Tätä nykyä Suomen Turussa vaikuttava perheenäiti-merimies-telakkatyöntekijä Maisa Kuikka-Uçar muistetaan yhtenä Rauhanpuolustajien kantavista voimista 2000-luvun alussa. Kuikka-Uçar aloitti työskentelemisen järjestön Helsingin-toimistolla vuonna 2001, mutta maailmanparantaminen eri muodoissaan on kiinnostanut häntä nuoruudesta asti.
”Muistan jo opiskeluaikoinani keränneeni nimiä bangladeshiläisen pakolaisen auttamiseksi. Toivoimme, että häntä ei karkotettaisi. Nykytermein puhuttaisiin turvapaikanhakijasta. Toimitin kerätyt nimet ministeri Jan-Erik Enestamille. Pakolaista piiloteltiin viranomaisilta tuttavapiirissäni, koska karkoituksen myötä häntä olisi odottanut kuolemantuomio Bangladeshissä. Minulla on aina ollut jonkinasteinen oikeudenmukaisuuden jano”, Maisa Kuikka-Uçar kertoo.
Kuikka-Uçar opiskeli diakoni-sosiaaliohjaajaksi Järvenpäässä ja tutustui samalla Reiluun kauppaan. ”Pidin silloin kehitysmaakaupan sivuliikettä opiskelun ruokatauoilla Seurakuntaopiston aulassa kerran viikossa. Minulle Reilu kauppa ja kehitysmaakauppa olivat jo tuolloin tärkeitä. Olen aina ollut kiinnostunut tämäntyyppisestä toiminnasta, ja pikkuhiljaa huomasin ajautuneeni Rauhanpuolustajien palkkalistoille.” Ennen Rauhanpuolustajia Kuikka-Ucar työskenteli Helsingin työttömät ry:ssä ja asunnottomien järjestössä.
TÖIHIN RAUHANPUOLUSTAJIIN
Kiinnostus maailmantalouteen vei Maisa Kuikka-Uçarin naisten talouspiiriin, jossa hän tutustui tätä nykyä Into Kustannuksen toimitusjohtajana toimivaan Jaana Airaksiseen. Airaksinen taas oli 1990-luvun lopulla tehnyt töitä Rauhanpuolustajille. ”Kuuluin naisten Talousavain-ryhmään, joka oli koostunut vapaaehtoisista. Kokoonnuimme puhumaan maailman talousasioista. Joku meistä valmisteli jonkin aiheen, sitten keskustelimme. Pohdimme maailman taloutta ja sen vaikutusta meihin. Lähestymistapamme oli humaani. Mietimme, mitä voisimme tehdä toisin. Pohdimme myös maailmantalouden nurinkurisia ilmiöitä tai vaikkapa mitä on kapitalismi.”
Jaana Airaksisen kautta Kuikka-Uçarille avautui mahdollisuus päästä töihin Rauhapuolustajiin. ”Toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro etsi tekijää Réfugiés – pakolaisten ääniä Suomessa -projektiin vuonna 2001. Olin aikaisemmin tehnyt järjestölehtiä asunnottomien yhdistyksessä ja ajattelin, että pystyisin tekemään toimitustyötä. Réfugiésiin oli saatu rahoitusta opetusministeriöstä, ja työnkuvanani oli toimittaa kirja ja cd-levy Suomeen saapuneista pakolaisista, heidän tarinoistaan ja musiikistaan.”
Réfugiés – pakolaisten ääniä Suomessa toteutettiin yhteistyössä Maailman musiikin keskuksen kanssa. Teemu Matinpuron ja Maisa Kuikka-Uçarin lisäksi projektin työryhmään kuului tammikuussa 2019 edesmennyt Mikko Saarela (s. 1958). Saarela muistetaan Eppu Normaalin ja Freud Marx Engels & Jungin basistina ja terävä-älyisenä sanoittajana, mutta 2000-luvun alussa laaja-alaisesti musiikkia tuntenut Saarela toimi Maailman musiikin keskuksen tuottajana.
”Levyn kappaleet äänitettiin Maailman musiikin keskuksen studiolla. Mikko Saarelalla oli kontakteja pakolaistaustaisiin muusikoihin. Matinpuro oli tehnyt pohjasuunnitelman siitä, keitä oli tulossa mukaan. Lähdin liikkeelle hyvin karkean rungon kanssa. Muistan lämpimästi, kun istuimme ensimmäisissä palavereissa Maailman musiikin keskuksen pienessä ja sokkeloisessa toimistossa pahvilaatikoiden keskellä.”
