Jos astuu Etelä-Afrikassa 16. kesäkuuta ruokakauppaan tai mihin tahansa työpaikkaan, jossa työntekijöille ei anneta vapaata yleisinä juhlapäivinä, näkee henkilökunnan pukeutuneena vanhoihin koulupukuihinsa. Mitä vanhempi työntekijä, sitä haalistuneempi ja tiukemmaksi käynyt on koulupuku.

Tästä on tullut koskettava tapa huomioida Soweton mellakoiden muistoksi vietettävää ”Nuorison päivää” (Youth Day) ja samalla muistella vuoden 1976 mielenosoituksia. Niissä tuhannet mustat koululaiset nousivat apartheid-hallintoa vastaan. Monet nuoret menettivät mielenilmauksissa henkensä.

Soweto 16. kesäkuuta 1976 muistetaan lähes yhtä hyvin Etelä-Afrikan ulkopuolella kuin maan sisällä. Verilöylyä seuraavana päivänä World-lehti julkaisi Sam Nziman kuuluisan valokuvan, jossa Mbuyisa Makhubo kantaa veristä, kuolettavasti haavoittunutta 12-vuotiasta Hector Pietersonia. Hänen vierellään kulki järkyttynyt sisko Antoinette Sithole. Kuva levisi nopeasti toimituksiin ja sanomalehtien etusivuille ympäri maailmaa. Monille se teki Sowetosta – Johannesburgin lounaisesta lähiöstä – apartheidin vastaisen taistelun symbolisen keskuksen.

HECTOR OLI YKSI MONISTA Orlando Westin koululaisista, jotka apartheid-hallinnon poliisi ampui tuona päivänä. Ensimmäinen uhri oli todennäköisesti 17-vuotias Hastings Ndlovu. Hän sai luodin päähänsä johtaessaan mielenosoittajajoukkoa hieman kauempana paikasta, jossa Hector ammuttiin. Virallisesti kuolonuhrien määräksi ilmoitettiin 23, mutta joidenkin arvioiden mukaan jopa 200 oppilasta sai surmansa ja noin 700 haavoittui.

Hector ja Hastings kuuluivat nuoriin, jotka osallistuivat Morris Isaacson High Schoolin, Orlando West Junior Schoolin ja Phefeni Junior Secondary Schoolin oppilaiden yhteiseen rauhanomaiseen, äänekkääseen ja lähes juhlatunnelmaiseen kulkueeseen. Sen oli tarkoitus päättyä Orlandon stadionille.

MIELENOSOITUS OLI HUIPENTUMA kampanjalle, jota johtivat South African Students Movement ja paikallinen Soweto Students’ Representative Councilin toimintakomitea. Kampanja vastusti afrikaansin käyttöönottoa pakollisena opetuskielenä useissa ala- ja yläkoulun keskeisissä oppiaineissa.

Valkoinen hallinto pyrki määrätietoisesti vahvistamaan afrikaansin asemaa Etelä-Afrikan pääkielenä englannin rinnalla. Alkuperäiskielille annettiin enemmän tilaa suljetuissa ”kotimaissa” eli bantustaneissa, jotka toimivat valkoisen valtion työvoimareservinä ja samalla jakoivat mustan väestön kielen ja oletetun etnisen alkuperän perusteella.

Muualla maassa, missä afrikkalainen työvoima oli suljettu suuriin asuntolamaisiin lähiöihin ilman kansalaisoikeuksia, näille kielille ei annettu jalansijaa.

Mustille oppilaille tarkoitettu koulutus oli yleisesti ottaen jätetty heikkotasoiseksi tarkoituksena valmistaa heitä elinikäisiin matalapalkkaisiin töihin. Englanti oli resurssipulasta kärsivien koulujen yhteinen kieli, ja hallinto pyrki murentamaan sen asemaa tekemällä afrikaansista pääasiallisen opetuskielen.

SUUNNITELMA PERUSTUI VUONNA 1968 laadittuun poliittiseen aloitteeseen, jonka takana oli yksinomaan miehistä koostunut Broederbond-salaseura. Järjestö oli jo vuodesta 1914 lähtien pyrkinyt edistämään buurien ja niin sanottujen Kapmaan hollantilaisten jälkeläisiä edustavien afrikaanerien valta-asemaa. Ehdotuksen otsikko oli Afrikaans toisena kielenä bantuille. ”Bantu” oli halventava nimitys mustille ihmisille ja esiintyi kaikissa virallisissa asiakirjoissa. Bantukoulutuksesta vastaava virasto suositteli, että sen palveluksessa olevien ”veljien” tuli jatkuvasti edistää afrikaansin käyttöä mustien opetuksessa.

