Radiotoimittaja Njassa uskoo kommunikaatioon, vapauteen ja oikeudenmukaisuuteen.

Tuhansia kuolleita sotilaita makaamassa,

kuolleita sankareita matkalla taivaaseen

Irronneita ruumiinosia joka puolella,

kodittomia raunioiden juurilla

Mä en aio kuolla koskaan puolesta pelkän sanan,

mä en aio kuolla koskaan puolesta isänmaan

Lisää kiitospuheita ja hautakiviä,

lisää kuolleita sankareita

lisää leskiä, kodittomia orpoja,

lisää nälkää, itkua ja tuskaa

Mä en aio kuolla koskaan puolesta pelkän sanan,

mä en aio kuolla koskaan puolesta isänmaan

Näin lauloi legendaarinen punk-bändi Lama kappaleessa ”Osmo älä onnu” vuonna 1982. Lama ponnisti Helsingin Lepakosta, joka oli Suomen ensimmäinen vallattu talo. Helsingin Ruoholahdessa sijainnut entinen maalivarasto ja tyhjilleen jäänyt asunnottomien alkoholistien yömaja vallattiin vuonna 1979. Asialla olivat Elävän musiikin yhdistyksen Elmun aktiivit ja joukko nuoria punkkareita. Lepakosta tehtiin tee se itse -periaatteella nuorison omilla ehdoilla toimiva kulttuuritalo, josta paikkansa löysivät niin bändit, teatteriryhmät, tanssikoulut, puusepät, moottoripyöräjengit kuin paikallisradio Radio City.

Pitkän linjan radiotoimittaja ja dj Njassa eli Jyrki Jantunen oli Lepakon aktiviteeteissa mukana alusta asti. Ensimmäiset vuodet olivat hengailua punk-porukoissa ja omien klubien järjestämistä. Vuonna 1985 Njassalle urkeni ura vallankumouksellisessa Radio Cityssä, joka toi rockin ja nuorison oman äänen Kekkoslovakian jähmeille radiotaajuuksille. Viimeiset parikymmentä vuotta Njassa on työskennellyt helsinkiläisessä soittolistavapaassa Radio Helsingissä. Radiotoimittajuudesta on tullut hänen elämäntyönsä.

Elämän etsintää

1980-luvun alussa punkin ravistelema Suomi alkoi vapautua sodanjälkeisestä jäykistelystä. Äänensä saivat kuuluville muutkin kuin isänmaan nimeen vannovat oikeistokonservatiivit tai hyvien idänsuhteiden kaikkivoipaisuuteen luottavat demarit, kommunistit, kepulaiset ja muut seipään nielleet karvalakkilähetystöt. Nuoret punkkarit nousivat barrikadeille, mutta oliko kyse rähisemisestä silkasta rähisemisen ilosta vai löytyikö taustalta jotain oikeaa sanottavaakin, saati halua oikeasti muuttaa maailmaa?

Nuorelle Njassalle tärkeitä arvoja olivat oikeudenmukaisuus ja ihmisarvo. ”Tuohon aikaan Suomi oli sangen ahdistunut henkisesti työttömyydestä johtuen, joskin työttömiä oli naurettavan vähän verrattuna nykytilanteeseen. Rakennemuutos aiheutti kuitenkin sen, että maassa oli paljon huonosti voivia ihmisiä. Heidän skidinsä voivat vielä huonommin. Itse jouduin kaupungissa elämään nuorison ehdoilla, kun halusin kuulua nuorisoon. Elämä oli silloin aika ikävää ja jopa väkivaltaista.”

Njassa näkee tämänhetkisessä koronan aiheuttamassa eristyksessä ja etenkin kevään 2020 lockdownissa, sulkutilanteessa, tuttuja piirteitä. ”Ihmiset oireilivat koronan takia erityisesti viime keväänä. Varsinkin nuoret sekakäyttäjät tekivät toisilleen ikäviä asioita. Siitä tuli mieleeni 1970-luvun loppu, jolloin myös etsittiin elämää. 1980-luvulla alkoi löytyä jo omanarvontuntoa musiikin ja koko Suomen avautumisen avulla. Yhtäkkiä pääsikin katsomaan taivaskanavia ja pystyi hetken olemaan yhtä Duran Duranin kanssa.”

Totuus löytyy kaurapuurosta

1970-luvulla teini-ikänsä eläneellä Njassalla ei ole tuosta harmaasta vuosikymmenestä juurikaan hyvää sanottavaa. Punkista alkanut do it yourself- eli tee se itse -asenne muutti kaiken.

