Teksti: Nikolai Kabanov • Kuva: Elina Hiironniemi

Oksana Tšelyševa on Suomessa vakituisesti asuva journalisti ja ihmisoikeusaktivisti, joka toimittaa humanitaarista apua Itä-Ukrainaan. Hänelle tämä sota ei ole ensimmäinen, sillä 2000-luvun alussa hän toimi Tšetšeniassa reportterina ja ihmisoikeustarkkailijana.

Kallis puhelinkeskustelu

”Olin Venäläis-tšetšenialaisen ystävyysseuran toimittaja, enkä syyskuun 1. päivään 2004 mennessä ollut tekemisissä sotivien osapuolten kanssa – vaikka tietenkin puhuin sotilaiden kanssa tarkastuspisteillä. Sitten olin kuitenkin pakotettu luopumaan puolueettomuuden periaatteesta, kun Beslanissa vallattiin koulu. Ihmisenä jouduin valitsemaan, istuako odottamassa ja julkaista sitten tiedot menehtyneiden panttivankien määrästä, vai tehdäkö jotain uhriluvun alentamiseksi. Minulla oli tilaisuus siihen, sillä olin vuotta aikaisemmin saanut Strasbourgissa puhelinnumeron, josta piti tavoittaa Lontoosta asuva tšetšeeniaktiivi Ahmed Zakajev. Tein ratkaisuni ja soitin, koska halusin vähentää uhrien määrää. Zakajev tuomitsi terrorismin yleensä ja silloisen panttivankien ottamisen erikseen”, kertoo Oksana Tšelyševa.

Kanssakäyminen tšetšeeni­aktiivien kanssa aiheutti ennalta arvattavan reaktion Venäjän hallinnossa. Venäläis-tšetšenialainen ystävyysseura julistettiin Nižni Novgorodin tuomioistuimessa äärijärjestöksi. Amnesty International taas palkitsi vuonna 2006 Tšelyševan journalistin työstä äärioloissa. Sitten hän joutui hyvästelemään sekä Volgan että koko Venäjän.

”Olen asunut poliittisena pakolaisena Helsingissä vuodesta 2008. Minulla on Suomen passi ilman kansalaisuutta, mikä oikeuttaa äänestämään paikallisvaaleissa, jopa asettumaan ehdokkaaksi. Kirjoitan yhä. Viime viikolla ilmestyi Ukrainaa käsittelevä artikkelikokoelma, jossa on useita kirjoituksiani parin viime vuoden ajalta. Vältän niissä mustavalkoista katsantoa konfliktiin. Eniten käsittelen humanitaarista tilannetta sekä Ukrainassa että Donetskin ja Luhanskin ’tasavalloissa’ ja ’harmaalla vyöhykkeellä’, jota ei todellisuudessa kontrolloi kukaan ja jonka asukkaat ovat kaikkein vaikeimmassa tilanteessa.”

Murheellinen kotiinpaluu

Oksana Tšelyševa on käynyt Ukrainassa useita kertoja konfliktin aikana.

”Aluksi sanottakoon, että olen syntynyt Zaporožjessa Ukrainassa ja asunut siellä lapsena. Heinäkuun 2014 jälkeen, jolloin menin sinne uudessa ominaisuudessa, olen käynyt siellä vähintään kymmenen kertaa, ja vuonna 2015 asuin Ukrainassa viisi kuukautta. Koska en pääse Venäjälle, oli helpoin reitti ns. tasavaltoihin minulta suljettu. Tammikuussa 2015 Ukraina määräsi aivan kammottavan kulkulupajärjestelmän; sitä ennen kävin alueella Ukrainan kautta.

Olen tällä kertaa tekemisissä molempien puolten sotilaiden kanssa, ennen muuta ratkoakseni konkreettisia humanitaarisia pulmia. Olen viettänyt melko paljon aikaa Donetskissa ja Luhanskissa, ja sen jälkeen on kysytty, näinkö siellä Venäjän armeijaa. En nähnyt, ehkä se oli asemissa jossain nurkan takana. Sen sijaan näin ns. puolustajia, joita ei puheenparren perusteella voi pitää paikallisina. Vapaaehtoisia siis.