Virasto kuului vuonna 1953 perustetun alkuperäiskansojen asioiden ministeriön alaisuuteen. Ministeriön oli luonut Hendrik Verwoerd, yksi apartheid-järjestelmän pääarkkitehdeista, joka itsekin kuului Broederbondiin.

Verwoerd ilmaisi suoraan, mikä mustien koulutuksen tarkoitus oli: ”Alkuperäisväestölle on jo varhaisesta iästä opetettava, ettei tasa-arvo eurooppalaisten kanssa kuulu heille.” Afrikaansin tekeminen keskeiseksi opetuskieleksi oli yksi tapa varmistaa tämän tavoitteen toteutuminen.

BANTUHALLINNON JA KEHITYKSEN ministeri M. C. Botha määräsi vuonna 1974, että afrikaansin käyttö opetuskielenä olisi pakollista mustien kouluissa viidennestä luokasta (12-vuotiaat) alkaen. Koulujen johtajat, hallintohenkilöstö ja opettajat suhtautuivat päätökseen lähes yksimielisen kielteisesti, eikä vähiten käytännöllisistä syistä.

Valtio käytti 1970-luvulla mustien lasten koulutukseen henkeä kohti vain kymmenesosan summasta, jonka se käytti valkoisten lasten koulutukseen. Kolmasosassa mustien kouluista ei ollut sähköä, neljänneksessä ei juoksevaa vettä, ja alle puolessa oli kunnollinen viemäröinti. Valkoisille tarkoitettuihin kouluihin verrattuna niiden niukat resurssit eivät mahdollistaneet sitä, että koulujen henkilöstö olisi voitu korvata opettajilla, jotka pystyisivät opettamaan esimerkiksi matematiikkaa tai yhteiskuntaoppia afrikaansiksi.

Tapa, jolla päätös runnottiin läpi, paljasti hallinnon täydellisen halveksunnan mustia kohtaan. Bantukoulutuksen apulaisministeri Punt Janson julisti: ”En ole neuvotellut afrikkalaisten kanssa kielikysymyksestä, enkä aio neuvotella. Afrikkalainen saattaa huomata, että hänen ’suuri pomonsa’ puhuu vain afrikaansia tai englantia. Hänen etunsa mukaista on osata molempia kieliä.”

OPPILAAT JA AKTIVISTIT, joista monet olivat saaneet vaikutteita Black Consciousness (”Musta tietoisuus”) -liikkeen noususta, ymmärsivät hyvin kielikysymyksen laajemman merkityksen. He näkivät, ettei kyse ollut apartheidin sivutuotteesta vaan sen kiinteästä osasta. Kieli yhdisti ideologian, talouden, alueellisen kontrollin ja kulttuurisen herruuden yhdeksi väkivalloin ylläpidetyksi järjestelmäksi.

Kielen hallinta mahdollisti sen, että rotuerottelujärjestelmä sulki värilliset ihmiset politiikan ja talouden ulkopuolelle. Vuoden 1948 jälkeen afrikaaneripääministerit pyrkivät vähentämään englannin vaikutusvaltaa, koska se tarjosi näennäisesti laajoja mahdollisuuksia koulutukseen ja urakehitykseen. Alkuperäiskielille puolestaan ei juuri annettu poliittista painoarvoa.

Mustissa lähiöissä afrikaans nähtiin kuitenkin ennen kaikkea umpikujana. Se oli sortavan byrokratian kieli. Afrikaans oli passitoimiston, pidätyssellin, työvoimatoimiston ja poliisin kieli. Se oli emännän kieli hänen toruessaan palvelijatartaan ja työnantajan kieli hänen läksyttäessään apupoikaansa.

Tämä selittää, miksi mustat eteläafrikkalaiset suhtautuivat afrikaansiin niin kielteisesti ja miksi siihen liittyvät kielteiset mielikuvat elävät edelleen. Vuonna 1976 afrikaans ei ollut Soweton nuorille neutraali opetuskieli, vaan raa’an epäoikeudenmukaisuuden ja sorron kieli.

