Ukrainan sota on monimutkainen vyyhti, jossa kietoutuvat yhteen Neuvostoliiton hajoamisen jälkijäristykset, Ukrainan sisäinen hajaannus ja taistelu maan suunnasta, räikeä ulkopuolinen puuttuminen, Venäjän imperialismi ja taistelu etupiireistä, Naton laajentumispyrkimykset ja suurvaltojen välinen kamppailu.
Kun julkisuudessa on kuvattu Ukrainan nykyistä sotaa, on usein peruutettu pitkälle historiaan. Todellisuudessa konfliktin juuret voi paikantaa kevään 2014 kansannousuun, joka tunnetaan myös Euromaidanin nimellä. Ukrainalaiset lähtivät kaduille, kun presidentti Viktor Janukovitš kieltäytyi allekirjoittamasta assosiaatiosopimusta Euroopan unionin kanssa. Protestin ydin oli Kiovan keskusaukiolla Maidan Nezalesnostille koottu massiivinen telttaleiri, jota maan parlamentaarinen oppositio alusta pitäen tuki.
Vaikka kansannousussa puollettiin Ukrainan läntistä, liberaalia tulevaisuutta EU:ssa, ui protestin vanaveteen pian äärioikeistolaisia ja äärikansallisia voimia, joiden tavoite oli maan hallituksen kaataminen. Ne olivat valmiita myös väkivaltaan. Siihen olivat valmiita myös vastapuolella hallinnon tukena oleva miliisi ja sen erikoisjoukot. Tilanteen ratkaisemiseksi oppositio ja presidentti Janukovitš allekirjoittivat vallanvaihtosopimuksen, jota Saksa, Ranska ja Puola olivat kätilöimässä. Tämä ei kuitenkaan enää kelvannut Maidanin väkijoukoille.
Kiovan keskustassa syntyi tulitaistelu, jossa henkensä menetti yli sata ihmistä. Janukovitš syöstiin vallasta ja hän pakeni Krimille, josta Venäjän erikoisjoukot kuljettivat hänet Venäjälle. Samalla tilanne muualla Ukrainassa kärjistyi, ja sitä kärjistettiin myös tahallisesti. Toukokuun 2. päivänä Odessassa nähtiin joukkomurha, kun yhteensä 42 Euromaidanin vastustajaa poltettiin kuoliaaksi ammattiliittojen talolla. Heidän lisäkseen kuusi muuta sai surmansa.
Venäjä nielaisi Krimin
Jo tätä ennen Krimillä ja Itä-Ukrainan Donbassissa oli käynnistynyt rajuja levottomuuksia.
Keväällä 2014 Venäjä valtasi Krimin niemimaan ja Sevastopolissa olevan sotilastukikohdan, jonka se oli Neuvostoliiton perintönä jakanut aiemmin Ukrainan kanssa. Valtausoperaation keskeistä kuvastoa olivat niin sanotut vihreät miehet (venäjäksi vežlivie ljudi, ystävälliset ihmiset), Venäjän erikoisjoukkojen tunnuksettomat sotilaat, jotka ilmaantuivat Krimin kaduille, kun Venäjä kahmaisi alueen itselleen.
Lavastetulla kansanäänestyksellä 16. maaliskuuta 2014 haluttiin sinetöidä niemimaan liittäminen Venäjään. Syy valtaukselle löytyi Venäjän kovista turvallisuuspoliittisista eduista ja sotilaallisesta läsnäolosta. Venäjän presidentti Vladimir Putin ei voinut sietää sitä, että Venäjä olisi joutunut luopumaan suurimmasta laivastotukikohdastaan eikä sitä, että Ukrainan uusien vallanpitäjien myötä Sevastopoliin olisi tullut Naton sota-aluksia.
”En yksinkertaisesti voi kuvitella, että me matkustaisimme Sevastopoliin vierailemaan Naton merimiesten luona. Totta kai, useimmat heistä ovat hyviä poikia, mutta on parempi, että he tulevat vieraaksi meidän luo kuin toisinpäin”, Putin sanoi.
Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että moni Ukrainan laivaston ja asevoimien korkea upseeri loikkasi Venäjän puolelle. Heihin kuului muun muassa laivaston komentaja Denis Berezovski samoin kuin hänen edeltäjänsä Sergei Jelisejev, puolustusministeri Pavlo Lebedev ja entinen turvallisuuspalvelu SBU:n pääjohtaja Oleksandr Jakimenko.
