Kirjailija Marja-Leena Mikkola on ottanut tuotannossaan vahvasti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin 60-luvulta lähtien. Rauhanpuolustajien jäsenenä hän on vetänyt Kallion rauhanryhmää ja edustanut järjestöä ulkomaita myöten. Maaliskuussa 80 vuotta täyttänyt rauhannainen on yhä täydessä iskussa.
Kirjailija Marja-Leena Mikkola (s. 1939) kirjoittaa ja kääntää yhä aktiivisesti. Hänen uransa on vertaansa vailla. Esikoisnovellikokoelma Naisia ilmestyi jo vuonna 1962. Tätä seurasi pian romaani Tyttö kuin kitara (1964), ja vuonna 1966 hän toimi käsikirjoittajana Mikko Niskasen klassikkoelokuvassa Käpy selän alla.
Mikkola on kirjoittanut myös runsaasti runoja ja laulutekstejä. Hän oli yksi poliittisen laululiikkeen kantavista voimista, ja hänen tekstejään ovat säveltäneet Kaj Chydenius ja Eero Ojanen. Niitä ovat esittäneet Kristiina Halkola, Aulikki Oksanen ja Agit Prop. Muun muassa klassikkolaulut ”Laulu rakastamisen vaikeudesta”, ”Liisa Mäkinen”, ”Alhaalta ylöspäin pyydetään” ja ”Tarina Seija Niemisestä” ovat hänen kynästään.
Mikkolan tuotantoa leimaa vahva yhteiskunnallinen kantaaottavuus. 1960-luvun radikaalisukupolveen kuuluvana hän on alusta asti kirjoittanut tasa-arvosta, seksuaalisesta vallankumouksesta, työläisten elämästä sekä yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Kirjassa Raskas puuvilla (1971) hän dokumentoi Finlaysonin tehtaassa työskennelleiden naisten elämää. Vuonna 2004 ilmestyi Menetetty lapsuus, suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941–44, johon Mikkola haastatteli venäläisiä, jotka olivat joutuneet lapsena jatkosodan aikana suomalaisten keskitysleireille Itä-Karjalassa.
PAKOON PERUNAKELLARIIN
Sodan ja rauhan kysymykset ovat askarruttaneet Marja-Leena Mikkolaa pienestä pitäen. Henkilökohtaiset kokemukset saivat Mikkolan liittymään rauhanliikkeeseen, ensin 1960-luvulla Sadankomiteaan ja myöhemmin 1970-luvun alussa Suomen Rauhanpuolustajiin.
”Muistan sodan. Kun 1960-luvulla alkoi kapinallinen rauhanliike, niin saatoimme haastaa korkeita upseerejakin ilman mitään pelkoa. Kerran eräs vanhempi upseeri totesi minulle: ’Mitä sinäkin sodasta tiedät?’ Kerroin asuneeni äitini kanssa pommitusalueella Tapanilassa Malmin lentokentän vieressä. Kentällä oli saksalaisten lentokoneita, joita venäläiset pommittivat. Alueelle tippui palopommeja. Meillä ei ollut varsinaista väestösuojaa, mutta yleensä äiti vei minut pommitusten ajaksi perunakellariin. Kerrottuani tämän sain upseerin vaikenemaan.”
Sota jätti jälkensä Mikkolaan ja osaltaan siivitti hänen ryhtymistään aktivistiksi 1960-luvun alussa. ”Pasifismi ja rauhanliikkeen kaipuu lähtevät minulla näistä varhaislapsuuden kokemuksista. Kuulun myös siihen kirjailijasukupolveen, joka menetti isänsä sodan takia. Äitinikin oli sisäistänyt rauhanasian. Hän oli lisäksi ammattiyhdistysaktiivi. Sitä kautta sain muutakin sivistystä. Työväenliike oli meille sivistysliike.”
KIPEÄ VUOSI 1918
Yksi Mikkolan kirjoissa käsitelty teema on vuoden 1918 sisällissodan tapahtumat. ”Äiti oli kertonut minulle jo koulutyttönä vuodesta 1918. Äitini oli ollut tuolloin 3-vuotias, mutta tieto kulki suusta suuhun. Tiesin aiheesta paljon enemmän kuin koulukaverini.”
1950-luvulla Suomessa ei vielä juurikaan puhuttu julkisesti punaisten kohtaloista, vasta 1960-luvun alussa monelle alkoi selvitä, mitä todella oli tapahtunut. Tätä keskustelua avasi noihin aikoihin ilmestynyt Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -sarja.
