Kirjoituksen ei ole tarkoitus vähätellä Venäjän hyökkäyksen tuomittavuutta, tai ottaa kantaa sotatoimiin. Tarkoitus ei myöskään ole verrata suomalaista mediaa venäläiseen. Siihen ei ole tarvetta niin kauan kuin Venäjällä ”väärän tiedon” levittämisestä voi joutua pitkäksi aikaa vankilaan. On silti virhe tehdä edellisestä mitään muuta päätelmää kuin että toisaalla asiat ovat huonommin. Meidän pitää pystyä katsomaan suomalaistakin mediaa kriittisesti.
Argumentointivirheet (argumentaatiovirheet), propaganda ja viha eivät edellytä toistensa läsnäoloa, mutta usein ne viihtyvät yhdessä. Tiedotusvälineissä ne kertovat tietoisesta tai tiedostamattomasta yrityksestä manipuloida vastaanottajan mielipidettä. Järjestelmällinen mielipiteen manipulointi on propagandaa. Käyn tässä läpi esimerkkejä valtamediaa edustavista tiedotusvälineistä, jotka ovat sitoutuneet noudattamaan yhteisesti sopimiaan Journalistin ohjeita. Useissa esimerkeissä on monia virheitä päällekkäin, mutta olen laittanut ne vain yhteen kategoriaan.
Argumentointivirhe ei tarkoita, että virheen tekijä olisi välttämättä väärässä; se tarkoittaa vain, että hän yrittää manipuloida ja vääristää tilannetta. Jos koira nimeltä Jeppe on purrut nallelta pään irti, ja nallen omistaja väittää Jepen olevan tekijä, koska ”se on mielenvikainen koira”, syyllistyy hän argumentointivirheeseen (ad hominem), vaikka onkin oikeassa tekijästä. Jepen todellinen motiivi saattaa olla esimerkiksi yksinäisyys.
Propagandaa voi tietenkin tehdä myös liukuhihnamaisesti ja kylmän viileästi, mutta varsinkin näinä päivinä argumentointivirheen huomatessaan voi vihan melkein aistia, ihan kuin se injektoisi itsensä niihin mukaan. Venäjän hyökkäyksen jälkeen tunteeseen on aihettakin, mutta se ei poista kaikkea vastuuta.
Kun pahoinpitelee kirjoituksella sitä, jonka kokee sen ansaitsevan, olo saattaa hetkeksi helpottaa. Mutta se on väärä tavoite, erityisesti jos kirjoitus voi vaikuttaa suureen joukkoon ihmisiä.
Jatkuva argumentointivirheiden metsästäminen on turhanpäiväistä, niitä tekee luultavasti jokainen. Virheet eivät itsessään ole vaarallisia, mutta niiden esiintyminen mediassa tuo esiin huolestuttavampia ilmiöitä, kuten juuri vihanlietsontaa. Se epäinhimillistää vastapuolta ja lisää äärimmäisten ja tunnepitoisten ratkaisujen kannatusta, eli tekee juuri sitä, mitä halutaan välttää – se eskaloi.
Anekdootti
Argumentointivirheenä anekdootti tarkoittaa sitaattiin tai yksittäiseen tapahtumaan liittyvää yleistystä.
Helsingin Sanomat uutisoi 30.9.2022:
Donetskin ukrainalaiset kuittaavat Putinin julistuksen höpötykseksi(1)
HS on haastatellut Ukrainan hallussa olevan Pokrovskin kaupungin asukkaita. Pokrovskilaisten osuus on noin 1,5 prosenttia donetskilaisista, eikä heidän mielipiteensä edusta donetskilaisten mielipidettä sen enempää kuin keravalaisten mielipide koko Suomen mielipidettä. Kyse ei tietenkään ole edes pokrovskilaisten mielipiteestä, koska vain muutamaa on haastateltu. Jutussa kerrotaan alueella olevan myös venäjänmielisiä. Heitä ei kuitenkaan ole haastateltu.
On siis haastateltu muutamaa ihmistä ja yleistetty se otsikossa tarkoittamaan kaikkia Donetskin ukrainalaisia. Suomessa vastaava otsikko voisi olla: ”Etelä-Suomen suomalaiset kuittaavat ilmastonmuutoksen höpötykseksi”, ja itse jutusta selviäisi, että ihmisiä olisi haastateltu ainoastaan yhden kahvilan nurkalla.
Otsikko on merkityksellisin osa juttua, koska sen näkevät kaikki, myös ne, jotka eivät juttua lue. Sanoma kiteytyy otsikkoon. Esimerkkitapauksessa ei ole edes kyseessä tämän päivän klikkauksia kalasteleva ja salamyhkäinen otsikko (vaikka sitäkin voidaan yhtä hyvin käyttää mielipiteen muokkaamiseen).
HS:n juttu on räikeästi hyvän journalistisen tavan vastainen. Putinin julistus taas on räikeästi kansainvälisen oikeuden vastainen.
