Talouskriisi, koronapandemia ja Beirutin sataman räjähdys elokuussa 2020 iskivät ennestäänkin hauraaseen Libanoniin samanaikaisesti. Maa on syvässä kriisissä, ja kevääksi siirretyistä parlamenttivaaleista toivotaan poliittisen pattitilanteen avaajaa.

Maailmanpankki on arvioinut loppuvuodesta 2019 eteenpäin vauhdilla edenneen Libanonin talouskriisin yhdeksi pahimmista koko maailmassa sitten vuoden 1850. Libanonin punta on menettänyt yli 90 prosenttia arvostaan, maan bruttokansantuote on kutistunut yli 50 prosenttia vuoden 2018 lukemista, julkisen velan suhteen bruttokansantuotteeseen ennustetaan nousevan tänä vuonna lähelle 200:ta prosenttia, ja köyhyydessä elävien määrä on tuplaantunut yli 80 prosenttiin maan kansalaisista.

Talouskriisin johdosta maa joutuu kamppailemaan koronapandemian kanssa keskellä vakavaa energia-, polttoaine- ja lääkepulaa. Virus on vaatinut jo lähes 9 000 kuolemaa hieman Suomea väkirikkaammassa maassa. Tehohoitopaikkoja ei ole riittänyt kaikille niitä tarvitseville, ja sairaaloita ovat ajoittain uhanneet potilaille hengenvaaralliset sähkökatkot.  Omikron-variantin saapuessa maahan rokotuskattavuus on vasta noin 30 prosentin luokkaa kertaalleen rokotetuilla.

Beirutin ytimessä sijaitsevan sataman räjähdys elokuussa 2020 oli yksi voimakkaimmista maailmassa koskaan tapahtuneista ei-ydinaseräjähdyksistä. Yli 200 ihmistä kuoli, ainakin 7 000 loukkaantui ja noin 300 000 menetti kotinsa. Materiaaliset vauriot lasketaan miljardeissa, ja psyykkisiä seurauksia kaupungissa tuolloin olleille voi vain arvailla.

Talouskriisi, pandemia, sataman räjähdys – yksikin näistä voisi syöstä Libanonia vakaamman valtion syvään kriisiin. Libanon on joutunut kohtaamaan nämä samanaikaisesti. Muuttaessani maahan tammikuussa 2019 se oli äärimmäisen epätasa-arvoinen, mutta silti monille elinkelpoinen, keskituloisten maiden joukkoon lukeutuva maa. Kolme vuotta myöhemmin se on vaarassa liittyä niiden maiden joukkoon, joista käytetään termiä hajonnut valtio (failed state). Optimistisina hetkinä haluan uskoa, että tämä skenaario on edelleen vältettävissä. Pessimistisinä hetkinä päällimmäisenä mielessäni on tietoisuus siitä, että juuri nyt mikään ei viittaa siihen, että näin tulisi käymään.

Selviämistaistelua

Päivästä toiseen selviäminen on ollut jo pitkään tavalla tai toisella raskasta kaikille Libanonissa asuville ja monille lähes mahdotonta. Useat ovat lakanneet yrittämästä. Käynnissä on kolmas laajempi maastamuuttoaalto maan historiassa. Tämä tulee hankaloittamaan edelleen maan toipumista sitä kohdanneista kriiseistä. Ongelmat ruokkivat toisiaan ja pahan kierrettä on hankalaa katkaista. Miten esimerkiksi romahduksen partaalla oleva terveydenhuoltosektori tulee selviämään vuodenvaihteen ympärille ennustetusta korona-aallosta nyt, kun jo 40 prosenttia rekisteröidyistä lääkäreistä ja 30 prosenttia sairaanhoitajista on muuttanut maasta pois? Jos koulut päätetään sulkea uudestaan pandemian vuoksi, miten sujuu etäopetus nyt, kun julkista sähköä on saatavilla tunnista kahteen päivässä ja harvalla on enää varaa yksityisesti tuotettuun sähköön?

Libanonilaisia on alkanut liittyä myös siihen Lähi-idästä Eurooppaan pyrkivään pakolaisten joukkoon, joka on valmis riskeeraamaan henkensä Välimeren aallokkoja ja Euroopan unionin rajapolitiikkaa uhmaavissa veneissä. Kaikille tämäkään ei ole mahdollista. Maan ainoalle kriisipuhelimelle työskentelevä vapaaehtoinen kuvaili France24-uutiskanavalle syyskuussa 2021 työtään näin: ”Meidän oletetaan antavan toivoa maassa, jossa toivoa ei ole.”