TÄMÄ NÄKYI RÄIKEÄSTI poliisin toiminnassa 16. kesäkuuta. Kolmipäiväisen koululakko- ja boikottikampanjan osaksi suunniteltu mielenosoitusmarssi oli suuri, ja sen reitille liittyi oppilaita useista eri kouluista. Se ei kuitenkaan ollut väkivaltainen eikä uhannut ketään. Typerän ja aggressiivisen toiminnan sijaan poliisi olisi voinut pysytellyt taustalla ja antaa marssijoille tilaa. Apartheid-järjestelmän tapa kohdata mustien vastarinta oli kuitenkin aina väkivaltainen, mikä käytännössä teki väkivaltaisesta vastarinnasta väistämätöntä.

Mielenosoitukseen annetun tappokäskyn takana oli turvallisuuspoliisin upseeri Theunis Swanepoel, joka tunnettiin koko vapaustaistelun ajan hallinnon pääkiduttajana.

Lempinimellä ”Punainen venäläinen” tunnettu Swanepoel oli saanut nimensä punertavista, kirveen veistämiltä vaikuttavista kasvonpiirteistään. Hän johti vuonna 1963 turvallisuuspoliisin iskua Rivonian Liliesliefin maatilalle, jossa pidätettiin apartheidia vastaan käydyn aseellisen taistelun kärkenä olleen Afrikkalaisen kansalliskongressin (ANC) johtohahmoja. Swanepoel osallistui myös hallinnon kuulustelumenetelmien kehittämiseen saatuaan niihin koulutusta Ranskassa.

Swanepoelin nimi esiintyy toistuvasti todistajanlausunnoissa, jotka koskevat apartheid-hallinnon poliisin kiduttamia aktivisteja, kuten Winnie Mandelaa, sekä pidätyksissä surmattuja vankeja. Hän vaati johdonmukaisesti, että turvallisuusjoukoille oli annettava vapaat kädet torjua sitä, mitä hän ja muu hallinto pitivät tasa-arvovaatimusten taakse kätkeytyvänä kommunismin uhkana.

PÄÄTÖS KÄYTTÄÄ TAPPAVAA voimaa koululaisia vastaan 16. kesäkuuta oli harkittu ja johdon tukema. Kun mielenosoitus muuttui vastarinnaksi kovakouraista poliisitoimintaa vastaan, Swanepoel kovensi valtion vastausta entisestään.

”Jätin jälkeni”, hän sanoi myöhemmin. ”Tein mellakoijille selväksi, etten suvaitse sitä, mitä oli tapahtumassa. Käytin asianmukaista voimaa.”

Seuraavien kuukausien aikana Soweton protestit levisivät kaupunginosan ulkopuolelle ja muuttuivat sarjaksi jatkuvia kansannousuja, jotka muodostivat käännekohdan vapautustaistelussa. Niihinkin vastattiin tappavalla voimalla. Kuolonuhrien määrästä on erilaisia arvioita. Hallinnon tutkinnan teki tuomari Piet Cillie, ja hänen loppuraporttinsa valmistui vasta vuonna 1980. Siinä arvioitiin, että 16.6.1976–28.2.1977 kuoli 575 ihmistä. Vuoden 1956 maanpetoksesta syytettyjen (heidän joukossaan Nelson Mandela) tueksi perustettu International Defence and Aid Fund puolestaan kirjasi 617 uhria vuoden 1976 loppuun mennessä ja arvioi todellisen luvun ylittäneen tuhannen.

ISRAEL ON TÄMÄN PÄIVÄN apartheid-valtio, jonka imperialistiset tukijat jättävät huomiotta sen suorittamat lasten joukkosurmat. Toisin oli silloin. Etelä-Afrikan hallintoa kohtaan esitetty kansainvälinen tuomio vuonna 1976 oli nopea ja yksimielinen. Kesäkuun 18. ja 19. päivänä maa toisensa jälkeen tuomitsi surmat ja apartheid-järjestelmän Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvostossa.

Apartheid-hallinnon sujuvasanainen YK-edustaja Pik Botha vastasi syyttämällä neuvostoa siitä, että se perusti näkemyksensä ”kaukaa haettuihin, tunteellisiin ja perustamattomiin väitteisiin”. Samalla hän puolusti hallinnon koulutuspolitiikkaa vertaamalla koulutusmenoja Afrikan köyhimpien maiden tasoon.

