Suomessa on ollut yleinen asevelvollisuus reilut sata vuotta. Yhtä kauan on ollut niitä, jotka kiistävät järjestelmän järjen ja oikeutuksen. Tuore historiateos kertoo, miten aseistakieltäytyjiin on suhtauduttu eri aikoina. Mukaan mahtuu raakaa väkivaltaa ja tahatonta huumoria.

”Asevelvollisuus on velvollisuus, joka yhteiskunnassamme eniten loukkaa yksilön vapautta. Jokaisen miehen on vastoin järjellistä tai eettistä vakaumustaan suoritettava asevelvollisuutensa.” Tämä puoli Paavo Väyrysen maailmankuvasta olisi jäänyt hämärään, jos en olisi lukenut Kalevi Kalemaan kirjaa Sankareita vai pelkureita. Kannanotto on toukokuulta 1969.

Ennen kuin kirja ehtii 1960-luvulle asti, tulee selväksi, että Suomessa on oltu hanakoita loukkaamaan niiden yksilöiden vapautta ja myös ruumiillista koskemattomuutta, jotka eivät halua tarttua aseisiin. Sotien aikana asepalveluksesta kieltäytyneitä kohdeltiin tavalla, joka tuo mieleen uutiskuvat Abu Ghraibin vankilasta Irakista tai Guantánamon vankileiristä.

Kalemaa käy yksityiskohtaisesti läpi aseistakieltäytymisen ja rauhanliikkeen vaiheet Suomessa ja vähän muuallakin 1800-luvun lopulta nykypäivään. Ehkä parasta antia ovat tapauskuvaukset pasifisteista, joiden nöyryyttämiseen, kidutukseen ja jopa tappamiseen käytettiin Suomen oikeuslaitoksessa ja armeijassa 1930-1940-luvuilla huomattava määrä aikaa ja tarmoa.

Arndt Pekurisen traaginen kohtalo tai muun muassa Tuntemattomassa sotilaassa esiintyneen näyttelijä Tarmo Mannin vankeus jatkosodan aikana ovat monelle uutta tietoa.

Sodanjälkeisten vuosikymmenten osalta Kalemaan teosta voi lukea tutkielmana Suomen surkuhupaisasta julkisesta keskustelusta, yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksesta ja armeijan ja rauhanliikkeen välisestä köydenvedosta.

Villeintä ja jälkikäteen tarkasteltuna viihdyttävintäkin debatti näyttää olleen 1960-1980-luvuilla. Rintamalinja kulki oikeiston ja vasemmiston välissä, ja nimenomaan oikeisto löysi hengenheimolaisia itärajan takaa. ”Pinnarit työkomennukselle Neuvostoliittoon”, kuului yksi vaatimus. Myös siviilipalvelukseen pyrkivien tutkintalautakunnassa vedottiin usein YYA-sopimuksen vaatimuksiin Suomelle.

Hupaisia ovat myös poiminnat lehtijutuista, joissa siviilipalvelusmiehille suositellaan ryhdistäytymistä ja ulkoilua parannukseksi mielipiteisiinsä. Olisi myös kiintoisaa tietää, mitä vastasi se siviilipalvelukseen pyrkijä, jolta tutkintalautakunta kysyi: ”Mitä tekisit, jos marsilaiset hyökkäisivät Maahan?”

Armeija ei ole asevelvollisuuskeskustelussa loistanut ainakaan johdonmukaisuudella. Yhtäältä se vakuuttaa säännöllisin väliajoin gallupeihin vedoten, miten vahva suomalaisten maanpuolustustahto on, toisaalta se painottaa, että siviilipalveluksen pitää olla rangaistus, koska muuten loppuvat sotilaat.

Kalemaa surkuttelee parissakin kohdassa, että rauhanliike on menettänyt puhtinsa. Siihen nähden, miten valtava propagandaylivoima sotilailla on ollut puolellaan, rauhanliike on kuitenkin lobannut asiaansa hyvin tehokkaasti. Aseistakieltäytyjien vakaumusta ei enää tutkita ja siviilipalvelus on yleisesti hyväksytty valinta. Tosin palveluaika on pidempi kuin armeijassa, ja totaalikieltäytyjät joutuvat edelleen vankilaan.

Kirja on nimensä mukaisesti suomalaisen aseistakieltäytymisen historia. Siinä mainitaan todennäköisesti jokainen uutiskynnyksen ylittänyt aseistakieltäytyjä ja asiaan liittyvä laki tai poliittinen kanta. Lähes 400-sivuisen teoksen faktavyöry on välillä uuvuttavaa, mutta vaivannäkö myös palkitsee.

Tiesitkö sinä, että vuonna 1931 sosiaalidemokraatit esittivät armeijan korvaamista pelkällä rajavartiolaitoksella, jotta ulkovallat eivät pääsisi vetämään Suomea ”vaarallisiin sotilasliittoihin tai muihin sotahankkeisiin”? Ei pöllömpi ehdotus.
Jouni Sirén

Kalevi Kalemaa: Sankareita vai pelkureita? Suomalaisen aseistakieltäytymisen historia. Tammi, 2014.

Jouni Sirén