Tätä kirjoittaessani sosiaalisessa mediassa kiertää 23-vuotiaan libanonilaisen miehen itsemurhaviesti, jonka monet ovat tulkinneet viittaavan tähän toivottomuuteen: ”Anna anteeksi isä, mutta haluan levätä. On parempi kuolla kerran, kuin tehdä ikuisuus kuolemaa.”

Vähemmän dramaattinen, mutta Libanonin tulevaisuudelle erittäin huolestuttava kehityskulku on maan ennen hyvämaineisen koulutusjärjestelmän mureneminen. Maan talous on perustunut merkittävästi sen varaan, että laadukkaan koulutuksen saaneet libanonilaiset rakentavat sittemmin työuransa ulkomailla ja pitävät kotimaastaan huolta suorilla rahalähetyksillä läheisilleen ja muilla taloudellisilla investoinneilla maahan. Koulutuksen taloudellinen funktio on kuitenkin vain yksi sille arvoa antavista tekijöistä, eikä se kerro siitä inhimillisestä tragediasta, joka tällä hetkellä uhkaa kokonaista sukupolvea sen perus- ja jatkokoulutuksen edellytysten käydessä yhä haastavammiksi.

Jo 440 000:n maassa oleskelevan pakolaislapsen ja 260 000 libanonilaisen lapsen pelätään jääneen pysyvästi pois kouluista. Heidän vanhempansa ovat olleet joko kyvyttömiä maksamaan lasten lukukausi- tai koulumaksuja, tai sitten he ovat esimerkiksi joutuneet laittamaan etusijalle lasten työskentelyn turvatakseen perheen muut perustarpeet. Oppilaat, jotka jatkavat edelleen opintojaan kouluissa ja yliopistoissa, eivät voi olla varmoja, pystyvätkö he yhä kohoavien lukukausimaksujen takia suorittamaan tutkintoaan loppuun. Äärimmäinen kaiken läpäisevä epävarmuus on myös vakava rasite oppilaiden henkiselle jaksamiselle, ja vaikka valmistuminen lopulta onnistuisikin, osaa harva enää kuvitella itselleen tulevaisuutta Libanonissa.

Opettajat joutuvat puolestaan punnitsemaan, kuinka mielekästä on jatkaa ammatissa inflaation syötyä jo yli 90 prosenttia palkoista. Tuntemani beirutilaisen peruskoulun opettaja tekee tätä nykyä opettajantoimensa ohella kolmea muuta työtä turvatakseen omat ja tyttärensä perustarpeet, kuten vaikkapa sähköt kotiin. Opettajan palkka kokonaisuudessaan ei enää riitä tähän, kuten ei välttämättä vaikkapa auton polttoaineeseen, joka työmatkoilla kuluisi. Vielä kolme vuotta sitten keskimääräisellä opettajan palkalla pystyi vielä elämään suhteellisen hyvää ja turvattua elämää. Vastaavia kohtaloita löytyy jokaiselta yhteiskunnan sektorilta.

Maan yliopistoissa työskentelevät tuttavani ovat puolestaan kertoneet niitä kohdanneesta henkilöstökadosta. Lyhyen ajan sisään yksittäiset oppiaineet ovat menettäneet jopa koko vakituisen opetushenkilöstönsä näiden onnistuttua saamaan töitä ulkomailta. Libanonin, ellei koko Lähi-idän korkeakoulusektorin kruununjalokiven, Beirutin amerikkalaisen yliopiston, huhutaan ostaneen tontin Kyprokselta uutta kampusta varten osana suunnitelmiaan laajentaa toimintojaan Libanonin ulkopuolelle. Monet pohtivat, onko kyse toimintojen laajennuksesta, vaiko varautumisesta niiden siirtämiseksi Libanonista pois.

Tervetuloa mielikuvitusmaailmaan

Kautta Libanonin modernin historian pankkisektorilla on ollut maan taloudessa keskeinen rooli. Lähi-itään kytkeytyvät taloudelliset virrat kulkivat pitkään merkittävässä määrin Beirutin kautta, ja maan laissez faire -ideologia yhdistettynä pankkisalaisuuteen tekivät siitä houkuttelevan kohteen alueelliselle pääomalle etenkin toista maailmansotaa seuranneina arabisosialismin vuosikymmeninä. Libanonin vuosina 1975–90 käydyn sisällissodan jälkeinen jälleenrakennus perustui edelleen ulkomaisten pääomavirtojen houkuttelemiseen maahan, etenkin Persianlahden maista ja varsinkin kiinteistösektorille.

