Anthony D. Smithin määritelmä etnisen ryhmän ominaisuuksista perustuu ryhmän tai yhteisön nimeen, kieleen, myyttiin yhteisestä alkuperästä, jaetusta historiasta (suullinenkin käy), assosiaatioon tietystä alueesta ja keskinäiseen solidaarisuuden tunteeseen. Pätee kansakuntiin ja pienempiin etnisiin ryhmiin.  

Länsimainen valistuksen ja teollisen vallankumouksen ytimessä ollut sivilisaatio kehitti tekniikoita ja elämänmuotoa, jossa voittajiin kuuluivat kolonialistiset ja imperialistiset valtiot. Teollistuvien valtioiden keskuudessa luonnontieteet edistyivät, minkä seurauksena pyrittiin irtautumaan romantiikan 1800-luvulla jalustalle nostaman kielitieteen valta-asemasta eurooppalaisessa tieteessä. Genetiikkaan ja suurempaan tutkimukselliseen tarkkuuteen perustuvat empiiriset tutkimusmenetelmät nostivat esiin rotubiologian, mittaamisen ja ”objektiiviset biologiset tunnuspiirteet”.

Ongelmia syntyi, kun laiduntamiseen, paimentolaisuuteen tai puolipaimentolaisuuteen ja kalastukseen perustuvista elinkeinoista elantonsa saaneet luonnonkansat kohtasivat aluevaatimuksia tai joutuivat törmäyskurssille uskonnollisen käännytyksen tai juurrutettaessa länsimaisen sivistysihanteiden mukaista koululaitosta alkuperäiskansojen asukkaiden keskuuteen. 

Sakari Topelius loi Maamme-kirjassa (julk. 1875) yli vuosisadan vallalla olleen stereotyyppisen kuvaston Suomen kansan asukkaista etniseltä pohjalta. Kirjaa luettiin suomen- ja ruotsinkielisissä kansakouluissa, joten kuvauksista tuli yhteinen, jaettu ja kollektiivinen kuvasto Suomen kansasta.  Korotetuiksi tulivat karjalaiset, joita Topelius nimitti ”Suomen kansan päiväpuoleksi”. 

Mutta saamelaisista satusetä kirjoittaa laajaan kansainväliseen levitykseen toimitetussa teoksessa Finland i 19e seklet (julk. 1898) seuraavaa:”… hän kutsuu itseään ”samelads” ja lukee kunniakseen sukulaisuuden suomalaisiin, jota suomalainen ei tahdo tunnustaa… Lappalainen ei ole velipuoli, tuskin edes serkku… Hän on lyhyenläntä, jäntevä, notkea, tummatukkainen, ruskeasilmäinen, toisinaan passiivinen toisinaan kiihtynyt, eloisa ja utelias kuin lapsi, hyväuskoinen, helposti petettävissä, ja säikähtävä luonnonlapsi, jolta puuttuu suomalaisen tyypin peruspiirteet ja syvyys. ”

Näin saamelaiset asetettiin kansallisen kuvaston ytimen ulkopuolelle, kehittymättömine ominaisuuksineen. Luonnonkansan oletetut impulsiiviset piirteet erottivat muista ”kehittyneimmistä ”suomalaisista. 

Ruotsista oli kehittymässä Saksan ja Ranskan ohi eturivin rotubiologiaan panostava maa. Kranologian yleistyessä kallonmittausten pohjalta tehdyt rotuluokittelut tulivat varsin hierarkkisiksi. Indoeurooppalaista rotua pidettiin ylivertaisena, ja siihen viittaava nimitys arjalainen rotu alkoi yleistyä. Suomenkielisiä suomalaisia esiteltiin Ruotsin suuressa ”Nordisk Familjebok” (1908) mongoliseen rotuun kuuluvina, kun taas ruotsinkieliset kuuluivat ylimpään kaukasialaiseen rotuun.

