Viime syyskuussa Ranskan presidentti François Hollande piti puheen Malin pääkaupungissa Bamakossa: ”Me olemme voittaneet tämän sodan.” Onko jälleen yksi sota julistettu voitetuksi liian aikaisin? Mikä on Malin tilanne viime tammikuussa alkaneen sotilasoperaation jälkeen? Norsunluurannikko, Libya, Mali, Keski-Afrikka… Ranskan interventiot Afrikassa jatkuvat. Voiko Ranskan Afrikka-politiikan nähdä pelkkänä uuskolonialistisena interventiopolitiikkana?

Kun pohditaan Ranskan Afrikka-politiikkaa, nousee usein esiin käsite Françafrique. Ensimmäisen kerran termiä käytti vuonna 1955 Norsunluurannikon ensimmäinen presidentti Félix Houphouët-Boigny. Hän pyrki kuvaamaan sillä Ranskan ja Afrikan hyviä suhteita. Vähitellen termillä on kuitenkin alettu viitata Ranskan pyrkimyksiin hyötyä entisistä siirtomaistaan niin taloudellisesti kuin poliittisesti. Ranskalainen toimittaja François-Xavier Verschave väänteli käsitteen muotoon France à fric (Ranska rahan perässä).

Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen TAPRIn professori Tuomo Melasuo korostaa, että Ranskan rooli Afrikassa vaihtelee tilanteen ja ajankohdan mukaan. Hänen mukaansa Françafriquella tarkoitetaan nimenomaan Ranskan ja Afrikan poliittisen johdon välisiä lehmänkauppoja.

”On hankalaa määritellä, mikä on niin sanottu ’Ranskan Afrikka’. On olemassa monta eri Afrikkaa. Näen esimerkiksi Pohjois-Afrikan, Länsi-Afrikan ja Keski-Afrikan erillisinä alueina. Aloittaisin nykyisen vaiheen arvioinnin Nicolas Sarkozyn kaudelta, johon kulminoituu se, että Ranska oli kaikkein aktiivisimmin valmistelemassa Naton hyökkäystä Libyaan. Monet tämän päivän vaikeudet ovat seurausta Libyan operaatiosta. Sitä voidaan pitää lähtöpisteenä uudentyyppiselle Afrikka-politiikalle.”

Melasuo sanoo, että Sarkozyn edeltäjä Jacques Chirac oli viimeinen rengas pitkässä ketjussa, joka koskee Françafrique-käsitettä.

”Viimeistään Charles de Gaullesta alkanut ja sittemmin Georges Pompidoun, Valéry Giscard d’Estaingin, François Mitterrandin ja lopulta Chiracin jatkama politiikka perustui valtionpäämiesten keskinäisiin suhteisiin ja siten taloudelliseen ja poliittiseen peliin, joka lähensi Ranskan valtion johtoa Afrikan johtajiin.”

Kolonialismin jälkeen

Vuonna 1944 Saksan miehittäessä Ranskaa de Gaulle piti Kongon Brazzavillessa kuuluisan puheensa, jossa hän lupasi sisäisen autonomian kaikille Afrikan maille. Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946 de Gaullen puheen pohjalta syntyi l’Union française (Ranskan unioni), mutta vähitellen Afrikan siirtomaat alkoivat vaatia itsenäisyyttään.

”Vuonna 1958 Guinean Ahmed Sékou Touré äänesti Ranskan unionin korvannutta Ranskan yhteisöä (La Communauté) vastaan. Vuosi 1960 oli mustan Afrikan vuosi ja monet maat itsenäistyivät. Vähitellen Ranskan yhteisön sijaan on alettu puhua frankofoniasta eli ranskankielisten maiden yhteistyöjärjestöstä*. Mustan Afrikan mailla on järjestössä suuri merkitys, kun taas Pohjois-Afrikassa sijaitseva Algeria ei siihen ole kuulunut. Marokko ja Tunisia puolestaan kuuluvat. Pohjoisin maa on ollut Liettua”, Melasuo kertoo.

Hän näkee Ranskan Afrikka-politiikan pikemminkin yhteistyönä kuin avoimena voimapolitiikkana, vaikka Ranska on tehnyt alueelle vuoden 1960 jälkeen noin 30 sotilasoperaatiota.