1970-luvun alussa ilmestyneessä hienossa runossa ”Saima Irene maaliskuussa 1918” Marja-Leena Mikkola kuvaa metsään taistelussa kuolleen punakaartilaistytön kohtalon. Mikkola ei runoa kirjoittaessaan tiedostanut, miten konkreettisesti se kertoi todellisuudesta ja miten lähelle se osui hänen omia kokemuksiaan.
”Vietin pienenä paljon aikaa isovanhempieni luona Pyhtäällä. Siellä vuosi 1918 oli aika vaikea, tämä on paljastunut vasta nyt. Jotenkin tajusin tuon jo 1970-luvulla. Kirjailijathan ovat usein edellä aikaansa. Pyhtäällä oli myös naiskaarti, koska siellä oli teollisuutta ja maataloustyöläisiä. En saanut Saima Irenen aihetta mistään tutkimuksista, vaan lähinnä vaistosin, mitä oli tapahtunut. Metsäänkin saattoi jäädä punikkityttöjä, kuten kävi muualla Suomessa. Pyhtään naiskaartista jokunen joutui Hennalaan, mutta kukaan ei kuollut. En tiennyt, että ne lapsuuteni mökin muijat, joiden kanssa mummoni ja minä viruttelimme pyykkejä Kymijoessa, olivat olleet juuri niitä punakaartilaistyttöjä.”
VIETNAMIN SOTA MUUTTI PALJON
1960-luvun pasifismin yksi avainkokemus oli Vietnamin sota, joka tuli vääjäämättä kaikkien tietoisuuteen.
”Se radikalisoi minua voimakkaasti, kuten monia muitakin. Se oli asia, jota ei voinut ohittaa, koska se oli niin julmaa. Vietnamin sodassa oli myös selvää, kuka siinä oli paha. Yhdysvallatkin joutui tietty kärsimään ja menetti varsinkin mustia nuoria sotilaita.”
Mikkolan näkökulmaa herkisti ja teroitti myös se, että hänestä oli tullut äiti 1960-luvun alkupuolella.
”Pidin sylissäni ensimmäistä pientä poikalastani ja luin Sosiaalidemokraatti-lehdestä ensimmäisen jutun Vietnamista. Lehdessä oli kuva. Siinä oli olkimaja, jonka kynnyksellä makaa kuolleena nainen. Vieressä on kolme elävää lasta. Isoveli pitää pienempää sylissään. Kaikki itkevät juuri ammuttua äitiä. Vieressä on myös kivääreineen amerikkalainen sotilas, joka ei reagoi millään lailla tilanteeseen, vaikka hän on ampunut lasten äidin. Tämän kuva aiheutti minussa sellaisen reaktion, että nyt minun on alettava toimimaan.”
Vietnamin sota aiheutti myös sen, että Mikkola huomasi ettei pelkkä pasifismi välttämättä ole ratkaisu verisiin konflikteihin.
”Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset olivat valtavia. Tuossa tilanteessa oli vaikea vaatia absoluuttista pasifismia, johon olin kasvanut. En voinut kuvitellakaan, että Vietnamiin mentäisiin ja pyydettäisiin laskemaan aseet tai että aseeton vastarinta on paras vaihtoehto. Nuo vaihtoehdot olisivat olleet täysin mahdottomia. Niinpä Vietnamissa nousi vastarintaan koko kansa.”
GLOBAALI NÄKÖKULMA LAAJENEE
1970-luvun alussa Mikkola liittyi Suomen Rauhanpuolustajiin. ”Liittymiseni perustui sellaiseen innoitukseen, joka valtasi tuolloin useita ihmisiä. Vedin Kalliossa Rauhanpuolustajen Kallion rauhanryhmää. Siihen pyrittiin ottamaan mukaan monenlaisia ihmisiä. Meillä oli myös todella hyviä tilaisuuksia. Järjestin muun muassa Kallion kirjastoon tilaisuuden, jossa puhuivat Elvi Sinervo ja Pentti Saaritsa. Yleisöä oli paljon. Sain toimia hyvin itsenäisesti. Keskustelimme muun muassa kirjallisuudesta ja sodista.”
Elvi Sinervo oli Mikkolalle tärkeä esikuva sekä rauhanpuolustajana että kirjailijana. Mikkola tutustui Sinervoon jo 1960-luvulla taiteilijaseura Kiilassa. Mikkola kirjoitti Sinervosta Kiilan albumiin ison artikkelin, jossa käsiteltiin Sinervon salaa vankilassa kirjoittamia tekstejä sekä rauhan ja vapauden kysymyksiä.
Mikkola pääsi myös ulkomaille Rauhanpuolustajien edustajana. Siellä globaali näkökulma aukesi hieman laajemmin kuin koto-Suomessa.