Muistan tapaamisen Luhans­kissa, lastenkoti N:o 1:ssä, jonka uuden vuoden kuusen juurelle toimme lahjoja. Odottamatta tapasin siellä neljä sotilaspukuista miestä ilman aseita ja kengänsuojukset saappaiden päällä. Kolme nuorta ja yksi viisikymppinen mies olivat myös tuoneet lahjoja, erittäin hyviä. Vanhin miehistä osoittautui dagestanilaiseksi, joka on ikänsä asunut Donin Rostovissa. Hän oli tuonut paikalle myös venäläisen vaimonsa, joka toimi pakkasukkona. Kysyin miehen motiiveista lasten auttamisessa ja hän vastasi: ’Vihaan nationalismia.’ Sitten he olivat lähdössä takaisin asemiin, ja eräs poika tuli pyrkimään mukaan. Mies vastasi: ’Et ole vielä kahdeksaatoista, ja sinulla on vastuullasi ihmisiä. Auta täällä.’

En ihannoi kumpaakaan osapuolta. Joka tilanteessa näen edessäni ennen kaikkea ihmisiä. Ihan hiljattain matkustin taksilla Harkovassa, jossa olin avustusasioissa. Kuljettaja oli hyvin puhelias, auttoi kantamaan laatikoita. Ilmeni, että hän oli ukrainalaisen Aidar-pataljoonan entinen sotilas, ja hän piti minulle pitkän monologin siitä, miksi oli lähtenyt sotaan ja miksi tullut pois. Puolet hänen suvustaan asuu Moskovan tienoilla ja on katkaissut yhteydet häneen.

Mies sanoi aivan tosissaan, että oli lähtenyt Aidariin ensinnäkin siksi, ettei ollut käynyt armeijaa eikä siis kelvannut muualle kuin vapaaehtoispataljooniin, ja toiseksi, koska oli koko vuoden 2014 odottanut, milloin ’Donetskin jengi’ hyökkää Harkovaan. Kun niitä ei vain kuulunut, hän päätti itse ’pistäytyä’ niiden luona. Merkillisintä oli, että sotilas, joka oli palvellut puolitoista vuotta Luhanskin alueella, oli vakuuttunut siitä, ettei ole taistellut Venäjää vastaan. Ylipäätään Venäjään on pidettävä hyvät välit, vakuutti tämä entinen Aidarin taistelija.”

Kenen sitten on syy?

”Kaikkien. Mukaan lukien Porošenko, johon käytännössä kaikki ryhmät siellä suhtautuvat kielteisesti. Se näkemys yhdistää nyt kaikkia.”

Pidättyväinen Suomi

Millaiset mielialat vallitsevat nyt Suomen venäläisyhteisössä, maahanmuuttajien keskuudessa?

”Heissä on aika paljon venäjänkielisiä, jotka ovat joko ostaneet asunnon tai avioituneet suomalaisen kanssa. On myös pakolaisia. Asenne politiikkaa kohtaan on hyvin vaihteleva, kuten Venäjällä ja Latviassakin. Kuitenkin vaietaan enemmän. Avustustoimintaa tukevat muutamat venäläiset, mutta 80 prosenttia lahjoituksista antaa kuuluisa elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki.

Myös Latviassa auttajina on sekä maan kansalaisia että vailla kansalaisuutta olevia. Elävässä elämässä kaikki on paljon monimutkaisempaa kuin sosiaalisessa mediassa. Tiedän hyvin kansallismielisiä latvialaisia, jotka ovat lähettäneet apua Itä-Ukrainaan.”

Entä suomalaisen median suhtautuminen? Pelätäänkö Venäjää samalla tavoin kuin Baltiassa?

”Tietyssä määrin kyllä, mutta ei se ole verrattavissa siihen, mitä täällä Latviassa esiintyy. Suomen yhteiskunnassa on ylipäätään jo kauan sitten muodostunut oma suhde Venäjään. Historia on ollut ongelmallinen, mutta suomalaiset ovat pystyneet säilyttämään omat näkemyksensä. Se, mitä tapahtui neuvostoaikaan ja mitä nyt, on kytköksissä keskenään. Viime vuonna esimerkiksi suomalaiset maanviljelijät järjestivät suuren protestin. Olin järkyttynyt kun näin, miten Senaatintorille ajoi satoja traktoreita ja muita maatalouskoneita. He vaativat Venäjä-sanktioiden purkamista, koska Suomen maataloussektori on vakavasti kärsinyt vastasanktioista.

Sama koskee Suomen raja-alueita, joille venäläiset turistit ovat tuoneet paljon työpaikkoja. Ihmiset ovat tietenkin tyytymättömiä. Kun olen palannut kotiin Ukrainasta, kansalaisjärjestöt ovat halunneet kuulla reaalisia faktoja tilanteesta. Suomen mediassa tosiaan puhutaan nyt hyvin vähän Ukrainasta.”