Vaikka rahaa virtasi edelleen maahan kuten ennenkin, vain pieni osa siitä päätyi tuottaviin investointeihin. Libanon ei tuota juuri mitään kansainvälisille markkinoille ja on äärimmäisen riippuvainen tuonnista. Elintasoa maassa piti yllä vuodesta 1997 vuoden 2019 loppuun maan valuutan arvon sitominen Yhdysvaltain dollariin. Libanonin ja Beirutin alueellinen taloudellinen rooli on kuitenkin siirtynyt enenevässä määrin globaalin kapitalismin solmukohtiin Persianlahdella, kuten Dubaihin. Libanonin epäonnistuttua taloutensa uudistamisessa ja tulovirtojen ehtyessä karu totuus paljastui viimein.

Vuoden 2019 kuluessa usko Libanonin talouteen alkoi horjua vakavasti. Maa oli vielä hyötynyt vuoden 2008 globaalista finanssikriisistä, koska sen pankkijärjestelmä koettiin turvasatamaksi etenkin libanonilaisen diasporan keskuudessa. Vuonna 2011 alkanut naapurimaa Syyrian konflikti vaikuttaa puolestaan negatiivisesti maan talouteen. Kun myös rahalähetykset alkoivat sittemmin tyrehtyä, päätyi maan pankkijärjestelmä – johon kiteytyy Libanonin kaverikapitalismin poliittisen ja taloudellisen vallan yhteen kietoutuminen – keskuspankkia johtavan Riad Salamehin ohjauksessa houkuttelemaan uutta rahaa maahan päätähuimaavilla talletuskoroilla. Valtio puolestaan lainasi nämä talletukset omiin menoihinsa pankeille erittäin suotuisin ehdoin. Tämä tarkoitti maan korruptoituneessa järjestelmässä rahojen valuttamista edelleen keskeisten poliittisten toimijoiden taskuihin ja sieltä tipoittain näiden kannattajille. Kyseessä oli monin tavoin klassinen pyramidihuijaus, mikä kaatui lopulta omaan mahdottomuuteensa.

Seitsemäntenätoista lokakuuta vuonna 2019 tyytymättömyys hallitsevaan luokkaan ja huoli maan taloudesta kuohui yli äyräidensä. Ihmiset lähtivät ennennäkemättömällä tavalla kaduille vaatimaan perustavanlaatuista muutosta. Toiset kutsuvat lokakuun tapahtumia kansannousuksi, toisille se oli ja on edelleen vallankumous (thawra). Muutaman euforisen viikon ajan kaikki näytti mahdolliselta, ja moni uskoi ajan viimein olevan kypsä uudelle Libanonille. Yksi keskeisistä iskulauseista kaduilla oli ”kaikki heistä tarkoittaa kaikkia heistä” (kellon yani kellon) – maata sisällissodan jälkeen hallinneesta poliittisesta luokasta ja tämän itselleen rakentamasta poliittis-taloudellisesta järjestelmästä haluttiin kokonaisuudessaan eroon.

Ensimmäisen iskun kansannousulle antoi maan poliittisesti vahvin toimija, valtio valtiossa, Hizbollah. Liikkeen johtaja Hassan Nasrallah asettui pian julkisesti vanhan järjestelmän puolelle tarjoten arvokasta tukea sen muille jäsenille yli poliittisten ja uskonnollisten linjojen. Vaikka Hizbollah ja Nasrallah olivat tällä kertaa katujen pilkan kohteena tavalla, johon monien uskallus ei aiemmin olisi riittänyt, merkitsi tämä sitä, että monen mielessä radikaalia muutosta vastaan asettui nyt maan aseistetuin ja kyvykkäin organisaatio.

Jos tämä ei vielä tyhjentänyt katuja kokonaan, niin keväällä 2020 korona viimeisteli työn. Tiukat ulkonaliikkumiskiellot ja ihmisten pelko terveydestään hiljensivät kadut. Oli kuitenkin edelleen perusteltua olettaa, että pandemian hellittäessä ainakin osa kansasta palaisi protestoimaan. Lopullisen kuoliniskun liikehdinnälle tarjosi kuitenkin läpi vuoden 2020 kiihtynyt ja yhä edelleen jatkuva talouden syöksykierre.

