Ensi-iltansa on jo saanut Miia Tervon ohjaama ja käsikirjoittama romanttinen komedia Ohjus. Sen viitekehys perustuu tositapahtumiin: Inarinjärven yllä joulukuussa 1984 havaittiin neuvosto-ohjus. Maaliohjukseksi osoittautunut raketti löydettiin ja nostettiin jään alta tammikuussa 1985. Kansainvälinen media seurasi tapahtumia tarkkaan, ja Lappiin saapui runsaasti ulkomaisia toimittajia seuraamaan tilanteen kehittymistä.
Pääroolistaan palkitun Oona Airolan esittämä yksinhuoltaja Niina ajautuu sattumalta lappilaisen sanomalehden toimittajaksi ja paneutuu ohjushavaintoon tarkemmin kuin muut. Kaikki eivät ole halukkaita ymmärtämään seurauksia, jos järveen olisikin pudonnut ydinkärjillä varustettu risteilyohjus. Värikkään juonenkulun edetessä Niina kasvaa ihmisenä ja osoittaa kykynsä toimittajana, ja tuntuu ainoana ymmärtävän ydinaseiden muodostaman uhan ja käsittämättömän tuhovoiman. Ohjus on hyväntuulen elokuva, joka nostaa siinä sivussa esiin ydinaseriisunnan tärkeyden.
Maaliskuun lopulla elokuvateattereihin saapuu Ville Suhosen ohjaama, arkistomateriaaleihin pohjautuva dokumenttielokuva Sodan ja rauhan lapset. Se kertoo vähemmälle huomiolle jääneestä, suomalaislapsille 1920–1930-luvulla suunnatusta militaristisesta kasvatuksesta. Elokuva on erittäin ajankohtainen nykyajassa. Suhonen onkin todennut: ”Sen kahdeksan vuoden aikana, jona elokuvaani on tehty, on militaristinen retoriikka lisääntynyt nykypäivän valtaapitävien suunnalta. Konkreettisiin syihin voidaan aina vedota, mutta samaan aikaan mediassa ja kansalaistenkin keskuudessa nationalismin eetos näkyy äkkiä kuin maan johtotähtenä. Lasten ja nuorten elämään sodat eivät tuo muuta kuin kauhua. Elokuvassani sen voi nähdä heidän silmistään, sadan vuoden takaa.”
Molempia elokuvia voi lämpimästi suositella rauhanaktiiveille, mutta erityisesti toivoisi, että presidentti Stubb ja hallituksen ministerit altistaisivat itsensä kritiikille.
Pääkuva: elokuvasta Ohjus.