”1970-luvulla elämä oli ahdistavaa. Lepakossa pääsin hengailemaan punkkareiden kanssa. Välillä saatoin rääkyä joidenkin kavereiden nimeltä mainitsemattomissa yhtyeissä, jos ketään toista hullua ei siihen löytynyt. Ylipäätään elämä oli suuri näyttämö. Oli nastaa, että oli kavereita, jotka tekivät juttuja. Punk-keikoilla kävi oma jenginsä ja siinä pyörittiin, diggailtiin meininkiä ja oltiin nyrkki pystyssä.”

Se, minkä puolesta tai mitä vastaan oltiin, tuli hyvin esiin punk-biisien sanoituksissa. Ylipolitisoituneen ja julistavan 1970-luvun paatoksellisuuden vastapainoksi asiat saattoi nyt ilmaista vapaammin eikä huumorikaan ollut kiellettyä. Vanhemman polven portinvartijoille ja kulttuurielämän valvontakomissioille naurettiin. Laman tunnetuin kappale oli ironisesti julistava ”Totuus löytyy kaurapuurosta”.

”Olimme kaiken hyvän puolesta. Voit lukea Lama-yhtyeen sanoitukset, niistä löytyy aika paljon sitä, mitä me tuolloin ajattelimme. Myös Pelle Miljoonan todistukset edustavat aika paljon ajatuksiamme: ’Elä!’ tai ’Juokse villi lapsi’.”

Lepakon valtaukseen osallistui myös 1970-luvun tulipunaisissa puoluejärjestöissä toimineita nuoria. Elmun aktiiveihin kuului taistolaisten kulttuuririennoissa kannuksensa ansainneita kuten Christian Moustgaard. Hän oli keskeinen puuhamies Lepakossa, Elmussa ja Radio Cityssä. Njassa sanoo kuitenkin Lepakon aktiiveissa olleen muitakin kuin duunareita ja vasemmistolaisia.

”Luulen, että Elmu-tyyppien touhu alkoi Munkkiniemen ja Munkkivuoren hienostokaupunginosista. Siellä oli jo aktivoitunut kapinallinen nuoriso, johon kuuluivat Teemu Lehto, Pekka Haavisto ja muut. Heillä oli vaihtoehtokulttuuri silloin jo hallussa. He olivat jokusen vuoden vanhempia kuin me eli svengijengi 1962. Elmun alkuvaiheista voi lukea Tuomari Nurmion kirjasta Tuomari vastoin tahtoaan. Siinä kerrotaan muun muassa, miten vasemmistolaiset ohjelmatoimistot vaikuttivat Lepakon menoon. Nurmio teki huomion, että voisiko musaa tehdä niin, että siinä olisi vain jotain nastaa, eikä tarvitsisi olla koko ajan jotain vastaan.”

”Henkilökohtaisesti en löytänyt identiteettiä 1970-luvun kekkoslaisesta valtakunnasta, siitä aikuisten maailmasta. Onneksi punk ja uusi aalto tulivat. Ne vapauttivat tekemisen siten että voi tehdä kaikenlaista. Minuun vaikutti se, mitä täällä tehtiin, mutta myös se, mitä tekivät englantilaiset. Aikaisempi sukupolvi oli löytänyt oman statuksensa. Me nuoret raavimme oven takana ja kysyimme, koska on meidän vuoromme.”

Punkin henki elää

1980-luvun alussa punkkarit ottivat vasaran ja muurauslastan käteen. Vaikka mukana oli yliopistoälykköjä ja vihreän liikkeen aktiiveja, oli vahva duunariasenne yksi Lepakon pohjavirroista. Kaikki tehtiin itse seinien muuraamista ja lattioiden rakentamista myöten. Myöhemmin 1980-luvulla syntyi urbaani post-punk ja sen rinnalla kulkeva mustahuuli-poseerauskulttuuri, jonka sloganeita oli ”Hei, toi kundi meikkaa”. Njassa järjesti goottihenkisiä Bela Lugosi -klubeja, joissa pääpaino oli työväenluokan vallankumouksen sijaan poseeraamisessa ja silkassa hauskanpidossa. 80-lukulaisten mustahuulifuturistien sisäänpäin kääntynyt maailma on helppo mieltää täysin epäpoliittiseksi.

