Volha Pavuk oli tavallinen valkovenäläinen, joka päätti asettua elämään maaseudulla. Tuosta päätöksestä sai alkunsa tapahtumasarja, jonka perusteella häneen lyötiin ääriaineksen leima ja hän joutui pakenemaan kotimaastaan Liettuaan.

”Uskon, että koulutusjärjestelmä määrää sekä maan että yksittäisen ihmisen kehityksen.

Tämänhetkinen tilanteeni juontuu juuri koulutuksesta, aivan ensi luokilta asti. Olin koulussa erittäin tunnollinen oppilas, oppiminen oli ja on minulle nautinto. Opetusohjelman ja isän kirjaston luettavakseni tarjoamat kirjakasat tekivät tehtävänsä: minusta kasvoi periaatteellinen ihminen, jolla on korostunut oikeudentaju.

Niinpä taistelin koulussa ujojen oppilaiden puolesta, arvostelin yliopistolla suorin sanoin oppisisältöjen supistamista ja työssäni päiväkodissa puolustin lapsia, joiden perheessä oli ongelmia. Sanoin kainostelematta totuuden, en hyväksynyt epäoikeudenmukaisia opettajia ja pystyin puolustamaan näkemyksiäni koulun rehtorin edessä. Minulla oli kaikista oppiaineista erinomainen arvosana, mutta käytöksestä oli joskus tyydyttävä, jopa välttävä.

OLEN KOTOISIN MELKO SYRJÄISELTÄ seudulta. Alueemme tunnetaan siitä, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen vihollisjoukot eivät päässeet sinne, vaan neuvostovalta pysyi pystyssä ja se sai romanttisen nimityksen ”Rudabelin tasavalta”. Toisen maailmansodan aikana alueellamme syntyi ensimmäinen partisaanijoukko natseja vastaan. Tästä Valko-Venäjän historiassa saamastamme maineesta on kiittäminen soita. Ne ovat suojelleet meitä läpipääsemättömillä letoillaan, mutta suota on näköjään maaperän lisäksi myös ihmisten ajattelussa, kun he eivät elämässään näe taivasta muutoin kuin taivuttamalla päänsä kauas taaksepäin. Sellainen taas kysyy ponnistuksia ja motivaatiota.

Opiskeltuani maakuntakeskuksen ammattiopistossa palasin päätökseni mukaisesti kotisuolleni. Juuri päätökseni elää maaseudulla aloitti tapahtumasarjan, joka on tuonut minut Liettuaan ekstremistisen Youtube-kanava Rudabelskaja pakazuhan (Rudabelin bluffit) toisena perustajana. Elettyäni jonkin aikaa kotiseudulla oli pakko myöntää, että muinoin niin maineikas tasavalta on nykyisin pelkkää bluffia.

Paikallinen ajattelutapa tarkoittaa, että käydään virallisessa työpaikassa ja palvotaan pomoja. Tähän on vuosikymmenien mittaan totutettu sekä itse pomot että alaiset, ja siksi kansalaisten napina ei ole tullut kuuloonkaan. Niinpä avioliittoni ja Youtube-kanavan perustaminen Andrei Paukin [voidaan kirjoittaa myös muodossa Pavuk, kuten aiemmissa Rauhanpuolustaja-lehdissä on tehty] kanssa vaikutti tuttavistani omituiselta ja epäilyttävältä hankkeelta. Myöhemmin Andrei kehittyi kuuluisaksi bloggaajaksi, jonka videot ovat valkovenäläisessä Youtubessa huippusuosittuja.

Kanava perustettiin laulujen julkaisemiseksi. Ne olivat poliittista satiiria alueemme elämästä ja valtion perusteista. Päätöksenteon hämäryys, virkamiesten hämärä rekrytointi, budjettivarojen epäoikeudenmukainen käyttö… Ensin olivat laulut, sitten lyhyet videot kylämme ongelmista. Esimerkiksi lasten leikkipuistot ja katujen viemäriluukut korjattiin: ihmiset saivat kanavamme avulla ratkaistua ongelmia, joita ei ollut hoidettu vuosiin. Jopa tällaiset pikku voitot saivat meidät näyttämään paikallisten silmissä rohkeilta ja oudoilta. Vanhemmiltamme ja sukulaisiltamme kyseltiin: mitä te vouhotatte, onhan ennenkin eletty näin!

