Ensimmäinen tehtäväni oli viedä taskulamppuja alas rantaan. Pihapiirin valokehä päättyi portaiden yläpäähän ja sen jälkeen oli tunnusteltava askelmat. Ohi vilahti tummia hahmoja. Jostain edestä kuului puhetta, kielten sekamelska. Oli vuosi 2015 ja tämä oli ensimmäinen aalto.
Rannassa seisoi vanha, puinen partiolaisten parakkirakennus, jonka vierellä kohosi korkea kuusimetsä. Koputtelin oville. Taskulamput oli numeroitu kämppien mukaan, yksi lamppu per perhe. Osa väsyneistä ihmisistä avasi oven, mutta moni piti sen lukossa. Pimeä metsä pelotti heitä. Ymmärsin vasta myöhemmin, että heillä ei tosiaan ollut mitään tietoa siitä minkälaisia ja kuinka vaarallisia eläimiä puiden pimennossa mahdollisesti asusti. Majoittumisen kaaos oli lopulta ihmeen pehmeä, vaikka suurin osa ihmisistä ei ymmärtänyt toistensa kieltä eikä kukaan suomea. Väsymys varmaankin vaimensi orastavatkin ristiriidat.
Aamulla auringonvalossa aukeni uudenlainen maailma. Seisoin rekkakontissa ja yritin ojentaa jonottajille toivottuja vaatteita. Apunani oli arabiankielisen lastenkirjan aukeama. Aika nopeasti kävi ilmi, mitä kaivattiin eniten. Monella miehellä ei ollut kenkiä. Naiset etsivät rintaliivejä, oloasuja, puhdasta huivia. Ja lapset. Jos heiltä itseltään kysyi, vastaus oli: ”Barbiii?” Järjestimme nukkeja. He hymyilivät. Ajattelivat ehkä olevansa retkellä.
Pieniin lapsiin liittyi kuitenkin mieleenpainuva piirre. He eivät vierastaneet siten kuin lapset, joihin olin tottunut, vaan siirtyivät sylistä syliin jotenkin alistuneina ja heti turvaa hakien. Heidän oli täytynyt matkan aikana kulkea aika monien käsien kautta.
Erään sisarusparin äiti oli jäänyt matkan varrelle, ilmeisesti merellä. Nuo tuttisuutaaperot kulkivat kiltteinä ja mykkinä muiden joukossa, kunnes eräänä päivänä heidän isänsä satutti jalkansa ja tarvitsi lääkäriä. Kun lapset näkivät isänsä olevan lähdössä, he aloittivat niin sydäntä särkevän valituksen, etten unohda sitä koskaan. Huuto ei vaiennut ennen kuin isä vakuutti, ettei lähde mihinkään. Murtunut jalka jäi sillä erää hoitamatta.
Kun siis Yhteiset lapsemme ry ilmoitti seuraavana vuonna etsivänsä samalta alueelta tukivanhempia yksin tulleille lapsille, en osannut miettiä kovin pitkään. Jollakin oli tarve ja meillä oli mahdollisuus. Itse prosessikin oli tehty varsin helpoksi. Järjestö järjesti koulutuksen, jossa kerrottiin kokemuksia ja odotuksia. Tarkoitus olisi, että tapaisimme lasta tai nuorta noin kerran kuussa ja tekisimme tavallisia asioita: kävisimme kaupassa, katsoisimme leffoja. Opettaisimme, millaista on elää suomalaisessa perheessä. Tavallisuuden pohtiminen oli itse asiassa aika erikoista.
Järjestön edustajat kävivät kylässä kotonamme ja rikostaustankin puhtaus tarkistettiin, sillä lasten turvallisuudesta huolehtiminen oli tietenkin kaikkien yhteinen intressi.
Menimme ensimmäiselle vierailulle ryhmäkotiin, jossa yksin tulleet alaikäiset asuivat. Meidän tukinuoreksemme oli päätetty 15-vuotias M, ujo ja hiljainen afganistanilainen poika. Ryhmäkodin nuoret olivat tehneet vieraille ruokaa, olisiko ollut kalapuikkoja. Yhteistä kieltä ei ollut ja suomalaiseen tapaan olimme kaikki tehokkaasti vaiti, joten ensimmäiset kohtaamiset olivat lähinnä pälyileviä katseita ja rohkaisevia hymyjä.
Noista kohtaamisista on nyt kolme vuotta ja kommunikaatio on reippaasti sulavampaa. M on viettänyt kanssamme ihan tavallista aikaa, mutta erityisesti mieleen ovat jääneet erikoisuudet, esimerkiksi joulut. Kun M ensimmäisen kerran näki joulupukin, ei hän suostunut samalle laidalle huonetta. Seuraavana jouluna hän uskaltautui jo yhteiselle sohvalle. Ensi jouluksi ehkä suostuttelen hänet itsensä pukkipukuun. Olemme kasanneet palikoita Heurekassa ja ratsastaneet hevosilla Hämeen Keskiaikamarkkinoilla. Olemme katsoneet jääkiekkoa hattuhyllyltä ja laskeneet vesiliukumäkeä uimastadikalla. Meidän omille pojille M on ystäväveli. M on oppinut kielen ja osoittautunut varsin fiksuksi nuorukaiseksi. Kitara pysyy kädessä ja huumorintaju on hallussa, joskin hän nauraa kohteliaasti myös huonoille vitseille. Ja auttaa kuljettamaan kaasugrillin soutuveneellä saareen, vaikkei se kaikkien mielestä ehkä järkevä idea olisikaan.
En ole koskaan nähnyt hänen olevan epäkohtelias tai vihainen, mutta tuska näkyy kyllä. Ja nuoruuden kokeminen yksin. Eräs lujaa kolahtanut hetki itselleni oli, kun sain häneltä viestin: Hyvää äitienpäivää. Tuntui jotenkin tärkeältä, että hänellä oli joku, jolle sanoa se.
Viime keväänä M valmistui suomalaisesta peruskoulusta. Olimme kukkapuskinemme katsomassa ja halaamassa seremonioitten jälkeen, kunnioitusta ja iloa uhkuen. Hän meni kesätöihin ja aloitti syksyllä jatko-opinnot. Seuraamme hänen elämänsä käänteitä tässä vierellä, välillä hämmästellen, joskus vähän liikuttuen. Pieni hentoinen poika on kasvanut täysi-ikäiseksi, vaikka varsinaiseen aikuisuuteen onkin vielä matkaa. Hän seurailee meitä. Yritämme jotenkin olla malliksi. Hänen matkansa on niin kovin suuri jo, vaikka vasta alussaan onkin.
Tukiperhesuhde on luottamuksellinen,
eikä nuoren nimeä tai tietoja siis mainita tässä tarinassa.
Veera Tyhtilä