”Politiikkahan tuli juuri siitä, että kaikki taide on poliittista. Myös tässä oli omat juttunsa. Kaikki näkivät, mitä punkille tapahtui. Punkin henki eli kuitenkin kaikissa sen jälkeenkin tulleissa jutuissa. Jos olet kaksikymppinen, on aika itsestään selvää, että haluat mennä ja bailata. No mihin menit? Punkin jälkeiseen toimintaan liittyi paljon mielenkiintoisia kuvioita kuten Bauhaus ja Killing Joke ja toisaalta myös futuristijutut. Emme halunneet soittaa niin sanotusti vanhaa levyä. Vuonna 1982 ei ollut syytä diggailla pelkästään enää vuotta 1979.”

Uudet vahvasti länsimaiset virtaukset rantautuivat Helsinkiin ja pilasivat ja vieraannuttivat nuorisoa entisestään menneiden vuosikymmenien pyhistä arvoista.

”Kun kapakkaan pääsi sisälle, minun ei tarvinnut enää juoda kiljua metsässä punkkareiden kanssa. Nuorisollahan on ideana pitää hauskaa ja löytää oma juttunsa. Poseeraamisidentiteetti oli myös kuittailua ajan hengelle, joka oli discoa ja ihan kivaa jeejeejee-meininkiä. Loppujen lopuksi monista tällaisista Joy Divisionin kaltaisista yhtyeistä löytyi myös syvempää tunnetta. Joy Divisionin tekeleet olivat mielestäni taidetta, joka kosketti syvästi.”

Armeija vaikutti tyhmältä paikalta

Interrail-sukupolvi hyppäsi 1980-luvulla junaan. Nyt ikkunat olivat todella auki Eurooppaan, ja mallia suuren maailman meiningistä ottivat muutkin kuin pieni yliopistoeliitti.

”Tietyt jutut alkoivat avautua ja tuli paljon uutta musiikkia. Kyse ei ollut enää tahmaisesta punkin vääntämisestä. Kaikki Clashit ja muut vastaavat muuttivat tyyliään. Kun suomalaiset olivat käyneet Lontoossa, Berliinissä ja New Yorkissa, he tajusivat, että olisi ihan helkkarin nastaa, että täälläkin voisi mennä johonkin paikkaan ja pitää siellä kavereittensa kanssa hauskaa ilman, että se jumalasta seuraava alaspäin eli portsari sanoo ovella: ’Ei tänne tuon näköisenä tulla, ei tämä ole mikään sirkus Sariola’.”

Urbaani ja kansainvälinen meno sopi Njassalle hyvin, sillä hän ei viihtynyt luonnossa tai tuntenut itseään duunariksi. Hän otti hommat haltuun omalla tontillaan.

”Meininki oli mennyt todella nurinkuriseksi, joten aloimme järkätä klubeja itse. Mukana oli paljon ihmisiä ja kaikki tekivät jotain. Meikäläinen alkoi soittaa levyjä, koska olin jo valmiiksi töitä vieroksuva. Lepakossa en päässyt muuraamaan, sillä astmaattiset oireet olivat siinä vaiheessa vähän liian pahasti päällä. En päässyt katsomaan Clashiakaan Ruisrockiin kesällä 1979, koska silloin oli pahin heinäaika. Minulla oli niin pahat allergiat, että jouduin niiden takia monta kertaa sairaalaan. En uskaltanut lähteä möyryämään johonkin heinäpeltoon, joten tällainen urbaani syke sopi minulle paremmin.”

Menneiden vuosikymmenien Suomea kuvaa hyvin se, että homoseksuaalisuus luettiin rikokseksi vuoteen 1971, ja tautiluokituksesta se poistui niinkin myöhään kuin vuonna 1981. Kun tähän liitetään maassamme vieläkin vahvassa kurssissa oleva yleinen asevelvollisuus, saadaan kuva valtiosta, joka määrittelee tiukkaan, mikä on oikein ja mikä väärin. Tosin ovelimmat punkkarit osasivat hyödyntää sääntö-Suomen porsaanreikiä.

”Monet punkkarikavereistani menivät kutsuntoihin ja sanoivat: ’Olen homo.’ Selvä juttu, vapautus tuli.”

Njassan isä oli sotaveteraani ja ammatiltaan poliisi. Poika ei kuitenkaan tehnyt isäinastumaa. ”Kävin armeijassa katsastamassa. Vaikutti tyhmältä paikalta. Ei siitä sen enempää. Siellä pärjää, jos sietää niitä idiootteja. Autoritaarisuus on aina vaikea asia.”

