöyryyttämään pelitoverinsa, on vahvin, ovelin jne. Voitto on niin tärkeä, että siihen pyritään jopa väkivaltaisin tai epärehellisin keinoin. Tutkijat ja ammattikasvattajat ovatkin jo pitkään varoittaneet esimerkiksi lukuisten tietokonepelien arvomaailmoista, joissa opetetaan lapsille ja nuorille väkivaltaisia käyttäytymismalleja ja seurauksista piittaamattomia asenteita.

Leikin perusidea ja -filosofia on mielestäni yksi yhteen elämän filosofiankin kanssa. Kasvatuksessakin on aina muistettava miettiä, mikä on kokonaisuuden punainen lanka. Mitä piiloarvoja eri harjoitukset, leikit ja pelit saattavat opettaa? Lisäävätkö ne negatiivista kilpailua ja ihmisten luokittelua hyviin ja huonoihin, menestyjiin ja luusereihin? Vahvistavatko ne halua toimia yhdessä, oppia ymmärtämään erilaisuutta ja elää rauhassa kaikkien kanssa? Tuottavatko ne jokaiselle ryhmässä aitoa iloa yhdessä tekemisestä ja yhteisten sääntöjen noudattamisesta?

Onneksi myönteisiäkin leikkejä ja pelejä on paljon. Niitä voi jokainen halutessaan helposti kehittää lisää joko perinteisiä leikkejä muuntamalla tai keksimällä uusia. Parhaita hetkiä ovat aina ne, joissa yhden onnistuminen tuottaa mahtavan ilon kaikille muillekin.

Todellisen maailman varjot

Suomalainen sosiologi ja Kalifornian Piilaaksossakin menestynyt IT-yrittäjä Jyri Engeström ilmaisi Helsingin Sanomien haastattelussa 12.2.2015 huolensa siitä, etteivät lapset osaa enää leikkiä, ja epäili syyksi nettipelejä: ”Puhutaan, että lasten pitäisi osata koodata, jotta he voivat valmistautua tulevaisuuteen. Padeissa on paljon hyvää, mutta niiden koukusta ei kovin helposti pääse eroon – sinne todelliseen maailmaan, jossa on ehkä vielä enemmän opittavaa.”

Draamassa opettelemme tätä todellista maailmaa leikkimällä yhteisesti sovituin säännöin. Osanottajien on oltava fyysisesti läsnä ja vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. On ilahduttavaa, että yhä useammat ihmiset ovat alkaneet kiinnittää sen tarpeellisuuteen huomiota. Nettipelejä voi sen sijaan pelata yksin ja kuvitella olevansa muiden kanssa ja uskoa, että saa tehdä ihan mitä huvittaa.

Engeström viittasi myös psykiatri Carl Jungin varjo-käsitteeseen selittäessään, mikä sosiaalisessa mediassa on pielessä: ”Some-ajassa se varjo yritetään lakaista maton alle. Sille ei ole sijaa.”

Draamassa on. Yksi sen klassinen lämmittelyharjoitus on varjo/peili-leikki, jonka perusidea soveltuu niin kasvatukseen kuin työelämäänkin. Jotta yhteistyö sujuu, vastuunkin on oltava yhteinen. Kun A liikkuu, hän on ihan yhtä paljon kuin varjona/peilinä liikkuva B:kin vastuussa siitä, että tehtävä onnistuu. Saman toteaa vanha venäläinen sananlaskukin: On turha syyttää peiliä, jos naama on vino.

Historian shakkinappuloita

Valtiotieteen tohtori ja historiantutkija Pilvi Torstin kirjassa Suomalaiset ja historia (Gaudeamus, 2012) tutkittiin 1200 suomalaisen käsityksiä maamme menneisyydestä. Kolme neljästä vastaajasta piti peruskoulua ykkössijalla, kun heiltä kysyttiin viittä merkittävintä asiaa historiassamme. ”Vanhempien tulkintaa sotien merkityksestä ei kiistetä, mutta nuoremmilla ei näytä olevan tarvetta rakentaa sodista sellaista kansallista sankarikertomusta, jossa kaikki ikävät ja ristiriitaiset piirteet lakaistaisiin maton alle”, kirjoittaa Torsti.