Non sequitur
Non sequitur kääntyy suomeksi ”ei seuraa”. Annetuista lähtökohdista ei voi olettaa seuraavan tiettyä lopputulosta, paitsi sattumalta. Esimerkiksi: ”Koirat ovat karvaisia, karvaiset ovat siis koiria.”
HS:ssa 30.9. julkaistussa artikkelissa toimittaja sanoo Venäjän räjäyttelevän kaasuputkia(2):
. . . kun samaan aikaan hyökkäämme naapurimaahan, riistämme suvereenilta valtiolta maata, tapamme viattomia, uhkailemme ydinsodalla, räjäyttelemme kaasuputkia. . . tarvitseeko jatkaa?
Koska toimittaja tietää, että todisteita Venäjän syyllisyydestä ei hänen kirjoittaessaan juttua ole, hän luettelee putkien räjäyttämisen listan luonnolliseksi jatkoksi. Se ei silti ole selkeää seurausta edellisistä, eikä sitä voi päätellä niistä.
Esimerkki sopii myös kategoriaan syyllistäminen assosiaatiolla, jota käsitellään myöhemmin. Tällöin oletetaan, että muut teot, tai kuuluminen tiettyyn ryhmään tekevät tahosta syyllisen.
Valehtelu
Argumentointivirheet ovat tietyntyyppistä valehtelua. Suora valhe ei kiertele, se on siinä mielessä ”puhdas”.
Tämä esimerkki tulee Yleltä, Venäjän ympäristöpolitiikan professori Veli-Pekka Tynkkynen kommentoi kaasuputkivuotoa:
Venäjä pelottelee sillä, että se on iskenyt käytännössä Nato-rajojen sisäpuolella olevaan keskeiseen infrastruktuuriin.
Virke on otettu irti kontekstistaan, jossa sitä on ensin alustettu, mutta kyseessä on silti harvinaisen puhtaasti perätön väite, eli valhe. Kommentti ei voi perustua tai viitata mihinkään lähteeseen, koska sen esittämisen aikaan tutkinta ei ole ollut vielä käynnissä. Valheen on oltava myös tietoinen, koska sen kertojan on pakko tietää, että hän ei voi tietää.
Propagandan kannalta sillä, kuka oli räjähdyksien takana, on myöhemmin vähemmän merkitystä, koska ihmisten mieleen jää faktoja paremmin se, mitä on toistettu viikosta toiseen (tästä lisää kohdassa Argumentum ad nauseam).
Virheellinen analogia
Virheellinen analogiaEnglanniksi tämän nimi on myös apples and oranges, omenat ja appelsiinit, eli verrataan kahta asiaa asiayhteydessä, jossa niitä ei voi verrata. Kilpikonna voi olla nopea suhteessa toiseen kilpikonnaan, mutta jos sitä vertaa hitaaseen jänikseen…
Sanna Ukkola pohtii Iltalehden kolumnissa ydinsodan riskejä(3). Ratkaisunsa hän esittää näin:
Mikä siis neuvoksi? Ydinsota olisi pahin mahdollinen vaihtoehto koko ihmiskunnalle. Rauha on epätodennäköinen vaihtoehto. On siis jatkettava taistelua.
Eli esitetään kolme vaihtoehtoa: ydinsota, rauha tai taistelu. Nämä vaihtoehdot eivät ole rinnastettavissa toisiinsa.
1. Jokainen ymmärtää, että ydinsota ei ole sellainen vaihtoehto, johon kannattaa pyrkiä. Se on turhaan edes mukana listassa.
2. Rauha – toisin kuin taistelu – on jotain, mikä saavutetaan jollain, yleensä neuvotteluilla. Jos lauseen muuttaa muotoon ”Neuvottelut ovat epätodennäköinen vaihtoehto”, siinä ei ole järkeä, koska kolumni miettii mitä Lännen pitäisi tehdä, ja neuvottelut ovat epätodennäköisiä, koska jutun kirjoitushetkellä Länsi ei halua neuvotella. Venäjällä taas menee huonosti, ja se on ilmoittanut oman halukkuutensa neuvotteluihin.
3. Jäljelle jää taistelu, koska todellisuudessa se on ainoa esitetty vaihtoehto. Muita ei voi verrata siihen, eivätkä ne täytä kriteerejä, joilla kysymykseen voisi vastata.
Jos listassa haluttaisiin olevan edes kaksi vaihtoehtoa, sen voisi kirjoittaa uudestaan vaikka näin:
Mikä siis neuvoksi? Voidaan joko pyrkiä rauhanneuvotteluihin tai jatkaa taistelua.
Propagandan kannalta alkuperäinen vaihtoehto on tietenkin parempi.
Toinen argumentointivirhe, jonka Ukkolan listasta voisi katsoa löytyvän, on väärä dilemma / väärä vastakkainasettelu, eli esitetään, että vaihtoehtoja on vähemmän kuin niitä todellisuudessa on. Taistelun tai ”epätodennäköisen rauhan” lisäksi on mahdollista esimerkiksi harjoittaa diplomatiaa eri tasoilla, samalla kun sotatoimet ovat edelleen käynnissä. Näinhän sodan aikaisemmassa vaiheessa tehtiin: keskusteluyhteys oli auki ainakin jossain määrin.
