Elokuun 14. päivänä 2019 Horlivkan lähikylässä Zaitsevossa mies vammautui pomminsirpaleista kasvimaallaan. Alue on kaupungin pahiten tulitettuja. Tulitus on päivittäistä tulitauoista riippumatta. ”Donetskin kansantasavallassa” asuva horlivkalainen Anna (haastateltava ei halua esiintyä omalla nimellään, joten nimi on muutettu) kertoo elämästä rintaman läheisyydessä.

”Kuullessani räjähdykset istuin tietokoneella, ne tärisyttivät seutua kello 18.52. Kymmenen minuutin kuluttua sosiaalisen median ryhmissä kerrottiin haavoittumisesta. Toissa päivänä räjähti toisessa kylässä. Ihmiset ovat väsyneitä ja hyvin vihaisia Ukrainalle. Eilisaamuna kuulin bussipysäkillä pariskunnan juttelevan: ’Tuon kuonakasan takana on jo ukrainalaisia, ne näkevät meidät asemistaan. Voivat tappaa tuosta vaan.’ [Presidentti] Zelenskiin luotettiin, ajateltiin että sillä on enemmän järkeä ja omatunto tallella. Mikään ei kuitenkaan ole muuttunut, tilanne pahenee. Ihmiset ovat kiukkuisia Amerikalle: mitä se tekee Ukrainassa, miksi toimittaa aseita? Samoin omille johtajillemme: meitä jyrätään, mutta nämä eivät vastaa tulitukseen. On selvää, mistä tykistötuli tulee, aina samasta suunnasta. Asukkaat huutavat sotilaille: ’Näette, missä niitten asemat on, miksette vastaa?’ Ei ne vastaa, ei voi kun on taas tulitauko. Ihmiset ei voi enää tulla talostaan päivällä, toivoivat ettei enää ammuttaisi edes päivällä, mutta ammutaan taas.”

Voimakkaan tulituksen alaiset Horlivkan osat Nikitovka, Bessarabka ja Zaitsevo ovat tiheästi asuttuja – talot ovat pääosin yksityisiä pientaloja, mutta myös kaksi- ja kolmikerroksisia, lisäksi on kouluja ja päiväkoteja. Zaitsevon lapsia on jo aiemmin kuljetettu Nikitovkan kouluun, mutta nyt mietitään, pitäisikö kahden koulun lapset siirtää alueelta syvemmälle kaupunkiin.

”Ihmiset eivät lähde, vaikka osa taloista on asuinkelvottomia. Vaihtoehtoja olisi kolme: asua sukulaisissa, vuokrata asunto jos on varaa, ja ellei ole, niin asua kaupungin järjestämässä sosiaalisessa majoituksessa. Monet eivät lähde kodeistaan ’näyttääkseen niille’. Esimerkiksi eräs nainen laittoi ruokaa, kun ikkunasta lensi luoti, mutta hän selvisi eikä lähde kotoaan. Sodasta huolimatta kaupunkia korjaillaan ja siivotaan. Luodinreikään katossa ei kiinnitetä enää huomiota, luoteja on tullut paljon ja katot vuotavat.”

Keväällä Venäjän presidentti Vladimir Putin helpotti Itä-Ukrainan separatistialueiden asukkaiden mahdollisuutta saada Venäjän kansalaisuus. Elokuun 15. päivään mennessä Venäjän passin oli Venäjän sisäministeriön mukaan saanut yli 25 000, anomuksia oli tehty 60 000.

”Niin, ihmiset tosiaan jonottavat Venäjän passeja. Tärkein syy on toive, että meidän tappamisemme ehkä loppuisi. Ihmiset haluavat myös vihdoinkin matkustaa muualle. Monethan ovat palanneet Ukrainasta. Olen itsekin kokenut, että jos on täällä kirjoilla, on vaikea löytää työtä tai vuokrata asuntoa. Kuitenkin on syötävä. Ihmiset toivovat löytävänsä työtä Venäjältä, tämän passin ansiosta ei tarvitse ostaa työlupaa.

Mitä muutakaan tekisivät ne, jotka eivät saa uusittua Ukrainan passia. Matkustelemme tiheään niiden kanssa, ne rypistyvät, murtuvat, sivut himmenevät. 45-vuotiailta vaaditaan uusi passi, mutta tarkastuspisteen läpi ei pääse hankkimaan sitä. Entä nuoret, jotka eivät saa ensimmäistä passiaan? Ette arvaa, mitä kiertoteitä käytetään, hankitaan jopa venäläiset paperit, myös ulkomaanpassi. Sillä matkustetaan Ukrainaan uusimaan sikäläistä passia ja asiakirjoja. Kulunut passi hyväksytään ”tasavallan” tarkastuspisteellä, Ukrainan puoleisella ei.