Olin keväällä 2008 Ateenassa draamakonferenssissa kouluttamassa opettajia. Ennen kotiinpaluuta päätin ostaa turistikaupasta tyttärenpojalleni shakkipelin, kun siinä oli nappuloina Kreikan mytologian hahmoja: kuningas oli Zeus, kuningatar Hera jne. Myyjä halusi esitellä mielestään vielä hienomman pelin, jossa nappulat olivat oikeita henkilöitä historiasta eli kuningas ”Alexander the Great...” Enempää hän ei ehtinyt mainostaa, kun keskeytin ja sanoin, että minulle hän on ”Alexander the Criminal”. Nuori miesmyyjä tuijotti hämmästyneenä. No, draamaopettaja on draamaopettaja siviilissäkin, joten kerroin hänelle seuraavan esimerkin: Kuvitellaan, että olemme naapureita. Minäkin haluan jäädä historiaan epiteetillä Suuri. Niinpä otan orjaksi tai tapan sinut ja perheesi ja varastan talosi ja maasi. Sitten teen samoin muillekin naapureille, kunnes omistan valtaisat alueet. Kutsuisitko minua sen jälkeen nimellä Tintti the Great vai Tintti the Criminal? Mies oli puoli sekuntia vaiti ja purskahti sitten nauruun sanoen: ”Madam, you are right. I would call you Tintti the Criminal.” Tämän jälkeen meillä olikin kiinnostava keskustelu historianopetuksesta eri maissa ja siitä, miten se muokkaa arvomaailmaamme. Onneksi oli maaliskuu, turisteja ei vielä ollut, joten meillä oli hyvää aikaa.

Olen aina ollut kiinnostunut sanojen etymologiasta. Ainoa hyvä puoli Krimin valloituksesta vuonna 2014 alkaneessa Ukrainan sodassa on ollut se, että nyt tiedän, mistä sana kriminaali on peräisin. Lähes kaikki historian henkilöiden Suuri-määreet voisi korvata sillä.

Aikuiset sotkevat sadun ja toden

Monien hallitsijoiden arvomaailma noudattaa suoraviivaisesti julmien satujen ja tarinoiden juonta ja käyttäytymismalleja: rajan takana on vihollinen (paha noita, lohikäärme, hirviö tai äitipuoli), joka sankarin on väkivalloin tuhottava (miekalla, myrkyllä jne.) ja sitten tämä sankari saa prinsessan ja puolet valtakuntaa ja kaikki on hyvin. Eikä näille globaalia herruutta tavoitteleville sankarin irvikuville todellisuudessa edes riitä enää prinsessat tai valtakunnan puolikkaat, vaan taistelua käydään ihan mistä vaan: vesivaroista ja kasvien geeneistä avaruuden planeettoihin asti. Lukuisat suositut videopelit opettavat jo alle kouluikäisetkin tuhoamaan tehokkaasti ja kyselemättä vaikka kokonaisia kansakuntia.

Lasten maailmassa sadut olkoot sentään vielä satuja – ja toivottavasti sellaisina säilyvätkin, sillä niillä on tärkeä paikkansa tieto- ja tunne-elämän tasapainoisessa kehittymisessä. Ei lapsille tarvitse kertoa, että susihukan nälkäiset pennut jäivät orvoiksi, kun metsästäjä teurasti niiden emon pelastaakseen Punahilkan ja mummon. Lapsilla ei ole vaikeuksia pitää erossa oma minä ja ne roolit, joihin he eläytyvät. Draaman ja muidenkin taiteiden avulla he oppivat käsittelemään tunnetasolla sellaisia persoonallisuuden kasvulle tärkeitä, ei-mitattavia aiheita kuten pelko, rakkaus, ystävyys, syntymä, kuolema, unelmat jne. Niitä ei mikään teoreettinen oppiaine ole koskaan kyennyt – eikä kykene tulevaisuudessakaan – tyhjentävästi selittämään eikä arvottamaan.

Aikuisten tehtävä on huolehtia siitä, että kaikilla lapsilla on mahdollisuus tehdä yhdessä, leikkiä, käydä koulua sekä nauttia saduista, teatterista ja muista taiteista. Toisin sanoen toteuttaa käytännössä YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen hienot teesit. Silloin voimme me kaikki, aikuiset ja lapset, eläytyä täysillä satujen maailmaan. Kenenkään ei tarvitsisi sen jälkeen törmätä todellisuuteen, jossa typerät aikuiset leikkivät oikeassa elämässä oikeilla aseilla ja uskovat olevansa sankareita, joilla on vihollisia voitettavanaan.

Lapset ymmärtävät sadun ja toden eron. On jo aika aikuistenkin oppia erottamaan ne toisistaan.
Koulutan syksyllä 2015 Turkissa 30 opettajalle draaman käyttöä kasvatuksessa ja eri aineiden opetuksessa. Työpajaan sisältyy sekä teoriaa että käytännön harjoituksia. Leikimme ja improvisoimme neljä päivää aamusta iltaan. Tehtävien sisällöt ja yksityiskohdat perustuvat kurssilaisten omiin ehdotuksiin ja kokemuksesta tiedän, että kärkisijoille nousevat tasa-arvo, yhteistyö ja rauhankasvatus.

Loppulauseeksi sopinee työpajan otsikko:

Different or similar, in shadow or in sun – together we can express, create and have fun!

Tintti Karppinen
Teksti on alun perin julkaistu kirjassa Rauhan silta kantaa – Helena Kekkonen 1926–2014, toim. Tuija Vihavainen ja Hanna Niittymäki, Rauhankasvatusinstituutti 2015.