Liejusta muodostuu sanojakin. Tyypillisesti meitä aseistakieltäytyjiä ja muita elämää varjelevia toimijoita arvostellaan käytännön puutteesta ja liiallisesta ”pehmeydestä”, siis eritoten tinkimättömyydestämme omia periaatteitamme kohtaan. Väkivallattomuutta puoltavilta puuttuu sekä suunta että näköala – yhteiskunnallinen realismi, sanovat eräät, ja usein täydentävät: Aseistakieltäytyjät ja muut antimilitaristit ovat naiiveja haihattelijoita, eivätkä tarjoa mitään kättä pidempää sotien torjumiseen! Lauseet lienevät useimmille meistä jossain muodossa tuttuja.
Edellä mainitsemani kaltaiset populistiset näkökulmat ovat kuitenkin pääsääntöisesti tahallisia ja tahattomia väärinkäsityksiä siitä, mistä väkivallattomuudessa on lopulta kyse. Aseistakieltäytyminen voidaan nähdä eettisestä vastuusta syntyvänä toimintana, joka pyrkii palauttamaan elämälle sille kuuluvan arvon. Antimilitarismissa ei ole kyse vain utopioiden haaveilemisesta, vaan persoonallisen elämän olemassaolon näkyväksi tekemisestä; jatkuvasta eettisyyteen pyrkivästä toiminnasta.
Militarismin vahvistaessa otettaan onkin suorastaan välttämätöntä nostaa esiin aseistakieltäytymisen eettistä maaperää ja alleviivattava siinä piilevää voimaa. Mitä kieltäytyminen tarkoittaa – mistä kieltäydytään ja miksi? Millä maaperällä aseistakieltäytyjä kulkee, jos ei turvesuolla?
Militarismi totaliteettina
Väkivaltaisuutensa osalta 1900-luku hakee vertaistaan. Sotaa sodan perään – ja vielä vähän sotaa. Eivätkä sodat ja väkivallanteot loppuneet 2000-luvulla, vaikka jotkut niin lupasivatkin. Käsillä on kansanmurha Gazassa ja sota Ukrainassa, unohtamatta sotaan valmistautuvaa Suomea ja muuta Eurooppaa. Militarismi elää ja voi hyvin. Mutta miksi näin on, mistä tuossa sotaisuuden aatteessa on oikein kyse?
Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittamassa Sodan pauloissa – Militarismi suomalaisessa yhteiskunnassa (2024) teoksessa militarismi ja militarisaatio määritellään seuraavanlaisesti: militarismilla tarkoitetaan sotilaallisten käytänteiden ja arvojen valtaa yhteiskunnassa, ideologiaa, ja militarisaatiolla puolestaan militarismia vahvistavia prosesseja. Militarisaatio on militarismin ei niin hiljainen airue, joka tunkeutuu arkeen, haluten palan kustakin olemisen kerroksesta.
Militarismia voidaan nimittää myös totaliteetiksi. Liettualaissyntyinen ranskalainen filosofi Emmanuel Levinas (1906–1995) käsittelee totaliteettia laajasti teoksessaan Totalité et Infini (1961). Totaliteetissa sama, eli kokeva subjekti, pyrkii asettamaan toisen itseensä, jättämättä ulkopuolelleen mitään. Levinasin mukaan totaliteetti on eritoten länsimaisen filosofian kirous, jossa ääretön toinen asetetaan väkisin subjektiin, vaikka se on sille vieras.
Voimme haistaa totaliteetin. Militarismin turvesuo ei ole nimittäin vain metafora. Kyseessä on vastaavanlainen totaliteetti, musta aukko, jolla on selkeä tapahtumahorisontti, eli järjestelmä, joka haluaa kaiken itseensä, jättämättä mitään ulkopuolelleen. Totaliteettiin lankeava ei kuitenkaan varsinaisesti ole itsenäinen, filosofinen subjekti. Sen sijaan syyllinen on kasvoton ideologinen rakennelma, joka materialisoituu niin sotalaitoksena, teollisena asetuotantona kuin talousbudjettina: kaikki tulee altistaa hierarkioille, sotaisille arvoille ja sodan myyteille. Eikä totaliteetti synny autiudessa saati tyhjyydessä, maailma jossa rikos tapahtuu on sinun ja minun, meidän.