Viime vuonna rajamies repi passini, sen kellonremmi tarttui vahingossa ja repäisi. Se varoitti itse, että jos lähden Horlivkaan, niin eivät päästä enää Ukrainaan. Noin vain. Lapseni oli Horlivkassa ja minä tarkastuspisteellä passeineni, joten jouduin palaamaan Harkovaan, siellä on tuttavia minne majoittua. Menin passitoimistoon ja kuulin, että ilman siirtolaistodistusta eivät tee uutta passia. Onneksi siirtolaispuolelta sain todistuksen ja sitten toisen todistuksen, että passini on uusittavana, ja sillä pääsin lapsen luo.

Tarkastuspisteillä on kauheat jonot, meidän Horlivkan kautta matkustavat Donetskin, Jenakievon ja Debaltseven asukkaat. Jos jokin tarkastuspiste ei toimi, ne siirtyy tänne, päivittäin tästä kulkee valtava joukko. Tarkastajia on vain kahdella luukulla. Tänä vuonna tilanne on Ukrainan puolella parempi, luukkuja on useampi ja jonot liikkuvat nopeammin. Lisäksi niitä on komennettu, käyttäytyvät paremmin. Ennen ne saattoi tuosta vaan lyödä pyssynperällä tai ottaa kassista mitä halusivat, nyt ei. Eikä ne enää kuulustele lapsia: ’Mitä kotona puhutaan? Mitä historiantunnilla opetetaan? Missä vanhemmat on töissä?’ Siihen ei voinut puuttua. Nyt sellaisesta ei kuule.”

Ukrainan ja ”tasavaltojen” välisen kontaktilinjan ylittää sodasta huolimatta joka päivä jopa yli 40 000 ukrainalaista. Muun muassa eläkkeitä ei makseta ”tasavaltojen” alueelle, monella asuu sukulaisia rintamalinjan molemmin puolin ja jotkut lääkkeet tai palvelut ovat helpommin tai halvemmalla saatavilla jommallakummalla puolella kontaktilinjaa. Jonottaminen rajalla kestää pitkään ja ihmisiä on jopa kuollut odottaessaan, lähinnä sydänkohtauksiin. Äskettäin YK on toimittanut ison golfauton sairaitten, vammaisten, vanhusten ja raskaana olevien kuljettamiseksi osapuolten välillä ”Luhanskin kansantasavallan” alueella sijaitsevalla Stanitsa Luhanskan tarkastuspisteellä, jossa raja joudutaan ylittämään kävellen puoliksi tuhottua siltaa pitkin.

”Ai integroituminen takaisin Ukrainaan? Emme halua, kaikkihan jatkuu, emme ole unohtaneet mitään. Paikallishallinto järjesti täällä omituisen somekampanjan otsikolla ’Kuuntele meitä, Zelenski’, mutta sinne kootuissa valokuvissa oli väärät nimet.

Koululaiset lukevat edelleen ukrainaa ja Ukrainan kirjallisuutta, mutta tuntimäärä on aiempaa pienempi. Kouluissa on sekä Venäjällä että Ukrainassa julkaistuja oppikirjoja, ilmaiseksi. Hyvä, kun paikallishallinto antaa nyt koulujen päättää koulupuvusta. Säästyy edes vähän rahaa; lapsen varustaminen kouluun on silti kallista. Tulot kun ovat pienet ja työstä pulaa. Kaupunki organisoi halukkaille työttömille siivous- ja puutarhatöitä, on sekin tyhjää parempi.

Sairaalat toimivat ja antavat kaikkia hoitoja, ambulanssit kulkevat. Äskettäin tuli vanha naapurimme katsomaan taloaan ja kaatui pihassa, satutti itsensä pahasti. Löysimme hänet kun hän oli maannut jo monta tuntia, ei soitettu ambulanssia vaan vietiin itse sairaalaan. Hänet otettiin heti sisään, kuvattiin, pumpattiin polveen kertynyt veri pois ja jätettiin tarkkailtavaksi seuraavaan päivään asti. Silloin ne tiukkasivat, onko hänelle hoitajaa, saatiin vaivoin hänet mukaamme. Seuraavana päivänä hoitaja soitti ja kysyi vointia. Kaikki oli ilmaista, eivät pyytäneet edes röntgenlevyjen hintaa. Muutaman päivän päästä mummo lähetettiin takaisin Harkovaan.”

Sodan jaloissa Horlivkassa pyritään elämään normaalia elämää: kaupungin some-ryhmissä mainostetaan viikonlopun lastennäytelmiä, ne alkavat klo 11 ja pääsylippu maksaa 50 ruplaa.

Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era
(Kuvan henkilö ei ole Anna.)