”Ranskan yhteisön Afrikka-politiikka perustui avoimelle yhteistyölle. Sitten tuli Françafrique, joka pohjautui pikemminkin kabinettivehkeilyyn. Sitäkään en vertaisi suoranaisesti sellaiseen voimapolitiikkaan, jota Sarkozyn kauden jälkeen on harjoitettu.”

Ranskalla oli kuitenkin sotilastukikohtia ympäri maanosaa jo silloin.

”Ranskalla on ollut tukikohtia joka paikassa, mutta silti suhteet ovat perustuneet enemmänkin puolustusyhteistyölle. Minusta sotaan ei lähdetty suinpäin, paitsi silloin, kun legioona hyppäsi Kolveziin Kongon demokraattisessa tasavallassa vuonna 1978. Norsunluurannikosta voidaan kylläkin olla montaa mieltä, ja nythän Ranska on ehdottanut YK:n turvallisuusneuvostolle keskustelua Keski-Afrikan tilanteesta. Siinäkin on kyse pikemminkin humanitaarisesta katastrofista. Näitä ei pidä sekoittaa Libyan ja Malin tilanteisiin.”

Libyan sodasta Malin kriisiin

Vuonna 2011 Libyassa puhkesi mielenosoituksia, joissa vaadittiin maan johtajan Muammar Gaddafin eroa. Mielenosoitukset eskaloituivat sisällissodaksi, ja Nato aloitti pommitukset Gaddafin hallintokoneistoa vastaan. Samaan aikaan kun Ranska kiirehti Libyan vastaista sotilasoperaatiota humanitäärisiin syihin vedoten, se uhkasi käyttää YK:ssa veto-oikeuttaan estääkseen Minurson rauhanturvaoperaation ihmisoikeusmonitoroinnin miehitetyssä Länsi-Saharassa.

”Sarkozyn Libya-operaatio oli muskeleiden pullistelua. Tilanne olisi pitänyt hoitaa aivan toisella tavalla. Hiukankin aluetta tuntevat ihmiset tiesivät, että siitä seuraa katastrofi. Nato teki lähinnä Ranskan ja Britannian aloitteesta ja USA:n tuella nopean ilmapommituskampanjan, joka päättyi Gaddafin murhaan ja silloisen hallintojärjestelmän osittaiseen tuhoutumiseen.”

”Seuraukset ovat olleet kauheat. Jo pelkästään Malin nykytilanne on suoraa seurausta Libyasta. Libyasta lähti paljon Gaddafin palkkasotilaita, joilla oli taistelukokemusta, huippumoderneja aseita ja rahaa. Libyan sota on muuttanut tilannetta Pohjois-Malissa, Etelä-Tunisiassa, Mauritaniassa, Nigerissä ja jopa Nigeriassa. Libyan sota oli selvä provokaatio tai katalysaattori tuaregien kapinalle.”

Melasuon mukaan Libya on vajoamassa yhä syvempään ahdinkoon. Sen enempää itäisessä Bengasissa kuin etelän Fezzaniassa keskushallinnolla ei ole enää mitään sanottavaa. Gaddafin hallinnon romahtamisen jälkeen 2000-3000 Gaddafin puolella ja Gaddafia vastaan taistellutta tuaregi-palkkasoturia palasi Nigerin kautta Malin pohjoisosiin kotiseudulleen ilma- ja panssaritorjunta-asein varustettuna. Malin armeijasta ei ollut vastusta, kun tuaregit ja Azawadin kansallinen vapautusliike MLNA valtasivat Pohjois-Malin kaupunki kaupungilta ja perustivat tuaregien valtion Azawadin. Lopulta Malin armeijasta koostunut ryhmittymä kaappasi vallan maan presidentiltä, kenraali Amadou Toumani Tourélta. Armeija syytti Touréa kykenemättömyydestä puolustaa Malin yhtenäisyyttä.