Kanava sai vähitellen kuuluisuutta ja vaikutuksemme kasvoi. Paikalliset asukkaat alkoivat pitää meitä aluehallinnon vaihtoehtona. Jollei jokin ongelma alkanut ratketa, he sanoivat valittavansa Paukeille. Se nopeutti selvästi ongelmien ratkaisemista.

VUONNA 2015 PAIKALLISHALLINTO  ALKOI erityisesti valvoa toimintaamme, pomot kielsivät paikallisia seuraamasta meidän sometilejämme, tarkistivat, kuka on ”tykännyt” julkaisuistamme ja uhkailivat vaikeuksilla niitä, jotka tekivät yhteistyötä kanssamme.

Ajan myötä menetimme tietysti työpaikkamme valtiolla. Valko-Venäjällä on kiellettyä olla valtion palveluksessa, ellei kannata Lukašenkaa ja suostu osallistumaan kaikenlaiseen bluffiin. Perustuslaissa ei ole sellaista pykälää, mutta todellisuudessa se pätee. Pelko työpaikan menettämisestä on tärkein toiminnan este maan asukkaille. Sen huomasi jopa Minskin mielenosoittajien käytöksestä elokuussa 2020. Mielenosoituksia pidettiin vain viikonloppuisin, aamuvarhaisella ennen työajan alkua tai illalla sen päätyttyä. On ällistyttävää, miten jokaisen päässä istuu ajatus: jos menettää työnsä poliittisista syistä, ei uutta löydy kotikaupungissa eikä maan etäisimmässäkään kolkassa. Tässä suhteessa Valko-Venäjä on yhtä suurta vankilaa: vaikka muuttaisit paikkaan, jossa kukaan ei sinua tunne, oppositioaktiivin maine seuraa sinua.

Koska olimme lähes ainoat provinssin asukkaat, jotka aiheuttivat uutisia, mediaväki oli meistä hyvin kiinnostunut. Rakensimme vähitellen keskinäisen verkoston journalistien, juristien, poliitikkojen ja ihmisoikeusaktiivien kanssa ja pystyimme ratkomaan alueellamme tuntuvampiakin ongelmia.

TUNNETUIN KAMPANJANI ALKOI murheellisesti. Työpaikallani kuoli silmiemme edessä mainio johtajamme. Hän oli luonut koko organisaation tyhjästä ja tarjosi alueen parhaat työehdot. Hänen yhtiönsä oli merkittävä veronmaksaja alueen budjetissa.

Soitin itse ambulanssin, kun hän menetti tajuntansa. Ainoa ambulanssi oli kuitenkin hälytystehtävässä eräässä pikkukylässä. Se tuli paikalle vasta puolen tunnin päästä todetakseen potilaan kuolleen. Se oli tietenkin valtava järkytys, mutta vielä enemmän järkytyin kun näin, millainen ambulanssi oli. Se oli vanha neuvostoajan paku UAZ, Uralin autotehtaan tuotantoa. Noin 20 vuoden ikäinen auto ilman mitään hoitolaitteita. Vain vinot paarit roikkuivat remmeistä.

Tajusin heti, että me kaikki olemme vaarassa. Saatan itse olla seuraava uhri, tai lapseni tai jonkun muun pikkulapset, äitini tai kuka tahansa. Koska alueemme sairaala ei pysty hoitamaan vaikeita sairauksia tai vammoja, potilaitamme kuljetetaan toiseen kaupunkiin, 70 kilometrin päähän Oktjabrskojesta. On sattunut tapauksia, että ihmiset ovat kuolleet matkalla tai tulleet perille kriittisessä tilassa.

Silloin aloitin taistelun saadaksemme alueelle uuden ambulanssin. Oikean ambulanssin, jossa on lääketieteellisiä laitteita ja jolla pystytään todella auttamaan eikä vain kuljettamaan potilasta pois kuin ruumiskärryillä.

Normaalissa valtiossa valtio tukisi sellaista aloitetta, muttei meillä. Ideologiset viranomaiset julistivat sodan minua vastaan. Paikallislehdessä ilmestyi juttuja, joiden mukaan teen asialla rahaa, virkamiehet pilkkasivat vaatimustani sosiaalisessa mediassa, ja työpaikkaani alettiin painostaa toistuvin tarkastuksin. Silti onnistuimme keräämään paikallisten ihmisten nimiä kirjelmään, jossa hekin vaativat lähisairaalaan kunnon elvytysambulanssia. Sitten alkoi kamppailu maakunnan terveyshallinnon ja ministeriön kanssa.