Ampuminen alkaa
Itä-Ukrainan Donbassissa Euromaidanin tapahtumia oli seurattu sivusta. Kun maan hallitus yhdessä presidentti Janukovitšin kanssa kaadettiin ja parlamentin, Verhovna Radan puhemies Oleksandr Turtšinov nousi virkaa tekeväksi presidentiksi, Donbassissa hermostuttiin.
Paikalliset pyssymiehet ryhtyivät valtaamaan hallintorakennuksia erityisesti Slavjanskissa, Donetskissa ja Luhanskissa. Osa paikallisista katsoi, että Kiovan uudet vallanpitäjät eivät olleet laillisesti vallassa. Levottomuuksia lietsomaan ja organisoimaan saapui myös asemiehiä Venäjältä ja Krimiltä. Heistä ehkä kuuluisin oli entinen Venäjän sotilastiedustelun upseeri Igor ”Strelok” Girkin.
Ukrainan uusi hallitus pelkäsikin, että Krimin tapahtumat toistuisivat Donbassissa. Siksi vt. presidentti Turtšinov julisti huhtikuun 16. päivänä Itä-Ukrainaan Antiterroristisen operaation (ATO). Toinen keskeinen hahmo ATO:ssa oli uusi sisäministeri Arsen Avakov. Näin alkoi sota Itä-Ukrainassa, ja Itä-Ukrainan separatistit joutuivat sotilaallisesti tappiolle kesän 2014 aikana. Viimeistään tässä vaiheessa Venäjän vakinaiset asevoimat sekaantuivat tilanteeseen. Niillä oli ratkaiseva rooli erityisesti Ilovaiskin mottitaisteluissa syksyllä 2014 ja alkuvuodesta 2015 nähdyssä Debaltsevon taistelussa.
Minskin sopimus mureni alkuunsa
Donbassin vajotessa yhä syvemmälle sodan syövereihin ulkovallat yrittivät puuttua asiaan. Venäjän, Ukrainan, Saksan ja Ranskan valtiojohtajat kokoontuivat Valko-Venäjälle neuvotteluihin helmikuussa 2015. Neuvottelujen lopputuloksena syntyneen Minskin sopimuksen oli määrä saada aikaan tulitauko ja toimia tiekarttana vihollisuuksien lopettamiseen. Sopimus oli Ukrainan ja separatistien edustajien allekirjoittama, Ukrainan, Venäjän, Saksan ja Ranskan takaama ja lopulta YK:n turvallisuusneuvoston yksimielisesti vahvistama.
Asiakirjassa sovittiin välittömästä tulitauosta, raskaiden aseiden vetämisestä pois rintamalta ja vankien vaihdosta.
Samalla separatistialueilla piti valmistautua paikallisvaaleihin ja Ukrainan piti muuttaa perustuslakiaan niin, että Donbassille olisi taattu erityisasema. Ukrainalle oli puolestaan määrä luovuttaa täysi kontrolli separatistialueiden ja Venäjän välisestä rajasta.
Minskin sopimusta ei pantu koskaan täytäntöön. Jo tulitaukoa rikottiin räikeästi ja jatkuvasti. Tämän toteaminen jäikin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjin lähettämien tulitaukotarkkailijoiden ehkä näkyvimmäksi saavutukseksi.
Oligarkkien valtataistelu
Sotilaallinen yhteenotto Donbassissa oli vuotava haava Ukrainan kyljessä, mutta elämä kulki eteenpäin. Monelle ukrainalaiselle hiljaisella liekillä jatkuva konflikti oli suhteellisen kaukaista todellisuutta, johon alettiin turtua. Samalla ankara poliittinen valtataistelu jatkui Kiovassa. Sen keskiössä ovat koko itsenäisen Ukrainan historian ajan olleet paikalliset miljardöörisuurliikemiehet ja heidän taloudelliset etunsa. Maan ykkösoligarkki oli Euromaidanin jälkimainingeissa presidentiksi noussut Petro Porošenko.
Hän oli ajautunut katkeriin riitoihin toisen oligarkin Ihor Kolomoiskyin kanssa. Taistelu koski Kolomoiskyin omistamaa, maan suurimpiin finanssilaitoksiin kuulunutta Privat bankia, josta Kolomoiskyin väitettiin kavaltaneen miljardeja euroja. Toinen kiista koski valtioenemmistöistä energiayhtiö Ukrtransnaftia. Kolomoiskyi katsoi Porošenkon käyttävän valtiovaltaa hyökkäyksissä itseään vastaan. Oligarkki muutti Israeliin – jonka passi hänellä myös oli – ja julisti, ettei palaa Ukrainaan niin kauan kuin Porošenko on vallassa.