”Kun kävin ensimmäistä kertaa Rauhanpuolustajien edustajana isossa kansainvälisessä kokouksessa Roomassa, niin Neuvostoliiton rooli tuli siellä esille. Se oli selkeästi kokousta johtava maa, joka käytti määräysvaltaansa. Muun muassa vietnamilaisten oli alistuttava joihinkin neuvostoliittolaisten määräämiin asioihin. Toisaalta pelkkä Neuvostoliiton olemassaolo oli edellytys kolmannen maailman vapautusliikkeiden syntymiselle.”
Mikkola osallistui myös muutamiin muihin kansainvälisiin kokouksiin Rauhanpuolustajien edustajana ja vieraili myös suuressa itänaapurissamme. ”Kansainvälisissä kokouksissa Neuvostoliitto oli aina johtava voima. En kuitenkaan kuullut mitään sellaisia puheita, että meille pitäisi tulla sama järjestelmä kuin Neuvostoliittoon. Emme me rauhanaktiivit olleet niin typeriä, ettemme olisi nähneet että Neuvostoliitto oli iso alue, jossa oli toistasataa eri kansaa ja joka oli ydinasevaltio. Vaikka kävimme usein Neuvostoliitossa, kerroimme sen järjestelmästä myös paljon vitsejä. Meidät otettiin aina ystävällisesti vastaan, mutta mitään päivänpolttavia kysymyksiä ei voinut koskaan esittää. Tilanne muuttui glasnostin aikaan. Silloin neuvostoliittolaiset vastasivat avoimesti kiperiinkin kysymyksiin.”
TOIVOA JA TOIVOTTOMUUTTA
Kallion rauhanryhmän toiminta hiipui 1970-luvun lopulle tultaessa ja Mikkola keskittyi kirjailijantyöhönsä. Hän julkaisi kirjoja niin aikuisille kuin lapsille sekä teki käännöksiä englantilaisista klassikoista. Kääntäjänuransa huippuna hän pitää Shakespearen Romeon ja Julian uutta suomennosta vuodelta 2006.
Mikkolan hienoja laulutekstejä on julkaistu levyjen lisäksi kokoelmassa Raskasta ja keveää: Lauluja aikuisille ja lapsille 1965–2015. Sodan ja rauhan kysymykset ovat olleet esillä läpi Marja-Leena Mikkolan laajan tuotannon. Vuonna 2001 ilmestynyt novellikokoelma Mykkä tytär kertoo sodan eläneen lapsen kokemuksista. Sen päänovellissa nainen kohtaa sodassa kuolleen isänsä.
Rauhanpuolustajien toimintaa Mikkola seuraa edelleen mielenkiinnolla, vaikkei hän aktiivijäsen enää olekaan.
”Olen ollut koko ajan Rauhanpuolustajien jäsen, joten minulle tulee Rauhan Puolesta -lehti. Olen tyytyväinen, että lehdessä kritisoidaan ankarasti aseiden kalistelua ja sitä, että Suomen armeija on mukana isoissa kansainvälisissä Nato-johtoisissa sotaharjoituksissa. Toivoisin myös, että luonnonsuojelijat ja ekologisesti ajattelevat ihmiset vihdoinkin ottaisivat selville, minkälaisia vaikutuksia sotaharjoituksilla on luontoon ja ilmastoon sekä kuinka paljon rahaa niiden järjestämiseen menee.”
Tulevaisuudessa Marja-Leena Mikkola näkee kaikkien kriisien keskellä paljon toivoakin. ”Maailma makaa nykyään paljon paremmin kuin ennen, sillä ihmisten eliniät ovat pidentyneet, köyhyyttä on pystytty poistamaan aika paljon, ilmaston lämpenemiseen on herätty ja sen eteen ryhdytty toimiin. Toisaalta maailmassa on jatkuvasti sotia ja hirveä pakolaisongelma. En aina pysty ottamaan vastaan koko tämän maailman kärsimyksiä. Välillä tuntuu, että tukahdun tämän valtavan taakan alle. Yritän itse kuitenkin elää edes jotenkin vastuullisesti. 1970-luvulla oli hyvää kansallisten rajojen yli ulottuva solidaarisuus. Yhteisöllisyys on tänä päivänä hakusessa. Pienipalkkaiset naiset ja maahanmuuttajanaiset pitäisi saada kamppailemaan oikeuksiensa puolesta, sillä he ovat kovan riiston kohteena. Jos olisin nuori, tekisin heistä haastattelukirjan.”
Mikkola heittää idean ilmoille ja toivoo sille tekijää. Hän on valmis antamaan rauhanviestikapulan eteenpäin. Aika näyttää kuka tarttuu haasteeseen.
Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Hanna Linnove