Riiassa kävi hiljattain Ilja Jašin, yksi Drugaja Rossijan (Toinen Venäjä -puolueen) johtajista [lienee alkuperäisessä haastattelussa ilmenevä väärinkäsitys, Jašin on ollut Jablokon ja Parnasin aktiivi, nykyisin Solidarnost-liikkeessä – toim. huom.]. Hän sanoi, että Venäjä pitää Baltiaa Naton heikkona lenkkinä ja tulee yrittämään täälläkin hybridioperaatiota.

”Olen itse osallistunut Toisen Venäjän toimintaan, aikanaan minut valittiin sen kansalliseen johtoelimeen. Minusta väite on naurettava, enkä pidä Jašinia mitenkään vakavasti otettavana henkilönä. Hän saattaa lörpötellä mitä päähän pälkähtää.

Venäjän oppositio on valitettavasti menettänyt pahasti uskottavuuttaan, niin liberaali kuin patrioottinenkin. Siksi olen valinnut asettumisen ihmisen puolelle, tavallisen ’pienen’ ihmisen, joka tarvitsee lämmityshiiltä, vaippoja tai vauvanruokaa.”

Ukraina ei luota enää kehenkään

Miten avustustyönne hoituu käytännössä?

”Apua menee Gorlovkaan, Makejevkaan, Altševskiin, Luhanskiin. Mariupolissa teen yhteistyötä Anna Jaroslavtsevan säätiön kanssa, joka auttaa haavoittuneita ja menehtyneiden perheitä. Toimimme Ukrainassa Harkovassa, Melitopolissa, Zaporožjessa, Slavjanskissa. Jos joku etsii tästä Venäjän vaikutusta, vastaan: sitä ei ole. Ihmiset keräävät vaatetta, jalkineita, leluja. Kahdessa ja puolessa vuodessa olen koonnut luottoavustajien verkoston. Ns. tasavaltojen kontrolloimille alueille menevä apu toimitetaan sinne Ukrainan tarkastuspisteiden kautta. Ihailen niiden ihmisten urheutta ja voimia, jotka selvittävät eniten apua tarvitsevat ja jakavat tavarat heille. Yksi avustajista käy siellä kolmivuotiaan tyttärensä kanssa! Viime aikoina olen ostanut lääkkeet ja ruuan ukrainalaisten verkkokauppojen kautta, ja ne kootaan Harkovaan.

Hiljattain puoleeni kääntyivät ukrainalaiset virkanaiset kahden siirtolaistytön asiassa. Tytöille ei voitu määrittää toimeentulotukea, koska he ovat alaikäisiä ja vanhemmat ovat jääneet toiselle puolelle. Vaihtoehtoina olivat lopullinen huostaanotto tai jättäminen ilman toimeentuloa. Siksi he pyysivät minua välittämään paperit siitä, että vanhemmat suostuvat huoltajuuteen.”

Millaiset mielialat on Ukrainassa? Olisi mukava kuulla ensi käden tietoa.

”Olin vuonna 2016 noin kolme kuukautta Odessassa, Harkovassa, Nikolajevissa ja Kiovassa. Mitä siitä voi sanoa? Ihmiset eivät luota kehenkään, he yrittävät vain pärjätä.

Odessassa näin, kun ihmiset saivat lämmityslaskuja, jotka ovat suurempia kuin eläke. Kaupungin virkamiehet selittelivät kahden viikon ajan korottavansa tariffeja siksi, että Kiova on päättänyt niin. Herää kysymys, mihin tämä voi johtaa.

Ei riitä, jos sanomme Ukrainan yhteiskunnan olevan pirstaleina – se on mielettömän uupunut sotkusta, joka maassa vallitsee. Hallitukseen ei luoteta lainkaan: ei niiden keskuudessa, jotka taistelevat tasavaltoja vastaan Donbassissa, eikä tavallisten siviilien. Se on epäluottamusta sekä paikallisia hallintoelimiä että eurooppalaisia organisaatioita kohtaan. Ja samaan aikaan varmuutta siitä, että kriisi jatkuu hyvin pitkään ja aiheuttaa vielä suurempia kärsimyksiä.”

Suomentanut Kirsti Era

Haastattelu on julkaistu 16.1.2017 latvialaisella uutissivustolla Vesti.lv.