KESKEISTÄ ON RAUHANKASVATUS
Silmiä avaavan Réfugiés-projektin jälkeen Maisa Kuikka-Uçar jatkoi rauhantyötä. Hänestä tuli Rauhanpuolustajien Helsingissä sijaitsevan toimiston kokopäivätoiminen työntekijä. ”Projekteja löytyi lisää, toimitin muun muassa Solidaarisuuskalenteria ja Rauhan Puolesta -lehteä. Lisäksi toimenkuvaani kuului vastata Rauhanpuolustajien yhteistyöstä Työpaikkojen rauhantoimikunnan kanssa.”
Kuikka-Uçar täsmentää työn Rauhanpuolustajissa vaikuttaneen hänen ajatteluunsa monella eri tasolla. Yksi näistä on Työpaikkojen rauhantoimikunnan toiminta ja siihen liittyvä Ay-väen rauhanpäivät. ”On ainutlaatuista, että rauhanjärjestö tekee yhteistyötä ammattiyhdistysliikkeen kanssa rauhantyön saralla. En ollut aikaisemmin kuullut tällaisesta. Toivon, että tämä yhteistyön muoto jatkuisi. On hienoa, että Ay-väen rauhanpäivillä on vielä mukana ihmisiä, jotka ovat vuosikymmeniä olleet luomassa yhteyksiä ay-liikkeen ja rauhanliikkeen välillä. Se on mielestäni tärkeää.”
Rauhantyö ei voi olla pelkästään perinteiden vaalimista ja menneiden muistelemista. On mentävä eteenpäin ja luotava katse pitkälle tulevaisuuteen. Kahden lapsen äitinä rauhankasvatus on noussut Maisa Kuikka-Uçarille entistä tärkeämpään rooliin. ”Monet asiat Rauhanpuolustajien arvomaailmassa ovat lähellä omaa ajatteluani. En tarkoita pelkästään hävittäjähankintojen kritisoimista vaan myös ilmastokysymyksiä, sodan ja rauhan kysymyksiä, konfliktien ennaltaehkäisyä ja rauhankasvatusta. Viimeksi mainittu on minulle hyvin läheinen. Opin ja kuulen mielelläni rauhankasvatuksesta ja haluaisin välittää siitä jotain omillekin lapsilleni.”
Mitkä sitten voisivat olla konkreettisia keinoja keskustella lasten kanssa sotaan ja rauhaan liittyvistä vaikeista ja monimutkaisista kysymyksistä? ”Olen puhunut lasten kanssa sodasta. He kyselevät minulta siitä paljon. Seitsemän vuotta täyttävä tyttäreni pelkää sotaa. Lapseni ovat olleet mukana Rauhanpuolustajien tapaamisissa ja mielenosoituksissa. Haluan, että he tietävät, että on olemassa ihmisiä, joille rauhantyö on elämäntapa. Olen myös sanonut heille, että en halua minnekään sotaa ja että kaikilla pitäisi olla ruokaa. Kotikasvatusta tukee lasten ihana päiväkoti Peikonpesä, jonka yhtenä ohjenuorana on kestävä kehitys. Sateenkaari Koto ry:n Peikonpesässä lapsia on ohjeistettu muun muassa vedenkulutuksesta ja ruoan tuotannon vaiheista, on kasvatettu ja hoidettu kompostimatoja sekä vältetty ruokahävikkiä. Kaikki tämä helpottaa kotona tapahtuvaa asioiden opettelua, kuten esimerkiksi jätteiden lajittelua.”
”Sodasta puhuminen on minulle vaikeaa, jos pitää puhua vaikkapa ampumisesta. Pojallani on ollut joitain leikkejä, joissa ammutaan. En haluaisi kuitenkaan tehdä ampumisleikistä täysin kiellettyä asiaa, jota on kiva tehdä sen takia että se on kiellettyä. En halua toimia näin kiroilunkaan kanssa. Yritän edetä neutraalisti mutta kuitenkin keskustelevasti. Haluan korostaa lapsilleni, että toisten elämää, olipa kyse sitten ihmisistä, kasveista tai ympäristöstä yleensä, ei saa tuhota.”
KAKSI TÄRKEÄÄ KÄÄNNETTÄ
1990-luvulla Kuikka-Uçar teki vapaaehtoistöitä Reilun kaupan Estelle-laivalla, joka muun muassa kuljetti Suomesta kerättyä tavaraa Afrikkaan ja toi meille sieltä myytäväksi Reilun kaupan tuotteita. Myös Rauhanpuolustajat oli mukana Estellen toiminnassa, ja alus toimi Uudenkaupungin Rauhanpuolustajien kummilaivana. Maisa Kuikka-Uçarin lisäksi Estellen pursimies Veli-Matti ”Wellu” Koivisto oli aktiivi Rauhanpuolustajissa.
Merenkulku ja laivat vetivät Kuikka-Uçaria siinä määrin puoleensa, että hän päätti kouluttautua merimieheksi. ”Halusin kansimiehen pätevyyden Estelle-laivaa silmällä pitäen. Lähdin Puluista ja menin Rauman Merenkulkualan oppilaitokseen. Innostuin merenkulusta niin paljon, että luin itseni vahtiperämieheksi. Pääsin myös rahtilaivalle töihin.”
