Sota ei ole ihmisluontoon kuuluva asia, vaan tappamisesta on tehtävä pyhää ja oikeutettua, jotta sotilaat kykenevät tappotyöhön ja kansalaiset ovat valmiita vaadittuihin kärsimyksiin. Jaakkojuhani Peltosen ja Ollimatti Peltosen toimittamassa teoksessa Lupa tappaa? Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia (SKS 2019) analysoidaan sitä, ”millä retorisilla keinoilla sodankäynti on oikeutettu tai perusteltu ja miten sotiminen ja sen mahdollinen välttämättömyys on esitetty aikalaiskontekstissa”.
Kirjan ensimmäisessä osassa käsitellään Välimeren varhaisia kulttuureja, ”joissa jumalten siunauksellisuuden katsottiin olevan edellytys sodankäynnin onnistumiselle”. Jaakkojuhani Peltonen käsittelee mielenkiintoisella tavalla Aleksanteri Suuren Persian-sotaretken retoriikkaa, joka vertautuu nykyisten konfliktien propagandaan. Sotaretken valmisteluvaiheessa historiasta ja sen vääryyksistä tehtiin sodan ideologiset ammukset. ”Persialaissotien aikaan syntynyt vastakkainasettelu kreikkalaisten ja persialaisten välillä” palautettiin yleiseen tietoisuuteen.
Toiseksi luotiin ulkoisesta uhasta yhdistävä tekijä, joka peitti alleen sisäiset ristiriidat. Sotapropagandan kulmakivenä toimi panhellenismi, jonka puitteissa ”kreikkalaisten kaupunkivaltioiden poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat” tuli ratkaista ”liittoutumalla persialaisia vastaan ja valloittamalla Persian imperiumi kokonaan tai osia sen alueista”. Peltonen lainaa tutkija Waldemar Heckelin rinnastusta siitä, että ”panhellenismiin perustunut ajatus sotilaallisesta invaasiosta Persian imperiumia vastaan pohjautui pelkoon ja epäluuloon” ja se rinnastuu länsimaiden kylmän sodan aikaisiin näkemyksiin Neuvostoliitosta. Sotaretken ideologiseen valmisteluun sisältyi myös vastustajan demonisointi ja alentaminen.
Aleksanteri Suuri on edelleen länsimaisessa historiankirjoituksessa kunnioitusta nauttiva valloittaja. Hänen valloituspolitiikkaansa kuvattiin 2000-luvun suomalaisen alakoulun historian oppikirjassa Horisontti ”Euroopan ja Aasian avioliitoksi”. Iranin alueella Aleksanteri on alueen kulttuurin tuhooja.
Ville Vuolanto kirjoittaa sodan oikeuttamisesta Rooman valtakunnassa. Hän käsittelee varhaiskristillisyyden pasifistista perinnettä, joka kiteytyi kategoriseen tappamiskieltoon (2. Moos. 20:13). Uudessa testamentissä tämä vahvistetaan: ”Teille on opetettu tämä isille annettu käsky: ’Älä tapa.’ Se, joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion.” (Matt 5: 21–22) ”Älä tapa” on Katekismuksen viides käsky ja kristinuskon keskeinen periaate. Vuolanto toteaa, että 300-luvulla armeija ja vallankäyttö siirtyi kokonaisuudessa kristittyjen käsiin. Hän ei käsittele tämän kehityksen syitä. Mainitsematta jää kristinuskon tulo 300-luvun alussa Rooman valtakunnan uskonnoksi, jolloin ”joukkomurhaamisesta tulee lopulta kristittyjen asia” (Karlheinz Deschner). Vuolannon mukaan Yhdysvallat on hakenut mallia ja oikeutusta Roomasta siitä, miten barbaarikansojen alistamis- ja opetustehtävä vertautui ”villin lännen” kesyttämiseen ja sivistämiseen sekä myöhemmin anglosaksisen ”rodun” vapauden ja sivistyksen aatteen lipun kantamiseen koko maailmassa.
KRISTILLISYYS SOTIEN TAUSTAVOIMANA
Teoksen toinen osa jatkaa keskiajan ja uuden ajan sodilla, joissa kristillisyys oli yhtenä taustavoimana. Miika Tamminen analysoi ristiretkiä Jumalan sotana. Hän kuvaa, miten ristiretkien viholliskuvaan kuului muslimien ”pahuus”, jonka selitettiin johtuvan ”Muhammedin perversioista ja vääristä opetuksista”. Keskiöön nostettiin muslimien tapa raiskata kristittyjä. Nykyinen muslimivastainen rasismi jatkaa tätä ristiretkien historian henkistä perintöä. Paavi Urbanus II toteaa vuonna 1095 Clemontin kirkolliskokouksessa: ”Ja mitä sanoisin kauhistuttavasta naisten raiskaamisesta?” Tänä päivänä perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho väittää, että eurooppalaisista naisista on tullut ”barbaarivalloittajien riistaa omassa maassaan” ja vaatii ”barbaarivalloittajien poistamista” Euroopasta samalla tavalla kuin Urbanus II vaati Jerusalemin ja Pyhän maan vapauttamista ”vääräuskoisten” muslimien vallasta.
