Natsi-Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan varhain aamulla huhtikuun 9. päivänä 1940. Saksa valloitti Tanskan kuudessa tunnissa, mutta Norjan puolustustaistelu kesti useita viikkoja, niin että brittiläisiä, ranskalaisia, tanskalaisia ja puolalaisia joukkoja ehti saapua apuun. Kahdessa kuukaudessa Norjan sotilaallinen vastarinta oli kuitenkin murskattu. Kesäkuussa maasta pakeni paitsi liittoutuneiden armeijat myös Norjan hallitus, kuningas ja kruununprinssi.

Norjalaiset olivat tilanteesta järkyttyneitä, ehkä jossain määrin jopa lamautuneita. Opettaja Haakon Holmboen mukaan kesällä 1940 ilmassa ei ollut päättäväisyyttä, että ”nyt asetumme vastarintaan”. Tunnelma oli pikemminkin odottava, ja kansalaistottelemattomuuden vastarinta syntyi sitä mukaa kuin Quislingin nukkehallitus yritti ottaa yhteiskuntaa tiukempaan hallintaansa.

Syksyllä he vaativat, että kaikki valtion työntekijät allekirjoittavat uskollisuudenvalan uusille hallitsijoille. Moni kieltäytyi, minkä johdosta miehittäjille työskentelevien puolisotilaallisten Hird-joukkojen otteet kovenivat, mikä puolestaan käännytti yhä enemmän ihmisiä uutta hallintoa vastaan.

PAPERILIITTIMET VASTARINNAN SYMBOLEINA

Vastarintaa ilmaistiin muun muassa pitämällä esillä erilaisia nationalistisia symboleja, kuten kuningas Haakon VII:n H7-tunnusta. Kun se kiellettiin, nostivat Oslon yliopiston opiskelijat vastarinnan symboliksi paperiliittimen. Se oli nerokas keksintö, sillä se löytyi joka kodista, sen pystyi asettamaan esille mitä moninaisimmilla tavoilla ja se symboloi yhdessä pysymistä. Pian natsit tekivät itsestään naurunalaisen kieltämällä myös paperiliittimen. Eipä aikaakaan, kun sekin korvattiin taas uudella symbolilla, tulitikun päähän asetetulla pienellä perunalla – jonka tilalle opiskelijat seuraavana päivänä laittoivat vähän isomman perunan symboloiden siten vastarintaliikkeen kasvua.

Kyse ei ollut mistään vaarattomasta leikistä, vaan protesteista saattoi saada hyvinkin mielivaltaisia tuomioita. Vankilaan esimerkiksi joutui satoja henkilöitä, joiden rikos oli pienen kukkasen pitäminen esillä takkinsa napinreiässä kuninkaan 70-vuotispäivän kunniaksi.

Kontakteja saksalaissotilaisiin välteltiin. Mutta jos oli pakko olla heidän kanssaan tekemisissä, moni teeskenteli, ettei osaa saksaa, vaikka saksan kieli oli tuolloin kutakuinkin yhtä yleistä kuin englannin kielen osaaminen nykyisin. Kadulla ei suostuttu neuvomaan tietä, eikä julkisissa kulkuneuvoissa suostuttu istumaan natsisotilaiden viereen. Tätä protestia vastaan laadittiin laki: sen mukaan julkisessa kulkuneuvossa on istuttava, mikäli penkkejä on vapaana. Myös punaisen lippalakin pitäminen oli lailla kiellettyä, koska sitäkin käytettiin vastarinnan symbolina.

TOTTELEMATTOMAT OPETTAJAT

Quislingin tavoitteena oli luoda Norjaan ”uusi järjestys”, tiukasti hierarkkinen korporativismi, jossa valtio hallinnoi ammattikuntia, jotka puolestaan kontrolloivat jäseniään. Uudistus aloitettiin lakkauttamalla opettajien ammattiliitto ja perustamalla tilalle natsimyönteinen järjestö, johon liittyminen oli opettajille pakollista. Vastarintaliikkeen pirissä laadittiin saman tien malli kieltäytymiskirjeestä, joka opettajia pyydettiin lähettämään opetusministeriöön omalla allekirjoituksellaan ja osoitteellaan varustettuna. Kampanjasta tuli menestys: Norjan 12 000 opettajasta 8 000–10 000 kirjoitti kieltäytymiskirjeen, allekirjoitti sen ja lähetti ministeriöön.

Hallitus vastasi tähän sulkemalla koulut kuukaudeksi. Virallisena syynä oli polttoaineen loppuminen, mutta koska koulut lämmitettiin puulla ja kevät oli jo alkamassa, kaikki ymmärsivät tämän tekosyyksi. Koulujen sulkeminen provosoi oppilaiden vanhemmat kansalaisaktiivisuuteen: seuraavien viikkojen aikana ministeriö vastaanotti kymmeniä tuhansia ministeriön toimia kritisoivia kirjeitä koulujen sulkemisesta ärsyyntyneiltä vanhemmilta.

Moni opettaja sen sijaan jatkoi opettamista salaa kotonaan, hallinnon käskyistä piittaamatta. Maanalainen vastarintajärjestö maksoi heille palkkaa.