Hätäinen yleistys
Jos näen valkoisen koiran ja päättelen kaikkien koirien olevan valkoisia, olen tehnyt hätäisen yleistyksen (ja nähnyt melko vähän koiria). Mitä enemmän valkoisia koiria näen, sitä perustellummaksi tulee yleistys siitä, että kaikki koirat ovat valkoisia. Silti yksikin muun värinen koira osoittaa yleistyksen vääräksi.
Kari Enqvist kirjoittaa 3.10.2022 Ylellä:
Viime vuoden absurdin pelleilyn aikana, kun Venäjä oli vaativinaan Länneltä merkillisiä kirjallisia turvallisuustakeita, myös presidentti Niinistön harteille soviteltiin erityistä Putin-kuiskaajan viittaa.
Tosiasiassa Putinille ei kelpaa kuin Amerikan presidentti. Näin totesi Niinistökin YK:n yleiskokouksen tiedotustilaisuudessa. Venäläiset eivät tsuhnasta juuri piittaa.(4)
Tšuhna on venäläisten suomalaisista käyttämä haukkumanimi. Ulkoministeriön ennen Venäjän hyökkäystä teettämän kyselyn mukaan 68 prosenttia venäläisistä suhtautui Suomeen joko myönteisesti tai erittäin myönteisesti(5). Päättely – koska Putin on venäläinen ja hänelle ei kelpaa kuin Amerikan presidentti, niin venäläiset eivät piittaa suomalaisista – on siis hätäinen yleistys. Vaikka luku olisi muuttunut sodan aikana, kommentti perustuu yleistykseen yhdestä, eikä esimerkiksi uudempaan kyselyyn.
Voisimme ehkä ajatella, että venäläiset kyllä suhtautuvat suomalaisiin myönteisesti, mutta eivät piittaa meidän mielipiteistämme, mutta silloin tšuhna-sanaa ei voisi olla lauseessa. Vai kuulostaako seuraava loogiselta: ”Ei suomalaisista tule mitään pahaa sanottavaa mieleen, lähinnä positiivisia ajatuksia, mutta en välitä niiden vit*n pellejen mielipiteestä”?
Argumentum ad nauseam
Argumentum ad nauseam, argumentointi pahoinvointiin saakka, tarkoittaa jonkin asian toistamista, kunnes sitä aletaan pitää totuutena. Psykologiassa sitä kutsutaan lumetotuusvaikutukseksi. Arkipäiväinen esimerkki voisi olla usein toistettu ”taisin vilustua”. Vilustuminen ei kuitenkaan itsessään aiheuta flunssaa, vaan siihen vaaditaan virus. Natsi-Saksan propagandassa toistolla oli olennainen osa. Goebbels sanoi: ”Kun valhetta toistetaan riittävän monta kertaa, se muuttuu todeksi.” Autoritaarisissa valtioissa toistettava asia usein on yksioikoinen valhe, mutta sen ei tarvitse olla, ja varsinkin demokratioissa sen ei edes kannata olla.
Esitin aikaisemmin kohdissa ”non sequitur” ja ”valehtelu” kaksi perätöntä väitettä kaasuputken räjäytyksestä. Kun uutisoinnissa otetaan lähtökohdaksi, että vastapuoli on syyllinen, ja toistetaan sitä kymmenissä artikkeleissa, lopuksi ei ole enää juurikaan merkitystä, kuka syyllinen oli. Tunnereaktiot määrittelevät paljolti sitä, miten kokemukset jäävät muistiin. Syytösten jatkuva toisto lisää vihaa vastapuolta kohtaan, ja sitä ei tarvittaisi yhtään lisää – Venäjän todennetut teot kyllä varmasti riittävät.
Edellinen ei kuitenkaan tarkoita, että tarvitsee olla naiivi. Median toiminta on eri asia kuin valtion varautuminen skenaarioihin ja uhkiin.
Lopuksi
Argumentointivirheet eivät tarkoita propagandaa, eikä propaganda argumentointivirheitä, toisinaan argumentointivirheet vain tuovat propagandan paremmin esille.
Artikkeli ei pyrkinyt vertailemaan suomalaisen mediakentän toimijoita tai laittamaan niitä mihinkään järjestykseen. Kaikilta toivoisi pyrkimystä objektiivisuuteen.
Valtamediassa on nähdäkseni tapahtunut muutosta. Oman otantani perusteella nyt esitetyn kaltaisia virheitä esiintyy kirjoitushetkellä melko systemaattisesti. Huolestuttavaa on sekin, että esimerkiksi kolumnien kohdalla usein voi olla kysymys arvostetuistakin kirjoittajista. Normaalisti voisi olettaa, että he tietävät, mitä tekevät. Sanotaan, että viha sokaisee.
Teksti: Janne Ojanperä
(1)https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000009102373.html
(2)https://www.hs.fi/urheilu/art-2000009104787.html
(3)https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/ded76b0c-9be7-4bf1-b3ef-835f978607f3
(4)https://yle.fi/uutiset/3-12643190