Mutta koska oli tieteellisesti osoittamatta, että suomalaiset olivat alempiin lyhytkalloisiin kuuluvaa rotua, matkusti ruotsalainen lääkäri ja antropologi Gustaf Retzius Suomeen kallonmittauksia tekemään luomallaan tarkalla kalloindeksillä. Tunnettua on, että osa hautausmaista esiin kaivetuista kalloista päätyi Karoliinisen instituutin kokoelmiin, josta jäänteiden palauttaminen kysyi diplomatiaa, painostusta ja kärsivällisyyttä. Kallot palautettiin vuonna 2024.

Suomalaiset luokiteltiin useiden tunnettujen tiedemiesten toimesta mongoliseen rotuun ja tällä oli syvät vaikutukset suomalaiskansalliseen identifioitumiseen. Retzius piti suomalaisia kulttuurikansana vasta matkalla kohti sivistystä. Mutta se ei riittänyt.

Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö oli säätyvaltiopäivien johtava sääty. Kun taistelu yksikamarisesta eduskuntauudistuksesta alkoi, virisi kielitaistelu Suomen ruotsin- ja suomenkielisten välillä.  Rotuargumenttien käyttö niin eduskuntauudistusta vastaan kuin suomalaisen ”rodun” samaistaminen heikkolahjaisiksi ja kyvyttömiksi ylläpitämään yhteiskunnallista järjestystä yleistyi ruotsinkielisessä lehdistössä.

Keskusteluun osallistui myös rotubiologian suurvallaksi kohonnut Ruotsi. Uppsalaan perustettiin vuonna 1921 maailman ensimmäinen rotubiologinen instituutti, jota johti rotubiologi, lääkäri Herman Lundborg.

Hän oli vuonna 1919 koonnut suuren suosion saaneen näyttelyn eri ruotsalaisista rotutyypeistä. Rotuhygienia, rodunjalostus oli nostettu esiin uutena teemana. Ruotsalaisten germaaninen perimä oli ”pidettävä puhtaana” eugeniikan avulla. Mikä sitä uhkasi? Näyttelyn mukaan suomalaiset ja saamelaiset. Ruotsissa sanottiin olevan lähes 100 000 suomalaiseen alempaan rotutyyppiin kuuluvia, jossa pahnan pohjimmaisena hierarkiassa olivat lyhytkalloiset lappalaiset.

Lundborgin suureen tutkimukseen perustuvassa New Yorkissa, Lontoossa, Pariisissa, Saksassa – ja jopa Jaavalla myytyä kirjaa levitettiin populaarina lyhennelmänä opettajille saamelaislasten kouluihin. Kirjassa kannustettiin oppilaita tekemään kallonmittauksia toisilleen. Kirja saavutti myös muun muassa Kaaresuvannon, Jokkmokkin ja Korpilompolon työtuvat, joissa kaikkein varattomimmat saamelaislapset totutettiin työhön. Heille näytettiin kuvia ”degeneroituneista” seka-avioliiton jälkeläisistä. Lapsiin iskostettiin kuva aidosta ruotsalaisesta, jonka veroisiksi saamelaiset eivät koskaan voi tulla. 

Ensimmäisen tasavallan Suomessa korostui läntisen perimän ja kulttuuripiirin merkitys idän ja vieraan rodun uhkaa vastaan. Niin itä-Karjalaiset kuin saamelaiset joutuivat suomalaistamisen kohteeksi, heidät pyrittiin luterilaistamaan ja vierottamaan oman kielen ja murteen käytöstä. Kolttasaamelaisiin eivät kuitenkaan käännytysyritykset tehonneet, koska heidän kulttuuripiirissään ortodoksisuuden joustavuus, perinteiden runsaus ja luonnonläheisyys toimi yhteisön liimana.

Saamelaisaktivismin voi nähdä kielen, yhteisön, maan ja oman narratiivin elvyttämisenä, mikä oli tuhoutua Suomen luodessa rotubiologisen  paineen alla omaa  alkuperäiskansojaan alistavaa narratiiviaan.

 Artikkeli on alun perin julkaistu sivustolla uusisivu.fi.

• Kirjoittanut Teemu Matinpuro
• Kuvat Kukka Ranta