Siinä missä Libanonin punta on edelleen virallisesti sidottu dollariin arvolla 1 507 £ = 1 $, todellisuudessa yhdestä dollarista joutuu tätä kirjoittaessani maksamaan noin 29 500 puntaa. Siinä missä maan minimipalkka (675 000 puntaa) vastasi vielä alkusyksystä 2019 ostovoimaltaan noin 450:tä dollaria, vastaa se nyt siis noin 23:a dollaria.

Hämmästyttävintä talouskriisissä on ollut Libanonin hallinnon julkea välinpitämättömyys sen seurauksista maan kansalaisille. Poliittinen eliitti on keskittynyt turvaamaan pankkeja omistavan ja niihin miljoonia tallettaneen ryhmän – johon he usein itse sattuvat lukeutumaan – edellytyksiä saada omansa pois selvitystilaan ajautuneesta pankkijärjestelmästä. Tästä puolestaan on aiheutunut kohtuuton taloudellinen lisätaakka kansalaisten suurelle enemmistölle.

Kansainvälisiä neuvotteluja talouden pelastamiseksi ja uudistuksia, jotka niiden tausta-ajatuksena ovat, on jarrutettu tähän päivään saakka eliitin etujen turvaamiseksi. Siinä missä tavalliset kansalaiset eivät ole kohta kahteen vuoteen saaneet rahojaan ulos pankista, tai ovat olleet pakotettuja tekemään sen huonolla vaihtokurssilla, oli eliitti jo maaliskuuhun 2020 mennessä siirtänyt arvioiden mukaan yli kaksi miljardia dollaria varallisuuttaan ulos maasta.

Mielenosoituksia tukahdutetaan

Kaksi vuotta kallista aikaa kriisin hoitamiseksi on siis haaskattu täysin. Maailmanpankki onkin kutsunut nykyistä lamaa tarkoitukselliseksi lamaksi (deliberate depression) viitaten hallitsevan luokan välinpitämättömyyteen yleisestä hyvästä. YK:n äärimmäisen köyhyyden ja ihmisoikeuksien erityisraportoija Olivier De Schutter oli tavannut Libanonin valtaapitäviä maassa marraskuussa 2021 ja kuvasi heitä seuraavasti: ”He ovat mielikuvitusmaailmassa.” Eliitti jatkaa entiseen tapaan peliään siitä, kuka saa minkäkin kokoisen siivun yhä pienemmäksi käyvästä yhteisestä kakusta, vailla aikomustakaan muuttaa itse järjestelmää, joka on tuonut maan kenties sen historian vaarallisimpaan pisteeseen.

Toinen keskeinen kansainvälinen toimija Libanonin talouskriisin kontekstissa on Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF). Maassa on voinut törmätä harvinaiseen, mutta todennäköisesti tällä kertaa perusteltuun argumenttiin, jonka mukaan maan oman eliitin ”ratkaisuihin” nähden IMF:n vaatimat reformit olisivat jopa edistyksellisiä. Väittämän testaamista saataneen kuitenkin vielä odottaa.

Satamaräjähdys johti silloisen pääministerin Hassan Diabin hallituksen eroon, mitä seurasi 13 kuukautta kestänyt poliittinen peli uuden hallituksen nimittämiseksi. 12. syyskuuta 2021 viimein nimetty Najib Mikatin johtama hallitus ei ole kokoontunut sitten 12. lokakuuta. Se ajautui sisäiseen pattitilanteeseen osan hallituspuolueista yrittäessä estää sataman räjähdyksen tutkintaa ja toisten yrittäessä taktisista syistä siirtää vuoden 2022 parlamenttivaaleja maaliskuulta toukokuulle. Joulun jälkeisinä päivinä päätös vaalien siirtämisestä saatiinkin aikaiseksi.

Nähtäväksi jää, onnistuuko myös tutkinnan kampittaminen lähitulevaisuudessa. Samaan aikaan maan poliittisen järjestelmän uumenissa hädin tuskin matelee liuta päätöksiä, jotka ovat keskeisiä kansalaisten elämän edellytysten turvaamiseksi edes vähimmässä määrin.