Miten sitten käy elämän totaliteetissa? Älkäämme vielä poistuko turvesuolta: von Postin kymmenluokitusta käytetään kuvaamaan turpeen maatuneisuutta. Luokka H1 kuvaa vielä maatumatonta turvetta, jolla on uniikki ja sitkeä kasvirakenne, minkä lisäksi sitä puristettaessa saa kirkasta vettä. Luokka H10 taas kuvaa turvetta maatuneimmassa olomuodossaan: Turpeen kasvirakennetta ei voi enää erottaa, ja puristettaessa se valuu sormien lävitse tiputtamatta pisaraakaan vettä. Kaikki tuo joskus niin persoonallinen ja kaunis on nyt muuttunut osaksi samaa.
Sota-aate ei nimittäin tunne ihmistä! Eikä militarismin perspektiivistä sen prosesseissa koskaan edes ollut mukana persoonallista elämää, vaan resurssi. Karl Marx kirjoitti jo 1880-luvulla, miten kapitalismi asettaa työläiset resurssiksi tuottamaan mahdollisimman suuren määrän voittoa. Saksalaisen filosofin Martin Heideggerin käsite Gestell taas kuvaa modernin tekniikan tapaa paljastaa ja järjestää maailma, jossa maailma ihmisineen muuntuu mitattavaksi ja laskettavaksi raaka-ainevarannoksi.
Militarismin totaliteetti ei tee asiassa poikkeusta. Teollisen tappamisen koneisto vaatii resurssinsa, jotta laitos kykenisi pyörimään haluamallaan tehokkuudella: tarvitaan siis välineitä pukeutumaan univormuun, tarmokkuutta ja uhmaa. Luonnonvarat eivät tehtävään yksin riitä, on oltava myös ihmisiä, persoonallista elämää.
Olisiko siis syytä puhua jo kaksoismurhasta? Tuosta militarismin loputtomasta vastakkainasettelusta elämää kohtaan. Sillä tappaminen ei tapahdu ainoastaan sodassa, militarismin äärimmilleen viedyssä olomuodossa, vaan jo ennen sitä. Olisi suorastaan valheellista rajata se ainoastaan sotaan.
Totaliteetissa sotilas ei näyttäydy persoonallisena toimijana, vaan jo kertaalleen kuoletettuna välineenä, jonka arvon perusta on sidottu tehokkuuteen edistää sotilaallisia päämääriä. Limboon joutunut toimija tulee ekstintentiaalisen tapon uhriksi totaliteetin saadessa siitä otteen – samassa ei ole tilaa elämälle. Tätä seuraa pahimmillaan ruumiillinen kuolema militarismin äärimmilleen kiihdytetyssä olomuodossa, sodassa.
Välineeksi alennettu toimija saa uuden vaatimuksen, täysin päinvastaisen kuin olemisen todellinen vaatimus. Syntyy vaatimus tappaa ja kuolla, tuhota tarpeen vaatiessa toisen ja oman itsensä elämä. Meillä Suomessa tähän vaatimukseen vastataan sotilasvalassa, jossa asevelvollisuuttaan suorittava antaa ”henkisen” sitoumuksen aseelliseen taistoon. Sotilaan on jatkettava sille asetettua totaliteettia niin kauan kunnes kaikki on samaa, tai kuten valassa sanotaan ”Niin kauan kuin minussa voimia on, suoritan saamani tehtävän loppuun”.
Lopulta nämä prosessit voivat viedä myös itse elämän. Unohtamatta tietystikään muita totaliteetteja ja niiden luomia vaaroja olemisellemme: totaliteettien alati jatkuva kartelli. Elämä ei ole kuitenkaan kadonnut lopullisesti militarismin jatkuvista murhayrityksistä huolimatta, mutta uhka on alati läsnä, ja näinä päivinä entistä vakavampana.
Aseistakieltäytyminen ja tappamisesta vapaa oleminen
Miten sitten aseistakieltäytyminen astuu militarismin totaliteettia vastaan? Pääsemme nyt koskettamaan ydinmaata, jonka päälle aseistakieltäytyminen on rakentunut. Tämä maaperä on itse elämä.
Levinas omisti oman olemisensa taipaleen filosofiselle projektilleen, jonka ytimessä oli radikaali eettisyys, totaliteetin välttäminen – yritys hahmottaa eettistä olemista totalisoimatta toista, jos se on edes mahdollista. Kyse ei siis ole niinkään normatiivisten ohjeiden laatimisesta eettisyyden kanssa kamppaileville toimijoille, vaan pikemminkin olemisen ja etiikan merkityksen etsimisestä.