Presidentin vallasta kampeamiseksi ilmaantuikin uusi väline Kolomoiskyn omistamalla 1+1-tv-kanavalla. Hän oli Venäjällä menestyneen televisio- ja filmiuran tehnyt koomikko ja näyttelijä, juristin koulutuksen saanut Volodymyr Zelenskyi. Hänet nosti huippusuosioon Suomessakin näytetty tv-sarja Kansan palvelija. Se kuvasi sattumalta presidentiksi noussutta historianopettajaa, joka lupasi puhdistaa valtakoneiston korruptiosta. Ajatus oikeasta presidentintehtävästä kypsyi pian. Huhtikuun 2019 presidentinvaaleissa Zelenskyi kukistikin Porošenkon murskaluvuin.
Uuteen presidenttiin ladattiin toiveita muutoksesta, myös sodan päättymisestä.
”En ehdottomasti pelkää tehdä vaikeita päätöksiä. Olen valmis menettämään maineeni, kannatukseni – ja jos on pakko – ilman epäröintiä, asemani rauhan aikaansaamiseksi niin kauan kuin emme luovuta alueitamme”, Zelenskyi lupasi virkaanastujaispuheessaan toukokuussa 2019.
Hyökkäys oppositiota vastaan
Entisellä koomikolla oli kuitenkin edessään totinen taival.
Äärinationalistiset ryhmät vastustivat jyrkästi kaikkia myönnytyksiä separatistien ja Venäjän suuntaan tunnuksenaan ”Ei antautumiselle”. Myös ex-presidentti Porošenko sabotoi Zelenskyin pyrkimyksiä.
Samalla Venäjä ajoi omia tavoitteitaan Ukrainan sisäpolitiikassa. Siinä keskeinen väline oli suurliikemies ja kansanedustaja Viktor Medvetšukin vetämä oppositiopuolue Elämän puolesta. Medvetšuk oli entisen presidentin Leonid Kutšman kansliapäällikkö, jonka tyttären kummisetä on itse Vladimir Putin. Medvetšukin puolue oli maan toiseksi suurin. Lisäksi puheenjohtaja omisti itse kolme valtakunnallista televisiokanavaa, joiden kautta hän sai sanomansa läpi.
Syistä, jotka eivät ehkä kokonaan ole tulleet päivänvaloon, Zelenskyi päätti hyökätä oppositiota vastaan kieltämällä maaliskuussa 2021 Medvetšukin tv-kanavat. Presidentti perusteli asiaa oligarkkien vallan vähentämisellä. Myös entinen presidentti Porošenko joutui luopumaan kahdesta tv-kanavastaan.
Amerikkalainen toimittaja Simon Shuster kertoo suomeksikin saatavassa Zelenskyi – Keulakuva -kirjassaan, että EU:n suunnasta Zelenskyiä varoitettiin kanavien kieltämisestä. Sitä vastoin amerikkalaiset kannustivat tähän. Moskovassa siirto tulkittiin niin, että sen mahdollisuudet vaikuttaa Ukrainan politiikkaan olivat menneet. Maa alkoi luisua Venäjän käsistä kokonaan.
Uhkavaatimus idästä
Syksyyn 2021 mennessä turvallisuustilanne Ukrainan ympärillä alkoi kiristyä. Moskovassa katsottiin, että Ukrainan lipuminen lännen, eritoten Yhdysvaltojen sotilaalliseen etupiiriin oli pysäytettävä vaikka väkisin. Venäjän ulkoministeriö julkisti 17. joulukuuta 2021 vaatimuksen turvallisuussopimuksesta yhtäältä Yhdysvaltojen ja toisaalta sotilasliitto Naton suuntaan. Venäjän mielestä Yhdysvaltojen on estettävä Naton itälaajeneminen syvemmälle entisen Neuvostoliiton maihin, aivan erityisesti Ukrainaan.
Lisäksi Moskova vaati, että Yhdysvallat ei perusta sotilastukikohtia myöskään Naton ulkopuolisiin entisen Neuvostoliiton maihin, ei käytä niiden infrastruktuuria sotilaalliseen toimintaan tai kehitä kahdenvälistä sotilaallista yhteistyötä niiden kanssa. Myös ulkomaisten joukkojen tai kaluston sijoittaminen toisten läheisyyteen piti kieltää ja vetää ydinaseet kansallisten rajojen sisälle. Venäjä vaati myös, että Naton joukkojen oli vetäydyttävä sinne, missä ne olivat ennen toukokuuta 1997.