Se oli pitkä prosessi. Oli lukuisia tapaamisia korkeiden virkamiesten kanssa, jotka tulivat 200 kilometrin päästä kertomaan meille metsän asukkaille, miten hienosti asiamme todellisuudessa ovat. Julkistin tapahtumat mahdollisimman laajasti ja osoitin, ettei tilanne ole tällainen vain meillä vaan kaikissa pienissä aluekeskuksissa. Kun Belsat-kanavan journalistit olivat kerran käyneet paikalla, meille myönnettiin rahat auton ostoon. Kuitenkin paljastui, ettei alueemme kuulu saada elvytysambulanssia, koska asukkaita on vain 14 000 ja sellainen annetaan vain yli 50 000 asukkaan asutuskeskuksille. En pysty selittämään moista lakia muutoin kuin halulla surmata paikalliset ihmiset. Muistettakoon, että lähin sairaala oli 70 kilometrin päässä ja kunnollinen sairaala 200 kilometrin.

Vaikka emme saaneetkaan täyttä voittoa, tapaus osoitti, että jos asukkaat toimivat yhdessä, systeemiä voidaan muuttaa myönteiseen suuntaan. Kamppailumme virkamiesten kanssa antoi esimerkin muille. Muutamilla alueilla ilmaantui sosiaaliseen mediaan samantapaisia ryhmiä, joissa ihmiset puivat kaupunkinsa tai alueensa ongelmia ja yrittivät vaikuttaa paikallisiin vallanpitäjiin.

ENNEN VUODEN 2020 PRESIDENTINVAALEJA Rudabelsjaka pakazuha muodostui eräänlaiseksi vaalitarkkailijoiden koulutuskeskukseksi. Edellisten vuosien toimintamme ansiosta ihmiset vaativat melko rohkeasti ääntenlaskennan läpinäkyvyyttä ja rehellisyyttä. Ensimmäiset tiedot vaalirikkeistä, jotka ensi päivinä julkistettiin, tulivat alueemme tarkkailijoilta. Olin itsekin erään äänestyspaikan tarkkailijana; se olisi oma monen sivun juttunsa. Mieheni Andrei Pauk pidätettiin elokuun 7. päivänä, jottei hän pystyisi videoimaan väärinkäytöksiä äänestyspaikoilla. Vaalipäivänä ja muutamana päivänä sen jälkeen kotimme pihassa seisoi koko ajan miliisiauto tai siviiliautoja, joissa istui tuntemattomia. Naapurini tiesivät, että he etsivät minua ja tiedottivat tilanteesta. Piileskelin tuttavien asunnoissa ja vein lapset sukulaisten luo.

Ääniä puolustamaan lähti vaalien jälkeen noin 200 henkeä, se on meidän kylässämme erittäin paljon. Siinä oli terveydenhuollon ihmisiä, yrittäjiä, opettajia, opiskelijoita – ihmisiä, jotka tajuavat, ettei maamme voi kehittyä Lukašenkan alaisuudessa. Se oli hienoa aikaa, pari viikkoa uskoin, että voimme voittaa. Mutta koska olen jo kauan seurannut valkovenäläistä politiikkaa ja tunnen opposition, tajusin kahden viikon kuluttua, ettei homma enää hoidu nopeasti.

En ole koskaan suunnitellut lähtöä maasta, vaikka tilaisuuksia on ollut. Olisimme voineet lähteä poliittisen painostuksen takia, koska jo vuonna 2018 miestäni yritettiin syyttää paikallishallinnon rakennuksen räjäytyshankkeesta ja vangita ”terrorismista”. Silloin meidät pidätettiin ja tehtiin kotietsintöjä. Siksi pidätykset vuonna 2020 eivät tuntuneet erityisen vaarallisilta – meille se oli tavallista elämää.

ANDREI PÄÄSTETTIIN VAPAAKSI ennen määräaikaa. Kun Minskissä oli hakattu tuhansia ihmisiä, pamppumiehet olivat hetken shokissa, hiljenivät ja alkoivat päästää ihmisiä vapaaksi.

