Reippaan lumipyryn jälkeen lumiukko ilmestyi etupihalleni seisoskelemaan ensi kertaa tämän talven aikana. Vetäisin jalkaani pitkät kalsarit ja toppatakin päälleni ja menin pihalle jututtamaan ukkoa.

Kysyin, että mistä siihen ilmestyit. Se vastasi: ”Tulin tuolta Virolahden Klamilan korkeilta vuorilta. Siellä on syviä kallionkoloja, joissa voi kesän viettää viileässä.”

”Oliko teitä enemmänkin siellä koloissa?”, kysyin. ”Siinä missä itse olin, meitä oli kuusi ukkoa.” ”Ettekö te sula siellä?”, kysyin? ”Joo, kyllä me pitkän kevään, kesän ja syksyn jälkeen talven kynnyksellä olemme jo aika vetisiä. Onneksi runko säilyy, ja kylminä öinä huurre tarttuu tehokkaasti. Pakkasten tullen sitä sitten norjistuu ja pääsee liikkeelle uutta lunta etsimään.”

”Mutta vuosi vuodelta on hankalampaa, kun kelit lämpenevät. Alppilaaksoissa heittivät kaikki ukot lusikan nurkkaan, kun ilma ei viilennyt ollenkaan. Kato oli kova”, se sanoi.

Kerroin lumiukolle, että tein viime talvena pihalle hienot lumilinnat, suoranaisen linnoituksen. Siinä oli seitsemän talviasuttavaa huonetta. Illalla, kun vein kynttilät linnoihin, oli näky kaunis. ”Voisivatko myös ne olla kunnostettavissa?”

”Luulisin”, se sanoi, “jos perustukset on tehty hyvin. Mennään katsomaan.” Menimme lumen peittämälle nurmikolle viiniköynnösten viereen. En nähnyt muuta kuin tasaista hankea.

”Annahan lapio”, sanoi lumiukko. Annoin, ja lumiukko alkoi lapioida kinosta. Kohta se ulottui päidemme korkeudelle. Sitten ukko alkoi veistää ja kovertaa sitä. Kotvasen päässä se sanoi: ”Kyllä, perustukset ovat hyvässä kunnossa. Oikein olet linnan tehnyt.”

Totta se oli, koska itse näin. Tuntui käsittämättömältä, miten lumiukon tekemä linna muistutti viime talven linnaa. Ja kaiken takana oli sen mukaan hyvä linnan perustus. Olen kyllä tehnyt linnoja jo 60 vuotta, joten osaaminen perustuu kovaan harjoitteluun. Ihmetyttää minua silti, että taito ei haihdu kuuman kesän aikana hien mukana päästä.

Lumiukko katsoi minua ja sanoi: ”Elämme vaikeita aikoja. Meikäläisten on kohta lähdettävä pohjoiseen aina Jäämerelle saakka. Se johtuu siitä, että kaiken elämän perustukset luhistuvat sillä tapaa, että ilmasto lämpenee”, lumiukko sanoi. ”Minä sen tiedän, kun olen kokonaan vedestä riippuvainen ja seuraan tiedettä ja tutkimusta”, se jatkoi. “Kaikkialla maapallolla lumi ja sateet ovat samaa veden kiertokulkua.”

”Muutosten edessä olette te ihmisetkin. Niin ihmisen kuin lumiukonkin elämä on vedestä kiinni. Rannikolla olette tekin lietteen ja pienvesistöjen ravinteiden kanssa kusessa. Tartuhan sinäkin toimeen, valvo vesien kuntoa, ja hoida omasi.”

”Oli mukava olla avuksi, mutta veljet jo metsässä odottaa. Voi hyvin!”

Lumiukko lähti omille teilleen.

Tartuin lapioon ja tein kolme linnaa lisää. Hyvältä näytti.

Teksti: Erkki Kupari
Kuva: Essi Rajamäki