”Malissa tapahtui alkukeväällä 2012 sotilasvallankaappaus, kun tuaregit nousivat kapinaan. Ääri-islamilaiset liikkeet, jotka olivat valuneet sinne niin ikään Libyasta, vaikuttivat eri liikkeiden radikalisoitumiseen. Samalla osa Kidalin ja Gaon poliittisesta oppositiosta oli jo aikaa sitten lähtenyt maanpakoon Persianlahdelle ja saanut siellä ääri-islamilaisen koulutuksen. Nyt he palasivat.”

Ranskan interventio Maliin

Melasuo korostaa Sahelin alueen ekologista herkkyyttä. Alueella voidaan harjoittaa karjanhoitoa, mutta maanviljelys on vaikeaa.

”Kaikki hallitukset ovat jollain tavalla laiminlyöneet näiden reuna-alueiden kehittämisen. Erityisesti tämä pitänee paikkansa Malin kohdalla. Tuaregi-väestö sanoo, että etelän hallinto ei ole koskaan edistänyt pohjoisen alueen oloja. Itse asiassa tämä kehitys juontaa juurensa Ranskan siirtomaakaudelle. Koska tuaregit ovat perinteisesti olleet vaikeasti hallittavia, ranskalaiset jättivät heidät oman onnensa nojaan. Ranska pyrki lähinnä hallitsemaan näitä reuna-alueita estääkseen levottomuuksien syntymisen.”

”Mikään ei muuttunut Malin itsenäistyttyä. Tämä on toki mielipiteitä jakava keskustelunaihe: tuaregit syyttävät, että heitä on laiminlyöty 50 vuotta, ja Malin keskushallinto kiistää. Totuus on jossain siinä välissä. Taustalla on myös historiallinen etninen rasite, sillä aiemmin tuaregit pitivät itseään eräänlaisena herrakansana. He alistivat mustaa kansanosaa ja pitivät heitä jopa orjinaan. Näistä ajoista ei ole kovin pitkä aika. Ne ovat yhä alueen asukkaiden muistissa.”

Malin armeija ei kyennyt vastustamaan kapinoivia tuaregeja ja myöhemmin mukaan tulleita islamilaisia ryhmittymiä. Myös tuaregit ja islamistit ajautuivat keskenään konfliktiin. Islamistit saivat nopeasti yliotteen tuaregeista Timbuktussa, Kidalissa ja Gaossa.

Vielä viime vuodenvaihteessa YK:ssa keskusteltiin tuaregi- ja islamistiryhmittymiä vastaan suunnatusta operaatiosta. Se oli tarkoitus ajoittaa tämän vuoden syksylle, jolloin uudelleen koulutetun Malin armeijan piti olla valmis valtaamaan pohjoiset alueet takaisin.

Tammikuussa islamistit kuitenkin aloittivat pohjoisesta Gaosta yllätyshyökkäyksen ja etenivät nopeasti Moptin kaupunkia kohti. Moptista ei ollut kovin pitkä matka maan pääkaupunkiin Bamakoon. Malin väliaikaishallinto joutui pyytämään Pariisilta apua. Ranska käynnisti operaatio Servalin.

”Arviolta 1200 islamistitaistelijaa oli tunkeutumassa kohti Moptia ja se estettiin. Tästä seurasi karmea sota. Islamistisissit vetäytyivät maalaiskyliin. Yhteenotot olivat rajuja ja ranskalaiset komentajat joutuivat tunnustamaan kohdanneensa voimakasta vastarintaa. Samalla he valittelivat, että taistelut olivat olleet nuorille ranskalaisille sotilaille henkisesti rankkoja. He olivat joutuneet ampumaan ihmisiä muutaman metrin päästä. Myös islamistien päämaja löydettiin, ja se oli huomattavasti suurempi ja sofistikoituneempi kun oli arveltu. Sieltä löytyi yllättävän modernia teknologiaa.”

On erikoista, että islamisteja ovat tukeneet USA:n ja EU:n liittolaiset Saudi-Arabia ja Qatar. Saavatko islamistiset ääriliikkeet tukea myös Malissa?