Koulun alkuun oli vähän yli viikko. Olin muutamaa päivää aikaisemmin ottanut kissanpojan ja aioin jatkaa syrjäistä elämäämme. Sisar kuitenkin tarjosi äkkilähtömatkaa Egyptiin, juuri sopivasti 31.8. asti. Olin luvannut lapsille merta, he eivät olleet nähneet sitä koskaan. Päätimme, että on hyvä idea lähteä viikoksi pois. Pakkasimme neljälle hengelle yhden matkalaukun ja lähdimme Gomeliin.

En ollut enää aikoihin vastannut tuntemattomista numeroista tuleviin puheluihin. Sinä päivänä kuitenkin odotin puhelua jatkokuljetuksen kuskilta ja vastasin tuntemattomasta numerosta soittavalle iloissani. Se oli tietenkin miliisi, joka ilmoitti, että minun pitää huomenna saapua klo 11 poliisiasemalle kuulusteltavaksi laittomien joukkoesiintymisten organisoinnin takia. Kun ylitin aamulla kello 8 Ukrainan rajan, kukaan ei kuitenkaan vielä etsinyt minua.

Egyptissä viettämämme viikon aikana ideologiavirastot aloittivat vainoamisemme: he perustivat sosiaaliseen mediaan ryhmän AntiPauki ja kirjoittelivat sinne törkeyksiä ja uhkauksia koko perheestämme. Ihmisoikeusaktiiviystävämme kehottivat meitä olemaan palaamatta, koska emme saisi toista tilaisuutta lähteä maasta. Minua myös pelotti palata, koska en ollut mennyt kuulusteluun miliisiasemalle ja kuvittelin mielessäni, miten minut pidätetään heti rajalla lasten silmien edessä.

Liettuan lähetystö otti huomioon kokemuksemme kansalaistoiminnasta ja myönsi viisumit. Syyskuun viidentenä tulimme Vilnaan mukanamme matkalaukku, jossa oli vain uimatarvikkeita.

NYT OLEMME TÄÄLLÄ JO toista vuotta, ja tilanne kotimaassa on yhä pahempi ja pelottavampi. Pidätykset on ulotettu vaalitarkkailijoihin. Töistä erotetaan kokemukseen ja meriitteihin katsomatta ihmisiä, jotka ovat tukeneet muita kuin Lukašenkaa.

Pyöritämme edelleen Youtube-kanavaa ja sen suosio on vain kasvanut, koska olemme Liettuassa turvassa. Keskeinen työmuotomme ovat puhelinsoitot Valko-Venäjän viranomaisille, poliittiset keskustelut heidän kanssaan. Kotimaassa olevat ihmiset eivät voi heille soittaa, vaan lähettävät meille kysymyksiä ja me tuomme ne ns. hallituksen vastattaviksi.

Valkovenäläiset ovat hyvin tottelevaisia ja kunnollisia, kuin ankarien vanhempien lapset. Luulen että me uskoimme, että jos menemme kaikki äänestämään ja kaikki tulevat tarkkailijoiksi ja tekevät kaiken sääntöjen mukaan, se riittää. Todellisuudessa olemme nyt vasta tajunneet, että säännöt ovat vain meitä varten, ”pikku kansalle”, kuten Lukašenka nimittää valkovenäläisiä. Hänelle tämä taas on peliä, jossa ei ole sääntöjä.

Liettuan valtion suhtautuminen Valko-Venäjän diktatuuriin ja sieltä tuleviin pakolaisiin on pelastanut monta ihmishenkeä. Olen henkilökohtaisesti kiitollinen liettualaisille saamastamme kansainvälisestä ja henkilökohtaisesta tuesta.

Ei todellakaan ollut helppoa aloittaa elämäänsä tyhjästä, en olisi halunnut kokea tätä. On kuitenkin ilmennyt, että kaikki on mahdollista. Kokemukseni ovat myönteisiä: sain työtä kansainvälisestä yhtiöstä ja löysimme helposti asunnon. Julkinen valta suhtautuu lapsiin hyvin ystävällisesti: vaikka tulimme syyskuun puolivälissä eikä meillä ollut tarvittavia dokumentteja, lapsemme otettiin kouluun.

Kotikylästäni on muuttanut Liettuaan kolme muutakin, ja kaikki ovat löytäneet työtä ja saaneet paperit. Ainoa vakava hankaluus on ero perheestä ja korkea stressitaso.”

Teksti: Volha Pavuk (myös muodossa Pauk)
Suomennos: Kirsti Era
Kuvat: Volha Pavukin kotialbumi