Epäjohdonmukaisesti Botha väitti, että Etelä-Afrikan ongelma ei pohjimmiltaan ole rotukysymys vaan nationalismikysymys: ”On olemassa valkoista nationalismia ja useita mustia nationalismeja – – Hallitukseni päätavoitteena on tehdä mahdolliseksi jokaiselle kansakunnalle, niin mustalle kuin valkoisellekin, täyden potentiaalinsa saavuttaminen, mukaan lukien itsenäinen valtio.”

Tämä oli käytännössä puolustuspuhe bantustan-politiikalle. Soweton protestit olivat Bothan mukaan – pääministeri John Vorsteria lainaten – ”tarkoituksellinen yritys kärjistää vastakkainasettelua valkoisten ja mustien välillä”. Hän ilmaisi, että hallituksen tehtävänä oli ensi sijassa ”ylläpitää lakia ja järjestystä”.

BOTHAN VÄITE OLI, että kuolemat ja tuhot johtuivat ”mellakoinnista”. Todellisuudessa protestit olivat Hector Pietersonin ampumiseen asti olleet lähinnä äänekkäitä ja innokkaita mielenosoituksia. Kuten Etelä-Afrikan totuus- ja sovintokomissio totesi vuonna 1998: ”Pietersonin kuolema muutti opiskelijoiden protestin luonteen ratkaisevasti: rauhanomaisesta marssista tuli väkivaltainen yhteenotto hallituksen turvallisuusjoukkojen kanssa.”

Historiallisesti Botha ja Swanepoel edustavat afrikaanerinationalismin kahta puolta, jotka ovat yhä tunnistettavissa: toinen avoimen katumaton ja loppuun asti uhmakas, toinen ovelasti muuntautumiskykyinen.

Botha jätti YK:n vuonna 1977 ja nousi Etelä-Afrikan ulkoministeriksi. Myöhemmin hän siirtyi apartheidia hallinneen kansallispuolueen ”liberaalimpaan” siipeen, ja alkoi kannattaa rotulakien purkamista ja lopulta demokratiaan siirtymistä, kun poliittinen ilmapiiri oli muuttunut ratkaisevasti.

VUONNA 1994 NELSON MANDELA nimitti Bothan ensimmäisen demokraattisen hallituksen mineraali- ja energiaministeriksi. Hän hoiti tehtävää eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1996.

Liukas ja puhelias Botha jakoi apartheidin jälkeisestä siirtymästä saman näkemyksen kuin Margaret Thatcher ja Ronald Reagan: rasistiset rakenteet voitiin purkaa, mutta talousjärjestelmä oli säilytettävä ennallaan. Botha ihaili Thatcheria suunnattomasti. ”Hänellä oli varsin viehättävät rinnat”, hän muisteli myöhemmin.

Vuosien 1976–1977 kansannousun viimeinen vaihe alkoi, kun opiskelijat eri puolilla maata lähtivät kaduille vastalauseena Black Consciousness -liikkeen johtajan Steve Bikon murhalle vankilassa syyskuussa 1977. Lokakuun 19. päivänä hallitus vastasi kieltämällä 17 järjestöä, joista monet olivat kytköksissä Black Consciousness -liikkeeseen. Kiellot eivät kuitenkaan tukahduttaneet vastarintaa, vaan muuttivat sen muotoa: osa toiminnasta siirtyi maan alle, ja monet lähtivät maasta jatkaakseen vastarintaa ulkomailta käsin.

SOWETOSTA ALKANEET SORTOTOIMET voimistuivat ja levisivät. Tuhannet nuoret poistuivat maasta etulinjan valtioihin saadakseen koulutusta ja aseita ja voidakseen myöhemmin palata taistelemaan valkoista hallintoa vastaan.

Monet liittyivät ANC:hen ja sen aseelliseen siipeen Umkhonto we Sizween (”Kansakunnan keihäs”, tunnetaan lempinimellä MK). Suurin osa uusista värvätyistä, alkaen niin sanotusta Kesäkuun 16. päivän osastosta, lähetettiin Angolassa sijaitseville koulutusleireille. Pieniä ryhmiä solutettiin takaisin Etelä-Afrikkaan toteuttamaan aseellisia operaatioita. Myöhemmin heistä kehittyi erittäin tehokas MK:n erikoisoperaatioyksikkö.

Kesäkuun 16. päivä oli sekä olemassa olevan vastarinnan huipentuma että sen katalysaattori. Se sai osittain voimansa työväenliikkeen ja ammattiyhdistysaktivismin vaatimuksista, joita oli vauhdittanut kolme vuotta aiemmin Durbanissa nähty suur­lakko. Tämä kehitys johti lopulta Congress of South African Trade Unions -keskusammattijärjestön (Cosatu) perustamiseen vuonna 1985.