Lännessä katsottiin, ettei tällaisiin vaatimuksiin voitu suostua, eikä Venäjällä katsottu olevan oikeutta edes esittää niitä.
Helmikuun 24. päivänä 2022 tankit vyöryivät Ukrainan rajan yli. Nyt jo yli tuhat päivää jatkunut Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan käynnistyi.
Mitkä ovat sodan perimmäiset päämäärät?
Täyttä selvyyttä ei edelleenkään ole siitä, mitkä ovat Venäjän perimmäiset päämäärät sodalle. Missä vaiheessa maan johto katsoo, että ne on saavutettu? Presidentti Putin vaati Ukrainalta sotilaallista liittoutumattomuutta sekä ulkomaisten sotilastukikohtien ja asejärjestelmien kieltoa samalla, kun Krimin asema osana Venäjää piti lukita ikuisesti. Aluksi Venäjä edellytti myös Donetskin ja Luhanskin niin sanottujen kansantasavaltojen itsenäisyyden tunnustamista niiden – mielenkiintoista kyllä – Ukrainan perustuslaissa määriteltyjä rajoja pitkin. Nyt Venäjä puhuu niistä jo ”uusina alueina”, jotka se on yhdessä Zaporižžjan ja Hersonin alueiden kanssa liittänyt valtioalueeseensa syyskuussa 2022 pidetyissä ”kansanäänestyksissä”. Lisäksi Ukrainassa piti viedä läpi maan ”demilitarisointi” ja ”denatsifikaatio”.
Ensimmäinen vaatimus tarkoittaisi käytännössä Ukrainan sotilaallisten kykyjen ja infrastruktuurin tuhoamista. Jälkimmäisen voi puolestaan ymmärtää Ukrainassa toimivien lukuisten äärikansallisten poliittisten ja sotilaallisten ryhmien eliminoimisena.
Ukrainasta löytyy kirjava joukko äärikansallisia ja -oikeistolaisia ryhmä, joilla on ollut oma vaikutuksensa maan politiikkaan, kuten presidentti Zelenskyin vastaisen ”Ei antautumiselle” -liikkeen aikana huomattiin. Väitteet Ukrainan poliittisen johdon natsistisuudesta ovat kuitenkin Venäjän sakeaa ja perätöntä, kotimaiseen kulutukseen suunnattua propagandaa.
Vastahyökkäys murenee
Venäjä eteni nopeasti Ukrainan itä- ja eteläosissa ja on lähes hyökkäyksensä alusta lukien pitänyt hallussaan noin viidettä osaa maan pinta-alasta. Tilanteen radikaali muuttuminen on silti ollut lähellä kaksi kertaa. Ukraina pysäytti Venäjän etenemisen Kiovaan keväällä 2022. Syksyllä 2022 Ukraina puolestaan karkotti Venäjän sotajoukot Harkovan alueelta.
Aiemman menestyksen takia varsinkin lännessä ladattiin suuret odotukset Ukrainan etelässä ja kaakossa, Donetskin ja Zaporižžjan suunnalla tapahtuneeseen vastahyökkäykseen kesällä 2023. Se luhistui lopulta kokoon lähes kokonaan.
Amerikkalaislehti Washington Post kertoi ensimmäisenä, että vastahyökkäys oli pitkälti amerikkalaisten suunnittelema. Myös Iso-Britannia oli mukana tiiviisti. Operaation suunnittelemiseksi pidettiin kaikkiaan kahdeksan karttaharjoitusta Yhdysvaltojen sotilastukikohdassa Saksan Wiesbadenissa.
Ukrainalla ja sen päätukijalla oli kuitenkin erimielisyyttä hyökkäyksen painopisteistä ja suunnasta. Amerikkalaiset suosittelivat yhtä painopistettä, mutta ukrainalaiset ajoivat läpi tahtonsa yhtäaikaisesta useamman kärjen hyökkäyksestä.
Vastahyökkäys juuttui kuitenkin lähtötelineisiinsä. Venäjä oli ehtinyt rakentaa monikerroksisen puolustuslinjan, joka koostui panssariesteistä, vallihaudoista ja erityisesti lähes läpitunkemattomista miinakentistä. Samalla Ukrainan miehistö ja kalusto osoittautuivat riittämättömäksi.
