Myyntihaluttomia myyjiä, Miramarin pakastekanoja ja kuubalainen digiloikka. Toimittaja Antti Halinen on Kuuban-tuntija, jolla on paljon omakohtaisia kokemuksia tavallisten kuubalaisten elämästä 60 vallankumouksen vuoden ajalta. Halisen Kuuba 2020 -kirja julkaistaan syksyllä Umpihanki-sarjassa. Tässä makupaloja tulevasta.

Panamericanan myyjätär: minä istun nyt

Panamericana on valtion omistama kauppaketju. Havannassa sillä on useita erikokoisia kauppoja, joiden tarjonta vaihtelee, mutta kaikissa voi maksaa vain valuuttapesoilla. Kävin silloin tällöin parin korttelin päässä asuinpaikastani olevassa, melko pienessä Panamericanassa täydentämässä varastojani muun muassa suolakekseillä, pakastenakeilla tai oluella, jota useimmiten ei kuitenkaan löytynyt. Rommia sen sijaan oli aina tarjolla runsaasti.

Eräällä käynnillä olin kerännyt ostokseni koriin ja lähdin kohti kolmea kassaa. Ykköskassan myyjätär ei ottanut tavaroitani vastaan, vaan osoitti viereistä kakkoskassaa ja lähti tarinoimaan kolmoskassan myyjättären kanssa: he vaikuttivat hyviltä ystävättäriltä. Siis kakkoskassalle. Takanani oli kuitenkin invalidimies, jonka laskin tietysti ensin hoitamaan maksunsa. Suorittaakseen ostoksensa hänen oli kuitenkin täyteltävä joitakin papereita, joten kysäisin joutilaalta kolmoskassalta, voisinko hoitaa maksuni hänen kassallaan. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun.

”Ette voi”, sanoi myyjätär ja jatkoi juttujaan ykköskassan kanssa.

”Mutta eikö kaupassa pitäisi tehdä töitä, siis palvella asiakkaita. Mitä te oikein teette?” oli minun kysymykseni. Vastaus oli täydellinen tyrmäys: ”Minä istun”, sanoi myyjätär ja osoitti kakkoskassan suuntaan. Menin kiltisti takaisin invalidimiehen taakse odottamaan vuoroani, ja samainen kolmoskassan myyjätär supisi perääni, että ostakaa hänelle aski tupakkaa.

En ostanut, vaan maksoin kakkoskassalla, jätin myyjättäret rupattelemaan ja kävelin ulos oikeastaan enemmän huvittuneena kuin vihaisena saamastani, sanoisinko, varsin huonosta palvelusta.

Jos Kuuban valtio haluaa pitää kauppaketjut ominaan, niin se voisi ainakin opettaa työntekijöilleen, että työpaikalla on tarkoitus tehdä töitä ja myymälässä palvella asiakkaita mahdollisimman hyvin. Eihän minun kokemukseni kaltaista tietenkään tapahdu kaikissa myymälöissä kaiken aikaa. Nyky-Kuubassa huomaa kuitenkin valitettavasti hyvin pian, miten suuri ero edelleen on valtionyritysten ja toisaalta yksityisten kahviloiden, ravintoloiden ja torien palvelun välillä.

* * * * *

Miramarin pakastekanat

Miramar on useiden suurlähetystöjen ja tavallista varakkaampien havannalaisten aluetta. Lähdin tutustumaan yhteen sen supermercadoista, kuten kauppakeskuksia täällä kutsutaan, ja sen tarjontaan. Tämä mercado tunnetaan osoitteellaan 3ra y 70 eli Kolmannen avenidan ja 70. kadun kulmaus. Parkkialue oli aivan täynnä ja sisällä aika paljon väkeä jo aamupäivästä. Sana oli kulkenut. Kauppaan oli tullut pakastekanoja isoissa pakkauksissa. Monilla asiakkailla oli useita paketteja, joiden kanssa odotettiin pitkässä jonossa kassoille pääsyä. Hitaus johtui osittain siitä, että sama kassa pakkasi tavarat ja otti maksun. Joissakin paketeissa alkoi jo näkyä sulamisen merkkejä.

Kassan jälkeen oli vielä yksi tarkastus. Ulko-ovella nimittäin seisoi kaksi vahtia, joille piti esittää kassakuitti. Vahdit tarkistivat sen jälkeen, että kuitti ja ostoskärryjen tavarat vastasivat toisiaan. Tarkastuksen jälkeen saattoi kipinkapin viedä kanat autoon, hurauttaa kotiin ja panna ne kotipakastimeen. Kuubassa varastetaan niin paljon tavaraa, ettei kaupoissakaan luoteta kassoihin eikä asiakkaisiin. Jos mahdollista, kaikki tarkistetaan, etenkin kun kauppaan oli tullut haluttua herkkua.