”Haluan kasvaa, en räjähtää”

Samoihin aikoihin elettiin kylmä sodan ja suurvaltojen välisen kilpavarustelun ankarimpia vuosia. 1980-luvun alussa rauhanmarssit vetivät Euroopan kaduille miljoonia ihmisiä. Suomessa osallistujamäärät laskettiin sadoissa tuhansissa.

”Olin mukana. Se onkin ainoita marsseja, missä olen ollut. Silloin oltiin aika täpärällä. Oli tämä Itä-Saksa–Länsi-Saksa-asetelma. Nenan hittibiisi ’99 Luftballons’ kertoo siitä, että jos ilmapalloja pääsisi iso nippu taivaalle, se saattaisi näyttää naapurin tutkissa siltä, että nyt on hyökkäys alkanut. Kuka painaa ensin nappia? Kylmä sodan logiikka oli ihan vitun tuntuvaa. Kaikkialla maailmassa nuoret ihmiset sanoivat: ’I wanna grow up, not blow up.’ Se oli myös lause, jota huusin rauhanmarssilla. Mukana oli kaikenlaisia ihmisiä. On helppoa sitoa tällaiset asiat vasemmistolaisuuteen, mutta eihän konservatiivien tarvitse marssia. Heillä on valta, josta he pitävät kiinni. Jos konservatiivit lähtisivät joskus marssimaan, hekin voisivat ottaa vähän iisimmin tai ainakin ottaa sen kangen pois hanuristaan.”

Osa rauhanliikkeestä osoitti syyttävällä sormella yksinomaan pahan ja imperialistisen USA:n häikäilemätöntä ydinasevarustelua. Mutta myös Neuvostoliitossa oli ydinaseita.

”Muistan, kun neuvosto-ohjus lensi Inarijärveen vuonna 1984. Silloin kelasin, että menen ostamaan punaista maalia ja heitän sen siihen Töölössä olevaan Neuvostoliiton tiede- ja kulttuurikeskuksen mosaiikkiin, jossa rauhankyyhkynen lentää punalipun, sirpin ja vasaran edessä. Ihan vaan fuck you -pohjalta. Minulle molempien suurvaltojen näkymättömät pedot olivat ahdistavia.”

1980-luvulla puhuttiin ylevästi ydinaseettomasta Pohjolasta ja Suomen puolueettomuuspolitiikasta. Seuraavaan hengenvetoon muistutettiin, kuinka tärkeää on, että Suomella on oma armeija. Jos maalla ei ole omaa armeijaa ja se muodostaa sotilaallisen tyhjiön, on tyhjiöllä tapana täyttyä nopeasti. Tästä on monenlaisia tulkintoja. Eppu Normaalin Mikko Saarela epäili sotilaallisen tyhjiön sijaitsevan kapiaisten pääkopassa.

”Voi miettiä sotilaallista tyhjiötä, joka on toisaalta sotilaallinen tyhmiö. Nämä ovat niin vaikeita asioita, että moni ihminen jättää ne ajattelematta ja tekee vain sen, mikä on välttämätöntä. Ymmärrän ystäviäni, jotka eivät ole käyneet armeijaa. Ymmärrän myös niitä, jotka ovat armeijan käyneet. Elämme demokratiassa, jossa on tietyllä tavalla vapaus valita. Amerikkalaistyyppistä asekulttuuria en hyväksy. Toisaalta en ymmärrä myöskään venäläistä Putinin ylläpitämää meininkiä, josta tulee lähinnä natsi-Saksa mieleen suurine isänmaineen ja Putin-jugendeineen.”

Pohjoismainen vauras yhteiskunta monipuoluejärjestelmineen on ollut perusta Suomen hyvinvoinnille. Välillä tuntuu, että olemme valmiit heittämään sen romukoppaan.

”Isänmaa on niitä arvoja, joita luetellaan perustuslaissamme ja laeissamme, samoin kuin oikeudenmukaisuus ja vapaus. Jos joku haluaakin vetää sinimustan Kosola-paidan päälleen ja pitää sitä ainoana oikeana isänmaallisuutena, niin haistakoon paska. Jostain toisesta kaikki isänmaallisuus on perseestä ja vain kansainvälinen sosialismi on ainoa tie onneen ja vapauteen.”

Suomeen on aina mahtunut monenlaista keskustelua, mutta jos keskusteluyhteys katkeaa, otetaan käyttöön rankemmat keinot.