”Elämässäni on ollut kaksi tärkeää ja rikastavaa käännettä, jotka ovat tulleet ja kasvaneet sisälleni. Ensimmäinen oli Estelle-laiva ja sen ympärillä olevat asiat ja ihmiset. Mahdottomasta tehtiin mahdollista, romusta varustettiin laiva, jolla purjehdittiin Reilun kaupan nimissä. Ilman suuria taloudellisia panoksia, solidaarisuus ja unelma paremmasta maailmasta kantavina ajatuksina. Toinen merkittävä asia oli Rauhanpuolustajat. Koin, että löysin toisen paikan, jossa oli hyvä toimia ja oppia lisää maailmasta ja siinä elämisestä. Molemmista on jäänyt elämääni paljon ystäviä, yhteyksiä ja tunne siitä, että kuuluu johonkin itselle tärkeään ryhmään.”
Tätä nykyä Kuikka-Uçar työskentelee Turun telakalla, mutta on myös mukana Rauhanpuolustajissa vapaaehtoispohjalta. ”Pulu-vuosista sain paljon uusia avauksia maailman hahmottamiseen ja tiedonhakemiseen. Pidän järjestön tiedotusta ja julkaisutoimintaa luotettavana. Rauhanpuolustajat on minulle asiantuntija. Luen aktiivisesti Rauhan Puolesta -lehteä ja olen jonkin verran mukana Turun Rauhanpuolustajien toiminnassa. Osallistun mielelläni myös rauhantapahtumiin.”
Teksti Timo Kalevi Forss
PAKOLAISTEN ÄÄNIÄ
Maahanmuuttajia tai turvapaikanhakijoita oli Suomessa 2000-luvun alussa paljon vähemmän kuin nykyään, eivätkä globalisaation vaikutukset näkyneet lintukodossamme yhtä selvästi kuin tänä päivänä. ”Jouduimme etsimään ihmisiä. Pakolaistaustaisia ihmisiä oli toki Suomessa jo tuolloin, mutta sellaisia, jolla olisi musiikkitaustaa, olikin hankalampi löytää. Saimme kuitenkin mukaan yhdeksän esiintyjää. Projektia tehtäessä oli monta mutkaa matkassa. Välillä tuli ongelmia, kun ennalta mukaan lupautunut muusikko ei päässytkään osallistumaan projektiin. Jouduimme vaihtamaan soittajia toisiin lennosta. Tämä vaikutti koko paletin kasaamiseen kokonaisuutena. Kävi myöskin niin, että sama henkilö ei pystynyt tarjoamaan sekä tarinaa että musiikkia. Haimme siis osaan tarinoista eri henkilöltä tarinan ja musiikin.”
Mukaan saatiin maahanmuuttajien tarinoita ja lauluja seitsemästä eri maasta, joita olivat Irakin Kurdistan, Palestiina, Bolivia, Kongo, Vietnam, Afganistan ja Somalia. Lisäksi pakolaiskäsitettä laajensivat kolttasaamelaisen ja Karjalan evakon kertomukset. ”Kohtaamiset ihmisten kanssa olivat mukavia ja kiinnostavia. Kävin muutaman ihmisen kodissa haastattelemassa heitä. Somaliasta lähtöisin oleva Zahra Abdulla kertoi tarinansa. Hän oli jo tuolloin mukana kunnallispolitiikassa. Vietnamilaistaustaisen Jimmyn kappale oli melankolinen iskelmä. Hänen tarinansa oli minulle mieleenpainuvin. Jimmy oli saapunut Suomeen venepakolaisena. Hän työskenteli tuolloin Kulttuurikeskus Caisassa, jossa haastattelukin tehtiin. Jimmy oli tosi sympaattinen kaveri.”
”Evakkotarinan saimme Martti Olkinuoralta, joka asui Helsingin Töölössä. Kävin hänen kotonaan tekemässä haastattelun. Evakkolaulun taas saimme Martta Kähmiltä. Hän oli kirjan ilmestymisen aikoihin jo kuollut. Kyse oli vanhasta karjalaisesta laulutyylistä. Se esitettiin ilman säestystä. Martta Kähmin löysimme Maailman musiikin keskuksessa äänityksestä vastanneen Jukka Viirin avulla.”
Suomeen asettuneita
Suomen alueella asuvista alkuperäiskansoista pienin on kolttasaamelaiset. Heidän uhanalaista kieltään koltansaamea puhuu enää muutama sata ihmistä. ”Kolttasaamelainen Jaakko Gauriloff oli mukana levyllä suomenkielisellä kappaleella ’Miksi näin on?’. Hän oli melkoinen persoona. Tapasimme hotellihuoneessa. Hän kertoi kolttien tarinan ja puhui myös koltan kielen asemasta Suomessa.”
