Isäni meni armeijaan välirauhan aikana, sairastui lavantautiin ja komennettiin jatkosodan aikana huoltomieheksi, vartioimaan varikkoja ja elintarvikekuljetuksia lähinnä omien miesten varastelulta. Lavantauti vei nuorelta mieheltä osan hiuksistakin.
Vuonna 1943 isä kuljetti lomalla venäläisen käsikranaatin kotiinsa. Kun hän tutki sitä pihalla isänsä kanssa, sattui vahinko. Kranaatti räjähti liian lähellä ja molemmat haavoittuivat. Isä kantoi loppuikänsä sisällään kahdeksaa koteloitunutta kranaatinsirpaletta. Isän isälle kävi pahemmin: hän kuoli pian haavoittumisen jälkitautina iskeneeseen keuhkokuumeeseen.
Oman sukuni vaiheiden kautta minulla ei ole ollut erityisiä vaikeuksia ymmärtää, mitä tarkoittaa aiemmilta sukupolvilta siirtyvä taakka tai miksi historian kipeitä kohtia peitetään tarinoita muokkaamalla. Kuva isoisäni viimeisistä vaiheista selkeni vasta vuosikymmeniä isäni kuoleman jälkeen. Samalla minun oli käytävä läpi kysymys siitä, johtuiko iän myötä kasvava vastenmielisyyteni sodan ylevöittämistä ja mystifiointia kohtaan yksinkertaisesti kateudesta: enkö pysty osallistumaan sotasankaruutta korostavaan hehkutukseen sen vuoksi, että oma isäni on sankarista perin kaukana?
Tuohon kysymykseen on ollut lopulta helppo vastata. Nuorena katkaisuhoitoaseman työntekijänä 1990-luvulla huomasin, että asiakkaiden perhetaustoista paljastui varsin säännönmukaisesti sota-ajan taakkoja, eivätkä mitkään kunniamerkit suojaa jälkipolvia niiltä. Kriittisen historiantutkimuksen seuraaminen on vahvistanut käsitystäni siitä, että autokolarien tavoin sota on ihmisen aiheuttama onnettomuus, ja silloin sen pitäisi olla myös ihmisen estettävissä. Liikenneonnettomuuksistakin voi löytää sankarillista ja ei-sankarillista toimintaa, mutta itse onnettomuuksia ei ole tapana nostaa palvonnan kohteiksi.
Innostuin sotahistoriasta jo ala-asteikäisenä. Jälkikäteen ajatellen se on yksi tapa työstää ylisukupolvista taakkaa. Lapsen silmin kyse oli kuitenkin vain siitä, kuinka jännittävä, vaarallinen ja vähän kiellettykin aihe veti puoleensa. Mukana oli puhdasta pätemisen halua lasten ja myöhemmin nuorten miesten yhteisössä. Tuo näkökulma on auttanut minua ymmärtämään vähän paremmin sitä 23-vuotiasta nuorukaista, joka kuljetti kotimatkallaan repussa käsikranaatia.
Teksti Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen musisoiva kirjailija.