Levinasin mukaan oma olemisemme on alkujaan eettisen suhteen tulosta, jolloin myös olemisemme on olemista toiselle. Kohtaamiseni toisen kanssa on suorastaan transsendentaalinen ehto sille, että minä itse olen. Ilman toista ihmistä ei olisi minkäänlaista merkitystä, jota ilmaista. Levinasin mukaan eettinen vastuuni alkaa heti kohdatessani toisen kasvot, jolloin olen jo vastuussa hänestä, niiden viestittäessä kaikista alastomimmillaan ”Älä tapa”. Venäläistä kirjallisuutta rakastanut Levinas usein siteerasi Dostojevskin lausetta Karamazovin veljeksistä summatakseen filosofiaansa: ”Jokainen meistä on syyllinen kaikkien edessä, kaikkien puolesta ja kaiken puolesta ja minä enemmän kuin kukaan muu.”
Totaliteetin käsitteen vastaparina toimii Levinasin filosofiassa äärettömyys, jolla hän kuvailee eritoten persoonallisen toisen olemista: toinen on ääretön ja samaan kuulumaton, jonka sama kuitenkin haluaa totalisoida osaksi itseään. Etiikan avulla totaliteetti on kuitenkin estettävissä Levinasin filosofian kontekstissa siten, että filosofia ei enää lähde liikkeelle aristoteeliseen tapaan metafysiikasta, vaan etiikasta.
Levinasilaista radikaalia etiikkaa voidaan soveltaa myös aseistakieltäytymiseen ja militarismiin. Militarismin totaliteetti haluaa asettaa sille täysin vieraan, äärettömän elämän osaksi itseään ja tehdä siitä itselleen resurssin. Elämä on kuitenkin sille täysin vierasta, jotain sellaista minkä emme voi antaa päätyä rikollisiin käsiin. Tällöin on suorastaan välttämätöntä tarttua niistä naruista kiinni, jotka eivät ole heittämässä persoonallista elämää osaksi totaliteetin samaa.
Liikettä: aseistakieltäytymisessä on kyse liikkeestä kohti toista, joka syntyy eettisen kutsun vastaanottamisesta, tai pikemminkin havahtumisesta omaan vastuuseen. Olenko valmis perustamaan oman olemiseni sitä totalisoiville voimille? Niille, jotka vaalivat yksiulotteisuutta ja asettavat elämän raaka-ainevarannoksi. Vai annanko elämälle ja persoonalliselle toiselle korkeimman arvon?
Näin aseistakieltäytymisen akti asettaa kyseenalaiseksi totaliteetin perustan ja sen näennäisen rationaalisuuden ja tuo esille sodankäynnin todellisen luonteen. Surullisen kuuluisa militarismin turvesuo on paljastettava kaikkine osineen.
Samalla aseistakieltäytyjä on luomassa katkosta, joka sanoo ettei elämää voi totalisoida ilman seurauksia. Näin kieltäytyminen tappamisesta osuu totaliteetin ytimeen. Sen lisäksi, että toimija kieltäytyy persoonallisen toisen tappamisesta, kieltäytyy hän myös oman ruumiinsa tappamisesta. Elämä on jotain suurempaa kuin väline muiden työkalujen seassa.
Aseistakieltäytyminen eettisenä valintana ei siis typisty vain kieltäytymisprosessiin, vaan on alati jatkuvaa elämistä, tehden persoonallista elämää nähtäväksi, ylistäen toista – ja ollen samalla tappamisesta vapaata olemista. Kyse ei ole pienestä ja ohikiitävästä toiminnasta, sen sijaan kieltäytyminen aseista on kurotus kohti ääretöntä.
Lopuksi
Eettisen olemisen rakentaminen on auttamatta toivotonta – ainakin niillä välineillä, jotka löydämme militarismin tarjoamasta ummehtuneesta työkalupakista. Sota kuin sota, oikean osapuolen voittaessa saamme huokaista helpotuksesta: onneksi kauheudet ovat ohi! Vaan kun eivät ole: odottakaamme vuosikymmen tai kymmenen sellaista, militarismin kipinät ehtivät vielä kyteä liekkien karkeloiksi, ellei niiden alkulähteitä ole sammutettu.
Ratkaisu sotien lopettamiselle ei näin ollen liene sota-aatteelle kumartaminen, vaan vankka ehdottomuus. Tuleva olemisemme tulee siis pitämään sisällään paljon vasarointia, nietzscheläisittäin sanottuna Umwertung aller Werte, arvojen uudelleenarvotusta, jossa totaliteettien periaatteet saavat väistyä tehdäkseen tilaa elämälle.
Eettisyyteen tähtäävän toimijan ensimmäinen askel onkin tunnistaa elämää totalisoivat voimat, ellei sitten itse halua joutua niiden totalisoimaksi: havahtumisesta seuraavan toiminnan myötä, ydinmaan löydettyämme, olemme kenties jo pidemmällä kuin osaamme arvatakaan.