Vuonna 1939 syntynyt Gauriloff kertoo Réfugiés-kirjassa, miten ja miksi hän joutui jättämään kotinsa:
”Kun toinen maailmansota syttyi, Suomi menetti oikean käsivarren alueen ja perheemme joutui lähtemään evakkoon. Välirauhan aikana saimme kuitenkin palata takaisin, mutta jatkosodan myötä vuonna 1944 tuli uusi lähtö, eikä sittemmin enää ollut paluuta kotiseuduille. Evakkoon lähti kaiken kaikkiaan 650−700 kolttasaamelaista.
Omat vanhempani olivat evakossa Oulun lähellä, Kalajoki-Maikkola-alueella. Kun sota päättyi, he tulivat Inarin kunnan alueelle. Vuonna 1948 valtio päätti, että Sevettijärvi lähellä Norjan rajaa tulisi kolttasaamelaisten alueeksi. Enemmän kuin puolet koltista siirtyi tälle alueelle ja siellä he hajaantuivat kolmeen eri kylään. Jälkeenpäin katsottuna se tarkoitti sitä, että henkiset voimavarat jakautuivat. Armeijan autot kävivät hakemassa meidänkin perhettämme Sevettijärvelle, mutta emme olleet halukkaita lähtemään ja jäimme Inarin liepeille Nellimöön.
Vanhempani saivat otettua mukaansa evakkotaipaleelle muutaman poron, mutta kaiken muun he joutuivat jättämään. Isäni harmitteli aina, että muutama härkä saatiin tuotua eikä yhtään vaadinta.”
Haasteltavien taustat olivat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä oli asuminen Suomessa. ”Mukana ei ollut hiljattain Suomeen tulleita. Kaikki olivat ehtineet jollain lailla asettua tähän yhteiskuntaan. Aika monella oli myös töitä. He eivät olleet mitään ammattimuusikoita, vaan ihmisiä joilla oli kiinnostava tarina ja musiikillista taustaa. Minä haastattelin ihmiset ja kirjoitin tekstit. Mikko oli jonkinasteinen tuottaja, tosin hän ei juurikaan asettanut ehtoja. Biisivalinnat tulivat artisteilta itseltään.”
Yhteistyöstä Mikko Saarelan kanssa Kuikka-Uçarilla on vain hyvää sanottavaa. ”Hän oli lempeä ja lupsakka. Hän ei asettanut projektille tahtia tai määräillyt, vaan toimi hyvin rauhallisesti. Ilmapiiri oli rento ja Mikon kanssa oli hyvä tehdä yhteistyötä.”
Yksi Réfugiésin tarinan kertojista on kongolainen Esther Leander. Hänet valittiin vuoden pakolaisnaiseksi 1999. Hän esittää levyllä perinteisen kongolaisen laulun ”Malaika”. Leander on taistellut itsensä ja lastensa puolesta, jotta he pääsivät osallistumaan suomalaiseen arkeen. Hänen kotoutumisensa Suomeen onkin menestystarina. Leander luki itsensä kauppatieteiden maisteriksi ja toimii tätä nykyä projektipäällikkönä Hämeenlinnassa. Lähtökohdat olivat kuitenkin rankat.
Esther Leander kertoo kirjassa:
”Lähdin Kongosta vuonna 1994. Silloin maassa vallitsi diktatuuri. Hallitsijana oli Mombutu ja tilanne oli jännittynyt. Ei voinut vapaasti sanoa mitään valtiota vastaan. Kaikkialla oli korvia kuuntelemassa mitä puhuttiin. Kehenkään ei voinut luottaa, sillä oma velikin saattoi olla valtion kätyri ja pettää luottamuksesi paljastaen virkamiehille mitä olit valtiosta sanonut. Ihmisiä vietiin vankilaan, jos he olivat olleet vaitonaisia.
Oikeus ja tasa-arvo toteutuivat Kongossa vain harvoin. Ihmisiä pidettiin vankilassa mielivaltaisia aikoja. Ei ollut harvinaista, että vankilassa tapettiin ihmisiä ja julkisuuteen tiedotettiin heidän vain sairastuneen ja kuolleen.
Mieheni oli lehtimies ja suuressa vaarassa työnsä takia. Hän oli joutunut vankilaan. Sillä aikaa olin poikamme kanssa kotona odottamassa, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Mieheni onnistui pakenemaan vankilasta ja lähdimme koko perheen kanssa saman tien Suomeen. En pelännyt. Ajattelin, että jos jotain pahaa tapahtuu, sen pitää vain tapahtua. Jos pelkää, ei voi jatkaa elämää. Elämässä pitää uskaltaa ottaa riskejä.”
Teksti Timo Kalevi Forss
