Suomessa väliaikaisesti asuvan ukrainalaistaiteilijan ja queer-feministin kirjoittama puhe luettiin Helsingissä Rauha Ukrainaan -mielenosoituksessa 25.2.
Tervehdys kaikille! Olen taiteilija ja queer-feministinen aktivisti Kiovasta. Kymmenen viime vuoden ajan olen ollut aktiivisesti mukana vasemmistolaisessa, feministisessä, sodanvastaisessa ja queer-aktivismissa Ukrainassa. Yhdessä tovereideni kanssa olemme protestoineet yhteiskunnan patriarkaalista järjestelmää vastaan, arvostelleet Ukrainan viranomaisten konservatiivisia ja syrjiviä käytäntöjä ja kääntymistä kohti nationalismia sekä sodasta johtuvaa militarisaatiota, joka alkoi jo vuonna 2014. Ukrainan LGBTQ+-yhteisöjen edustajina queer-identiteetti oli meille poliittisempi ja radikaalimpi asia kuin seksuaalisesta suuntautumisesta johtuva toiseus. Meille tämä tarkoitti, että meidän tulee olla feministejä, antirasisteja, antimilitaristeja ja antikapitalisteja. Me tuimme mielenosoituksia sopivin iskulausein ja järjestimme tapahtumia meille tärkeistä aiheista. Otin osaa erilaisiin feministisiin aloitteisiin, erityisesti Kiovan RoR:ään*.
Monien valtioiden, etenkin Venäjän, imperialististen käytäntöjen kritisoiminen ja kolonisoidun Ukrainan miettiminen ja tutkiminen olivat meille tärkeitä aiheita. Asuin jonkin aikaa Pietarissa ja näin omin silmin, miten demokratia Venäjällä kuoli askel askeleelta, eikä Eurooppa reagoinut mitenkään. Näin, miten ystäväni vangittiin tekaistuilla syytteillä ja miten Venäjän viranomaiset käytännössä toteuttivat ulkomaisia agentteja koskevia lakeja.
Tuskissamme katsoimme toverieni kanssa, miten kansalaisyhteiskunnan jäänteet tuhottiin Valko-Venäjällä. Siihenkään niin sanotun ensimmäisen maailman maat eivät juuri reagoineet.
Venäjän täysimittainen invaasio Ukrainaan vei queer-feministien saavutuksia maassamme vuosikymmeniä taaksepäin. Yhteiskunnan jäsenet militarisoitiin melkein heti vastoin tahtoaan, ja heidän täytyi päättää, lähtevätkö he kodeistaan vai eivät. Meidätkin pakotettiin jotenkin toimimaan ja selviytymään. Yhdessä queer- ja feministitovereideni kanssa koin uudenlaisen itsejärjestäytymisen muodon ukrainalaisessa yhteiskunnassa. Solidaarisuus kasvoi. Haavoittuvammassa asemassa olevia tuetaan, vapaaehtoistyötä tehdään pyytämättä ja kiitosta odottamatta. Kun emme taistele, keräämme rahaa armeijalle, kansalle, yhteisöllemme; ostamme, kuljetamme ja teemme ruokaa ja monia muita pieniä ja suuria asioita.
Elämäni on muuttunut. Ukrainasta kotoisin olevan henkilön identiteetti on lisätty moniin muihin identiteetteihini. Tämä identiteetti muodostuu solidaarisuudesta, avun antamisesta ja saamisesta, koloniaalista historiaa vastaan taistelemisesta, tietoisuudesta jonka Venäjän alistava koneisto sisäisti meihin vuosikymmeniksi sekä feministisistä tavoitteista, joiden puolesta taistelimme ennen täysimittaista sotaa.
Vuoden 2022 helmikuun 24. päivän jälkeen jouduin lähtemään Ukrainasta. Minustakin tuli pakolainen. Sinä hetkenä havahduin kokemukseen ihmisestä, jolla on ukrainalainen passi, mutta en heti ymmärtänyt, kuinka paljon se eroaa kokemuksista, joita pakolaisilla esimerkiksi Afganistanista, Syyriasta tai Kurdistanista on, kuinka paljon se eroaa romanipakolaisten tai Kaukasian alueelta tulevien ihmisten kokemuksista. On huomattavan etuoikeutettua olla valkoinen ihminen, jolla on tarvittavat paperit, ja sen lisäksi olla ukrainalainen taiteilija.