”Ilman muuta saavat. Kun al-Qaida taisteli neuvostoarmeijaa vastaan Afganistanissa 80-luvulla, tiedettiin, että saudit rahoittivat sitä Yhdysvaltojen pyynnöstä. Nyt rahoittajia ovat olleet sekä saudit että Qatar, mutta kenen pyynnöstä? Ranskan, USA:n vai molempien? Vaiko kummankaan? Saudit ja Qatar ovat olleet aktiivisia. He ovat auttaneet islamistit valtaan muun muassa Egyptissä ja Tunisiassa. Malissa toimivan Mujaon ja muiden ääriliikkeiden johtajat ovat saaneet koulutuksensa Persianlahdella. Aseet, raha ja kokemus ovat tulleet puolestaan Libyasta.”

Malin sota jatkuu?

Syyskuussa Ranskan presidentti François Hollande julisti Malin pääkaupungissa Bamakossa: ”Me olemme voittaneet tämän sodan.” Melasuo ei usko, että Mali on kuivilla vesillä vielä vähään aikaan.

”Nyt on toistumassa sama kuin vuosi sitten. Vaikka Ranskan armeija on eri raporttien mukaan tappanut 600-1200 islamistia, kysymys kuuluu: kuinka hyvin islamistien joukot on onnistuttu hajottamaan ja kuinka moni on itse asiassa vain vetäytynyt Etelä-Libyaan, josta on tullut ’ei kenenkään maa’?”

”Viime aikoina islamistit ovat alkaneet järjestäytyä uudelleen, ja iskut Malin puolelle ovat jo alkaneet. Marraskuussa Mujao sanoutui irti kesäkuussa Malin hallituksen kanssa solmimastaan aseleposopimuksesta. Syynä tähän ovat marraskuiset tapahtumat Kidalissa. Vaikka Ranskan armeija on läsnä Pohjois- ja Itä-Malin suurimmissa asutuskeskuksissa, ei tämä läsnäolo välttämättä takaa rauhaa tai sitä, että Malin poliittinen johto olisi valmis palaamaan. He pysyttelevät mielellään Bamakossa ja soittelevat kännyköillä kysellen, mitä kotikulmille kuuluu. Jotkut ovat toki uskaltautuneet palaamaan, jotkut eivät. Osa palanneista on tapettu. Tilanteeseen liittyy myös Malin sisäisiin välienselvittelyihin liittyviä ongelmia, ja siksi on katsottu tarkkaan, minkälaisia malilaisia joukkoja pohjoisen tuaregialueille on päästetty partioimaan. Yleisesti pelätään Malin armeijan tuaregeihin kohdistamia kostotoimenpiteitä.”

Vielä on liian aikaista sanoa, onko tavoitteet saavutettu.

”Eihän tässä ole vasta mennyt kuin puoli vuotta. Edistystä pitäisi tapahtua ainakin kolmella osa-alueella, jotta tuaregien elämään saataisiin helpotusta. Ensiksi on kehitettävä alueellista yhteistyötä, jota on viime aikoina tavoiteltu. Toiseksi on rakennettava poliittista demokratiaa. Maliahan on pidetty Afrikassa demokratian mallimaana, mikä on ehkä hiukan yläkanttiin arvioitu, sillä loppujen lopuksi voidaan puhua oikeastaan äänestysdemokratiasta. Kolmanneksi alueiden nuoren väestön elinolosuhteisiin pitää saada muutos, jotta heillä olisi uskoa tulevaan ja paremmat tulevaisuudennäkymät. Se tarkoittaa käytännössä taloudellista kehitystä.”

Ranskalla on yhä paljon taloudellisia intressejä puolustettavanaan Afrikassa. Maan presidentti Hollande on ollut mielipidemittausten perusteella Ranskan epäsuosituin presidentti kautta historian. Ranskalaiset äänestivät Hollanden presidentiksi pikemminkin vastustaakseen Sarkozyn uudelleenvalintaa kuin äänestääkseen Hollandea.

Syyskuussa Hollande kääri hihojaan ja oli näyttävästi mukana rakentamassa Syyrian hallinnon vastaista sotakoalitiota. Kun Yhdysvallat ja Britannia vetäytyivät, Hollande jäi nolosti yksin ihmettelemään, mihin kaverit lähtivät.

Karim Maiche