Se oli osa laajempaa kansannousua, joka johti vuonna 1983 Yhdistyneen demokraattisen rintaman (United Democratic Front) syntyyn. Liittouma kokosi yhteen lähes 600 järjestöä ja noin 1,5 miljoonaa ihmistä.

ETELÄ-AFRIKAN HALLITUS MUISTAA nyt 50 vuoden takaisia Soweton protesteja vuoden mittaisella ohjelmalla, jonka tarkoituksena on ”kunnioittaa vuoden 1976 opiskelijakapinan uhrauksia”. Iskulauseet ovat täynnä epämääräistä tulevaisuuspuhetta: ”RESET@50 – Tulevaisuus kutsuu” ja ”Maamme katsoo tulevaisuuteen, sillä vapaus elää jokaisessa sukupolvessa.”

Hallituksen uutistoimiston SA Newsin mukaan teemat korostavat ”nuorten ratkaisevaa roolia osallistavan kasvun, yhteiskunnallisen yhteenkuuluvuuden ja kansallisen uudistumisen moottoreina”.

On vaikea ymmärtää, miten tämä sopii yhteen sen kanssa, että Kansainvälisen työjärjestön ILO:n mukaan Etelä-Afrikassa on maailman korkein nuorisotyöttömyys. Maan nuoret kohtaavat yhä syvenevää kurjuutta, mutta järjestelmän itse synnyttämiin kriiseihin heille tarjotaan vastaukseksi lähinnä uusliberaaleja korjausliikkeitä, jotka on paketoitu kauniisiin iskulauseisiin radikaalin opposition terää tylsyttäen. Ennemmin tai myöhemmin tällainen politiikka kostautuu valtaapitäville.

VUODEN 1976 TAPAHTUMIEN ehkä kaikkein ahdistavin kaiku liittyy siihen, miten apartheid-valtio kohteli lapsia, jota se piti rodullisesti alempiarvoisena. Vuonna 1978 Kansainvälinen juristikomissio tuomitsi Etelä-Afrikan viranomaisten lapsiin kohdistaman ”epäinhimillisen kohtelun”. Lapsia pidettiin pitkiä aikoja vangittuina ilman yhteyttä vanhempiinsa, usein ilman että vanhemmat edes tiesivät heidän olinpaikkaansa. Alle 13-vuotiaita sijoitettiin eristysselleihin, ja ainakin osa heistä joutui poliisiväkivallan kohteeksi.

Kesäkuun 16. päivänä ja sen jälkeen apartheid-hallinnon poliisi kohdisti toimensa nimenomaan lapsiin. Seuraavien kuukausien aikana tuhansia pidätettiin, vangittiin ja kidutettiin. Käytäntö oli ennennäkemätön ja laajeni entisestään 1980-luvulla. ”Joskus kokonaisia kouluja pidätettiin kerralla”, totesi totuus- ja sovintokomission raportti. Vuosina 1985–1989 pidätetyistä 80 000 ihmisestä peräti 48 000 oli alle 25-vuotiaita.

Ainoa viimeaikainen rinnastus löytyy Palestiinasta. Tuhansia palestiinalaislapsia on vangittu ja kidutettu, ja tarkka-ampujat ovat tarkoituksellisesti ampuneet nuoria palestiinalaisia rintaan ja päähän. Israel oli apartheid-Etelä-Afrikan läheisin liittolainen. Näitä kahta yhdisti päämäärä luoda elintilaa, lebensraumia, vain yhdelle valitulle ryhmälle.

Tämän vuoden muistotilaisuuksien ja juhlamenojen keskellä onkin syytä katsoa myös Etelä-Afrikan rajojen ulkopuolelle ja muistaa Nelson Mandelan kuuluisat sanat: ”Tiedämme aivan liian hyvin, että oma vapautemme ei toteudu ilman palestiinalaisten vapautta.”

Nuo sanat kaikuvat tänään kenties voimakkaammin kuin koskaan ennen.

Mark Waller on brittiläis-suomalainen freelance-toimittaja ja kääntäjä, joka asuu Pretoriassa Etelä-Afrikassa.

Artikkeli on julkaistu alun perin englanniksi Cold Type -lehdessä.

• Kirjoittanut Rauhanpuolustajat