Kanaa sai Havannan kahviloissa ja ravintoloissa hyvin, mutta valtaosa siitä on tuontitavaraa. Kananliha on maan tärkein yksittäinen tuontielintarvike. Tuonti oli vuonna 2018 lähes 280 000 tonnia, josta maksettiin 305 miljoonaa dollaria.Tuonnista noin 60 prosenttia on Yhdysvalloista, josta Kuuba saarrosta huolimatta saa tiukoin ehdoin tuoda elintarvikkeita.

Kuuba tuottaa itse hyvin vähän siipikarjan, lähinnä kanan, lihaa. Vuonna 2018 kotimaisen kananlihan tuotanto oli vain 36 900 tonnia. Yksi syy siihen on rehun puute, joka haittaa myös sianlihan tuotantoa. Kuuba onkin neuvotellut ulkomaisista sijoituksista juuri kananlihan tuotantoon: tuloksia odotellaan edelleen. Vuonna 2019 saatiin aikaiseksi yksi uusi automatisoitu siipikarjan tuotantotila maan länsiosaan Pinar del Rioon. Virallisen suunnitelman mukaan Kuuba pyrkii 100 000 tonnin omaan tuotantoon kahdessa kolmessa vuodessa. Koronaviruksen tuomat isot talousongelmat todennäköisesti romuttavat tuon tavoitteen.

* * * * *

Digiloikka kuubalaisittain

Erityisesti kuubalaiset kaipasivat valuuttatilikauppoihin myyntiin televisioita, sillä maassa aloitettiin elokuun 2019 lopussa siirtyminen digitaalisiin lähetyksiin. Ensimmäiseksi kohteeksi oli valittu viisi kuntaa Sancti Spirituksen maakunnassa. Siellä alkoi ensimmäisenä näkyä Canal Educativo vain digitaalisena. Ongelmitta siirtyminen ei varmasti suju. On ostettava joko uusi televisio tai digiboksi kuten muissakin digitalisaation toteuttaneissa maissa.

Uusi televisio maksaa noin 400–800 euroa (10 000–20 000 Kuuban pesoa). Se on valtava summa ihmisille, joiden kuukausipalkka on tuhannen peson kahta puolta. Boksin hinnaksi arvioitiin tuhat pesoa.

Valtio oli luvannut kohtuuhintaisia lainoja ainakin niille, joilla on säännölliset ja kiinteät tulot. Eläkeläiset ja tietyt muut ryhmät saattavat saada sosiaalisin perustein ainakin boksin ilmaiseksi, ehkä myös television. Erittäin monille digistä tuli kuitenkin iso ongelma. Mistä repiä yhtäkkiä toistakymmentätuhatta pesoa uuden television ostoon tai ottaa vastaava laina. Useimmat eivät olleet elämänsä aikana edes nähneet noin isoja summia yhtä aikaa. Ratkaisuksi oli esitetty pitempää siirtymäaikaa, televisioiden hintojen alentamista ja lainoja hyvin suotuisilla ehdoilla.

Samanaikaisesti digitelevision kanssa Kuubassa on rakennettu 4G-verkkoa. Urakka oli aloitettu Holguinin maakunnasta, ja pian verkon piti olla toiminnassa myös keskisessä Kuubassa Santa Clarassa. Puhelinyhtiö Etecsa tarjosi uusia 6,5 GB:n ja 10 GB:n paketteja uuden verkon käyttäjille. Hinnat olivat kuitenkin erittäin kovat, 35 ja 45 valuuttapesoa kuukaudessa, ja sopimus on voimassa vain 30 päivää ensimmäisestä yhteydestä. Kun keskipalkka on nelisenkymmentä valuuttapesoa, tuon paketin ostaminen veisi esimerkiksi suoraan valtion budjetista palkkansa saavilta työntekijöiltä koko kuukauden viralliset ansiot, joita vasta kesällä 2019 nostettiin nykyiselle tasolle. Vuoden 2019 loppuun mennessä oli tavoitteena saada puolet maasta 4G-verkon piiriin. 4G:n käyttäjiä oli vuoden 2020 alkupuolella 650 000, kännykkäliittymiä yli kuusi miljoonaa ja yleisiä wifi-alueita 1 500. Noin seitsemällä miljoonalla (63 prosenttia väestöstä) oli nettiyhteys, ja niistä lähes puolet kännykän kautta viestintäministeriön tietojen mukaan.