Olen tällä hetkellä taiteilijaresidenssissä Suomessa väliaikaisessa suojelussa. Residenssini on Värtsilässä, muutaman kilometrin päässä rajasta, jonka toisella puolella on Venäjän hyökkääjävaltio. Eilen, Venäjän täysimittaisen Ukrainan invaasion vuosipäivänä, esitin performanssin pellolla, melkein rajalla: kaivoin maahan tekstin ”pysäyttäkää sota” eri kielillä.
Kysyn itseltäni jatkuvasti: voinko teollani pysäyttää sodan? Ja vastaan: en. Se on mahdotonta. Ymmärrän, että tällä hetkellä sodan voi pysäyttää vain aseistamalla Ukrainaa, palauttamalla kaikki itsenäisen Ukrainan alueet, tukemalla Ukrainaa enemmän ja asettamalla vahvempia sanktioita Venäjälle ja kaikille sitä auttaville maille.
Pelkään näitä ajatuksia, sillä pidän itseäni yhä armeijanvastaisena aktivistina. Pelkään sitä, että tämä on noidankehä: puolustaaksemme itseämme tarvitsemme yhä enemmän aseita, lisää asetuotantoa, joka rikastuttaa niitä tuottavia maita ja aiheuttaa sotaa, murhia, ekologisia katastrofeja, lisää suojan tarvetta ja niin edelleen. Mutta samaan aikaan ymmärrän sen kamalan asian, että me, Ukrainan kansa, emme voi puolustaa itseämme ilman armeijaa ja humanitääristä apua. Jos me antaudumme, lakkaamme olemasta, ja Ukrainan yhteiskunta tuhoutuu.
Herää myös kysymys siitä, kuinka tärkeää on tarjota tämä mahdollisuus itsensä suojelemiseen muille kansoille, jotka tahtovat itsenäisyytensä ja mahdollisuuden elää vapaasti. ”Antakaa aseita Ukrainalle! Antakaa aseita kurdeille ja palestiinalaisille! Auttakaa pakolaisia Syyriasta, Iranista ja Afganistanista samoin kuin autatte pakolaisia joilla on Ukrainan passit!” Nämä kaoottiset ajatukset pyörivät päässäni, ja niitä voi kyseenalaistaa ja kritisoida. Mutta tahdon löytää rationaalisen jyvän näiden muuttuvien tunteiden keskeltä. En voi puhua muiden itsenäisyytensä ja vapautensa puolesta taistelevien kansojen puolesta, mutta voin puhua omasta identiteetistäni, ukrainalaisen passin omaavan ihmisen identiteetistä.
Sen vuoksi en peräänkuuluta sodan rauhanomaista ratkaisua neuvotteluin ja jonkin kansainvälisen peruskirjan pohjalta, en hyökkääjän tuomitsemista YK:n peruskirjan mukaan (valitettavasti se toimii nähdäkseni hyvin harvoin), vaan queer-feminististen äänten tukemista Ukrainassa, tukea antiautoritääriselle vasemmistolle, tukea anarkisteille ja feministeille, jotka tälläkin hetkellä taistelevat imperialismia vastaan. Tahdon alistavan hallintojärjestelmän hajoavan ja demokraattisen yhteiskunnan nousevan Venäjällä. Tahdon, että panostetaan tehokkaisiin strategioihin, jotka tähtäävät aseiden tuottamisen lopettamiseen ja siihen, että yksittäiset maat eivät enää rikastu asetuotannolla – ja lopulta itse sodan lopettamiseen.
Suomennos: Aaro Salokorpi
* Aktivistien RoR- eli Rhythms of Resistance -rumpuryhmiä on eri puolilla maailmaa. Ne vastustavat kaikenlaista hyväksikäyttöä, syrjintää ja sortoa ja osallistuvat monenlaisiin tapahtumiin. RoR oli mukana Helsingin Ukraina-mielenosoituksessa.