Ristiretkien viholliskuvaan sisältyivät muslimit, barbaarit, pakanat ja kerettiläiset. Tamminen jättää mainitsematta ristiretkien juutalaisvastaisuuden. Ristiretkeläiset perustelivat juutalaispogromeja: ”Kostakaamme ensin heille ja hävittäkäämme heidät kansojen keskuudesta, jotta Israelin nimi katoaa muistoista.” Ristiretkien juutalaisvastaisuuden jäljet ulottuvat länsimaisessa mentaalihistoriassa aina Auschwitziin asti.
Ulla Koskinen käsittelee 25-vuotisen sodan (1570–1595) perusteluja suomalaisupseerien kirjeenvaihdon perusteella ja Ville Sarkamo sodan oikeutusta suuren Pohjan sodan (1700–1721) aikana. Koskinen toteaa, että Ruotsi kävi säälimätöntä hyökkäyssotaa, jonka yhteydessä tuhottiin suuri osa Karjalan, Inkerin ja Viron alueen väestöstä. Sarkamo toteaa myös Ruotsin armeijan olleen Pohjan sodassa ”aggressiivinen hyökkäysarmeija”. Suomalaisessa historiankirjoituksessa Ruotsin ajan sodat on usein esitetty puolustussotina ”suurempaa ja julmaa vihollista vastaan”. Koskinen kirjoittaa: ”Harvemmin on puhuttu mahdollisuudesta, että suomalaisetkin olisivat voineet osallistua raakuuksiin ja väestön tuhoamisiin. Näin kuitenkin oli 1500-luvun kamppailussa, johon suomalaiset osallistuivat osana Ruotsin valtakuntaa tsaarin alamaisia vastaan.” Näin suomalainen historiankirjoitus tästä ajasta pohjustaa nykyistäkin ”ryssävihaa” ja ”ryssänpelkoa”.
SODAN PERUSTELEMINEN VALISTUKSEN ARVOILLA
Kirjan kolmas kokonaisuus tarkastelee valistuksen arvopohjalle luotuja ideologisen sodankäynnin perusteluja. Ollimatti Peltonen käsittelee Ranskan suurta vallankumousta ja sotaa muuttuneessa arvomaailmassa. Hänen lainaamansa Robespierren puhe 2.1.1792 on oiva kommentti 2000-luvun humanitaarisille interventioille: ”On täysin epärealistista ajatella, että voisimme marssia vieraaseen maahan aseet kädessä ja saisimme tuon maan asukkaat noin vain omaksumaan oman maamme lait ja perustuslain. Kukaan ei hyväksy aseistettuja lähetyssaarnaajia.”
Sodan ja tappamisen oikeuttamista kansakunnan ja isänmaan nimissä nationalismin aikakaudella analysoi Jussi Jalonen. Hänen mukaansa 1800-luvulla ”sodissa ei ollut enää kyse eurooppalaisten hallitsijahuoneiden välienselvittelystä. Sotaa kävivät sen sijaan kansakunnat ja kansallisvaltiot”. Jalosen katse 1800-lukuun on Eurooppa-keskeinen. Hän ei tarkastele siirtomaaimperialismin valloitussotia ja kansamurhia ja niiden oikeuttamista. Rasismi ja sosiaalidarwinismi olivat elimellinen osa siirtomaaimperialismin aikakauden mentaalista kehitystä. Edistys-käsite valjastettiin 1700-luvun lopulta aina toiseen maailmansotaan rasismin, siirtomaapolitiikan ja jopa kansanmurhien oikeuttamisen ideologiseksi välineeksi. ”Kansanmurhaa ruvettiin pitämään edistyksen väistämättömä sivutuotteena”, toteaa ruotsalainen Sven Lindqvist.
Epilogissa kirjan toimittajat toteavat, että sotien perustelemiseksi on käytetty toistuvasti samoja retorisia elementtejä, mutta varoittavat oikeutetusti samalla liiallisesta ylihistoriallisuudesta. Teoksen yleinen lähtökohta on ongelmallinen. He toteavat, että ”sodassa ei ole kyse mistään selvästi ihmisyyteen kuuluvasta asiasta”. Silti he johdannossa julistavat ajatuksen sodattomasta maailmasta utopiaksi ja epilogissa he alleviivaavat, että sodat ovat ”aina” olemassa. Jos näin on, niin silloin ihmiskunnalla ei olisi ydinaseaikakaudella pelastumisen mahdollisuutta. Carl Friedrich von Weizsäcker on todennut, että ”maailmanrauha on teknisen aikakauden elinehto”. Rooman valtakunnan aikainen sanonta kuuluu: ”Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan.”
Ydinaseaikakaudella sen noudattaminen on varma tie ihmiskunnan tuhoon.
Teksti: Jouko Jokisalo