Syksyllä 2020 sataman räjähdys toi  raivostuneet kansalaiset vielä hetkeksi takaisin kaduille, mutta julkinen valta tukahdutti mielenosoitukset tehokkaasti. Sittemmin taloudellinen ahdinko on käynyt niin syväksi, että harvalla riittää enää energiaa poliittiseen toimintaan. Libanonilaiset ovat yhä enenevässä määrin pakotettuja keskittymään päivästä toiseen selviämiseen. Tämä tarkoittaa monasti avun pyytämistä juuri niiltä perinteisiltä vallanpitäjiltä, joiden he toivoisivat näkevänsä kaltereiden takana.

Kuin korostaakseen etääntymistään kansalaisten musertavasta arjesta Libanonin valtio julkaisi loppuvuodesta 2021 maan henkitoreissa olevalle turismille uuden iskulauseen: sen englanninkielinen versio kääntyy suomeksi ”Järjetön rakkaus”, arabiankielinen puolestaan ”Jopa hulluudessasi rakastan sinua”.  

Kohti tuntematonta

Poliittiset jännitteet ovat usein purkautuneet väkivaltaisesti läpi Libanonin historian. Vastaavasta saatiin merkkejä marraskuussa 2021, kun Beirutissa käytiin vakava aseellinen taistelu symbolisesti merkittävän sisällissodan aikaisen jakolinjan läheisyydessä. Moni pelkää väkivaltaisuuksien lisääntyvän täksi vuodeksi suunniteltujen vaalien lähestyessä. Aseellisiin yhteenottoihin sisältyy aina laajemman eskalaation vaara, vaikka niiden pääasiallinen tarkoitus olisikin ”vain” pelotella kansalaisia hakemaan turvaa omista perinteisistä poliittisista edustajistaan – ja näin edistää toisiaan vastaan aseellisesti taistelevien joukkojen yhteisiä poliittisia intressejä vanhan järjestelmän uusintamiseksi. Marraskuun aseellinen yhteenotto toi monelle libanonilaiselle pelottavalla tavalla mieleen sisällissotaa edeltäneet ajat.

Ei ole kuitenkaan varmaa, että vaalit ylipäätään järjestetään, jos vanha valta ei koe niiden olevan omissa intresseissään. Toisaalta harva maassa enää uskoo vaalien kautta tapahtuvaan muutokseen. Kansannoususta hetkellistä nostetta saaneet vaihtoehtoiset poliittiset ryhmittymät eivät ole onnistuneet luomaan tarvittavaa kannatuspohjaa vakiintuneiden puolueiden vakavaan haastamiseen. Tähän liittyen Libanonissa moni kriittinen ajattelija tapaakin näinä päivinä siteerata Antonio Gramscin ajatusta kammottavasta välitilasta, jossa vanha järjestys on kuolemassa, mutta uusi ei voi vielä syntyä. Kaikessa pessimistisyydessään tähänkin sisältyy ei niin itsestään selvä oletus siitä, että vanha järjestys olisi todellakin kuolemassa.

Lisää epävarmuutta maan lähitulevaisuuteen tuovat alueelliset kehitykset koskien esimerkiksi Syyriaa, Irania ja Israelia, sekä maan omien taloudellisten suhteiden kehitys suhteessa Persianlahden maihin, jotka näkisivät mieluusti Hizbollahin roolin kutistuvan maan sisäisessä politiikassa. Se ei liene kuitenkaan realistinen odotus juuri nyt. Libanon on ollut aina, niin hyvässä kuin pahassakin, vastaanottavainen ulkopuolelta tuleville poliittisille toimijoille ja ideologioille ja toiminut areenana näiden kamppailuille alueellisesta hegemoniasta. Siinä missä yhdet libanonilaiset haluavat viimein päästä eroon ulkovaltojen lusikoista Libanonin sopassa sen nykyisestä kriisistä selviämiseksi, toiset näkevät edelleen jopa ulkopuolisen aseellisen intervention ainoaksi keinoksi saada maassa merkittävää muutosta aikaan.

Toivoa sopii, että lähivuosien kehitykseen lopulta eniten vaikuttavat ulkoiset toimijat pitäisivät toiminnassaan etusijalla Libanonin kansalaisten ja maassa oleskelevien yli miljoonan pakolaisen hyvinvoinnin. Kerta se olisi ensimmäinenkin.

Teksti ja kuvat: Taavi Sundell

Kirjoittaja asuu Beirutissa työskennellen tutkijana Suomen Lähi-idän instituutissa.