TUHAT OPETTAJAA VANGITAAN

Noin satakolmekymmentä kilometriä Oslosta pohjoiseen sijaitsevan Hamarin kaupungissa opettaja Haakon Holmboe oli yksi allekirjoittajista. Maaliskuun 20. päivänä 1942 kello kuusi aamulla hänen ovelleen koputettiin. Oven takana seisoi poliisi pidätysmääräyksen kanssa. Holmboe oli yksi noin tuhannesta pidätetystä miesopettajasta. Yhtäkään naisopettajaa ei pidätetty.

Poliisi, joka pidätti Holmboen, ei kuulunut Quislingin puolueeseen, ja kohteliaisuudestaan ja pidättyväisyydestään päätellen hän oli ennemminkin pahoillaan tapahtuneesta. Hän odotti kärsivällisesti kokonaisen tunnin Holmboen pakatessa tavaroitaan.

Jotkut poliisit menivät kohteliaisuudessaan vieläkin pidemmälle: eräässä tapauksessa poliisit olivat ennen pidätyksiä soittaneet rehtorin kansliaan ja kertoneet saamastaan käskystä pidättää kahdeksan opettajaa. Nyt poliisit kysyivät, keitä heidän tulisi pidättää. Opettajat pohtivat asiaa iän, terveyden ja perhesiteiden perusteella, ja soittivat sitten poliisille takaisin ja antoivat nimet.

Holmboe siirrettiin ensin viikoksi parinkymmenen opettajan kanssa vankilaan, sitten Grinin keskitysleirille, josta edelleen junalla – karjavaunuissa – Jørstadmoenin keskitysleirille. Jälkimmäisen siirron aikana tieto heidän matkastaan levisi, ja useilla asemilla oli lapsia laulamassa heille.

Jørstadmoenin keskitysleirillä oli enimmillään 687 opettajaa. Vankeja potkittiin pienimmistäkin väärinteoista, heitä juoksutettiin paikasta toiseen ja pakotettiin hyppimään lumihangessa päivittäin. Kaikki käskyt annettiin vihaisesti huutaen, ja ruoka-annokset olivat olemattomia. Holmboen mukaan pahinta oli jatkuva pelko, kun ei koskaan voinut tietää mitä tapahtuisi seuraavaksi. Heitä painostettiin luopumaan protestistaan, mutta he kieltäytyivät allekirjoittamasta papereita. Vain 32 antoi periksi.

KIRKKONIEMEN KESKITYSLEIRILLE

Huhtikuussa 499 opettajaa siirrettiin karjavaunuilla Trondheimiin, jossa heidät ängettiin sadan hengen laivaan. Laivamatka kesti kolmetoista päivää. Taaskaan opettajat eivät tienneet, minne he olivat matkalla ja mitä seuraavaksi tapahtuisi. Järjissään pysyäkseen he pitivät toisilleen esitelmiä ja järjestivät kuoroesityksiä.

Määränpää oli Kirkkoniemen keskitysleiri Jäämeren rannalla, lähellä Suomen rajaa. Siellä olosuhteet olivat aavistuksen paremmat kuin Jørstadmoenissa, mutta työ (öljyrumpujen ja painavien ammuslaatikoiden tyhjentämistä laivoista) oli vaarallista: yksi opettajista kuoli onnettomuudessa, kaksi menetti toisen silmänsä ja yhdeltä katkesi kummatkin kädet ja jalka. Leirillä oli myös venäläisiä vankeja, joita Holmboen mukaan kohdeltiin ”karmeasti, joskus ammuttiinkin”.

Aika kului hitaasti, mutta kesä tuli ja meni, ja ilmat alkoivat taas kylmetä. Syksyllä, juuri ennen jäiden tuloa ja kaamosten alkamista, heidät lähetettiin yllättäen etelään ja vapautettiin. Haakon Holmboe pääsi takaisin kotiinsa 20.11.1942, päivälleen kahdeksan kuukautta pidättämisensä jälkeen.

SITKEYS PALKITAAN

Vapauttamisen syy lienee ollut se, että kansan tuki opettajille oli niin vahvaa, että Quislingin nukkehallitus pelkäsi menettävänsä legitimiteetin rippeensäkin, jos se vielä pitäisi opettajia vangittuina. Norjan kouluissa opetus sai siis jatkua ilman natsipropagandaa. Quislingin kaavailema uusi opettajien ammattijärjestö ei koskaan nähnyt päivänvaloa.

Vieraillessaan Stabekkin lukiossa keväällä 1942 yhdessä opetusministerin ja poliisipäällikön kanssa Quisling raivosi koulussa opettajille niin lujaa, että hänen sanansa pystyi kuulemaan koulun ulkopuoleltakin. Hän päätti puheensa huutamalla: ”Te opettajat olette tuhonneet minulta kaiken!” Opettajat ottivat tämän kiitoksena, viittasihan hän siinä todennäköisesti laajempiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin, jotka olisivat vieneet Norjaa kohti natsismia ja jotka opettajien tottelemattomuus oli estänyt.

Teksti Timo Virtala
Kuva Mitro Partti

Lähteet:

Sharp, Gene: Tyranny Could Not Quell Them
YouTube: Gene Sharp on the Norwegian Teachers Strike
Today I Found Out: The Paperclip was used as a symbol of resistance during world war II
Global Nonviolent Action Database: Norwegian teachers prevent Nazi takeover of education

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 21. osa.