Viha kasvattaa vihaa

Kun diinit ja punkkarit hakkasivat toisiaan rautatieaseman edessä 1970-luvun lopulla, oli Helsingissä havaittavissa voimakasta jengiytymistä. Nyt maahanmuuttajajengit rähisevät kantasuomalaisten kanssa. Tuntuu lohduttomasti siltä, että tappelemisen ja väkivallan määrä on vakio, jengit vain vaihtuvat. Yhteiskunnasta löytyvät aina ne, joilla menee hyvin, ja ne, joilla menee huonosti. Hyvinvointia ei pystytä millään takamaan kaikille ja se aiheuttaa jatkuvia ongelmia.

”Yksi vuoden 2020 ilmentymä on väkivaltarikollisuuden kasvu. Kasvua oli etenkin keväällä maalis-huhtikuussa. Poliisi kertoi, että silloin oli vain yksi viikonloppu, jolloin joku ei saanut puukosta. Keitä ovat ne tyypit, jotka tappelevat? He ovat niitä surkimuksia, joilla ei ole mitään mestaa. Siellä he setvivät huumevelkojaan vetämällä toisia pataan ja antamalla keklua.”

Aggressiivisuus on kasvanut ja vihaa lietsotaan somessa ja netin kasvottomilla keskustelupalstoilla.

”Maahanmuuttajajengeissä on tyyppejä, jotka ovat tunteneet itsensä ulkopuolisiksi aina. Myös kantasuomalaisista löytyy samanlaista jengiä, jotka eivät tunnu saavan tästä yhteiskunnasta riittävästi. Netissä on helppo provosoida ja rakentaa uhkakuvia. Aikoina ennen internetiä ymmärsi aika hyvin sen, että uhoamiselle tulee aina loppu. Jokaiselle hevoselle on kengittäjä. Pataan tulee varmasti jossain vaiheessa, jos heilut tuolla nyrkit pystyssä. Se kannatta huomioida. Nämä ovat kasvuriittejä.”

Tietty ihmisryhmä uskottelee yhteiskunnallisten ongelmien ratkeavan rangaistuksia koventamalla. Vikaa ei haluta löytää itsestä, eikä peiliin katsomiselle tunnu olevan tarvetta. Ongelmat löytyvät aina oman ryhmän ulkopuolelta. Viha kasvattaa vihaa.

”Siihen terrorismi pyrkii. Se heittää bensaa liekkeihin ja saa ihmiset toisiaan vastaan. Silloin terroristit saavat valtaa. Niin kuin Yhdysvalloissa ryhmä, joka meni Capitol Hillille [loppiaisena 6.1.]. Heidän toimintansa oli silkkaa terrorismia. He ovat lietsoneet itseensä omaa totuuttaan. He ovat Amerikan jihadisteja. Syyskuun yhdennentoista terrori-iskut 2001 aloittivat tämän ilmiön. Näille Amerikan vapaustaistelijoille vapaus tarkoittaa oikeutta käyttää asetta.”

”Ylen esittämä dokumentti Ku Klux Klanin noususta kertoi, miten liike sai alkunsa Yhdysvaltojen sisällissodan katkeroittamista tyypeistä. Mukaan tuli sitten suurempi ideologia sekä hyväksikäyttäjiä, jotka tajusivat, että kyseessä ovat niin alkukantaiset tunteet, että niillä voi kanavoida ihmiset tekemään ihan mitä vain. Ja kyllähän he tekivät. Afroamerikkalaisia silvottiin, ripustettiin puuhun, hirtettiin ja poltettiin. Toiset ottivat tapahtumasta kuvia, joista tehtiin postikortteja.”

Njassa muistuttaa, että isänmaallisuuden tai tiettyyn ryhmään kuulumisen voi nähdä myös positiivisena ja rakentavana asiana.
”Isänmaallisuus merkitsee minulle sitä, että voimme elää tässä maassa ja puhua omaa kieltämme. Se merkitsee demokratiaa. Demokratia on välillä hirveän vaikeaa, kun me ihmiset kiukuttelemme joistain asioista ja joku tuolla kettuilee ja omii isänmaata itselleen.”

”Isänmaa on antanut meille monia hienoja asioita. Olemme saaneet kouluttaa itsemme yhdeksi maailman korkeimmin koulutetuista maista. Vaikka meitä on vähän, pystymme kuitenkin tekemään asioita yhdessä.”

Teksti: Timo Kalevi Forss
Kuvat: Nauska