”As long as it takes”
Euroopan unionin maat ja Yhdysvallat riensivät Ukrainan tueksi Venäjän hyökkäyksen ensi hetkistä lähtien. Sotilaallista apua kanavoimaan perustettiin niin sanottu Ramsteinin ryhmä, virallisemmin Ukraine Defense Contact Group (UDCG), johon kuuluu 57 valtiota – myös Suomi kaikkiaan 32 Nato-maan joukossa.
Läntisen sotilasavun tunnuksena on alusta lukien ollut as long as it takes, niin pitkään kuin vaaditaan. Epäselväksi vain on jäänyt, kuinka pitkään tukea vaaditaan, how long does it take?
Ainakin Yhdysvalloissa presidentti Joe Bidenin hallinto asetti jo varhain Ukrainan tukemiselle pidemmälle meneviä tavoitteita kuin sen puolustustaistelun tukemisen. Puolustusministeri Lloyd Austin julisti jo keväällä 2022, että Yhdysvallat ”kääntää maat ja taivaat Venäjän lyömiseksi”, jotta maa ei kykene palauttamaan sotilaallisia kykyjään.
”Kyse on sijoituksista, joilla kastroimme Venäjän maa- ja merivoimia vuosikymmenen ajaksi”, Austin linjasi.
Länsimaiden, myös Suomen, tavoite on ollut, että Ukraina voittaa Venäjän vastaisen sodan ja että Venäjä kärsii strategisen tappion. Tosiasiat rintamalla ovat viime aikoina muuttuneet yhä vähemmän suotuisaksi tälle toiveelle. Siksi myös äänen kellossa voi kuulla muuttuneen.
Muuttaako Trump tilanteen?
Nyt myös lännessä puhutaan yhä enemmän sodan lopettamisesta, rauhasta ja mahdollisesti jonkinlaisen neuvottelukontaktin hakemisesta Venäjän kanssa. Tähän on vaikuttanut paitsi Ukrainan kannalta vaikeaksi muuttunut rintamatilanne, myös poliittinen muutos Atlantin takana. Yhdysvaltojen presidentiksi palaava Donald Trump uhosi ennen vaaleja voivansa lopettaa Ukrainan sodan vuorokaudessa. Sitä, miten tämä tapahtuisi, ei kukaan todellisuudessa tiedä.
Amerikkalaisten mediatietojen mukaan Trumpin suunnitelmiin kuuluisi todennäköisesti se, että Ukraina luovuttaisi osan Venäjän valtaamista alueista, ja se joutuisi lykkäämään toiveitaan päästä sotilasliitto Naton jäseneksi ainakin 20 vuodeksi. Samalla Yhdysvallat antaisi Ukrainalle massiivisen määrän aseita, joilla estettäisiin Venäjän uudet hyökkäykset. Maiden välille voitaisiin perustaa jonkinlainen demilitarisoitu vyöhyke.
Vastaavankaltaista mallia on pitänyt esillä myös Trumpin varapresidentiksi noussut JD Vance. Trumpin edellisen presidenttikauden avustajat ovat tehneet ehdotuksen, jonka mukaan Kiova ei saisi uutta aseapua ennen kuin se suostuu neuvotteluihiin Venäjän kanssa.
Rauhan ja voiton suunnitelma
Trumpin tulevan hallinnon alustavat kaavailut ovat kokonaan toisesta maailmasta kuin Ukrainan presidentti Zelenskyin pitkään esillä pitämä kymmenen kohdan rauhansuunnitelma. Sen keskeinen ajatus on, että Venäjän pitää vetäytyä kokonaan kaikilta miehittämiltään alueilta vuoden 1991 rajojen mukaisesti. Lisäksi Venäjän sotarikolliset pitää tuomita ja turvata Ukrainan tulevaisuus Euroopan unionissa ja Natossa.
Sen ohella Zelenskyi on markkinoinut läntisille liittolaisilleen niin sanottua ”voitonsuunnitelmaa”. Viisikohtaisen esityksen tärkein kohta on, että Ukraina pitää kutsua Natoon. Lisäksi sillä on salainen, liittolaisille osoitettu lista uusista aseista, joita se itselleen tahtoo. Siihen kuuluvat pitkän kantaman aseiden käyttö sekä reaaliaikainen satelliitti- ja tiedusteludata. Ukraina vaatiikin uskottavaa Venäjän vastaista pelotetta ajatuksenaan ”rauha voiman kautta”. Eksoottinen on myös ehdotus, jonka mukaan tiettyjä amerikkalaisjoukkoja muissa Euroopan maissa voitaisiin korvata taistelukokemusta saaneilla ukrainalaisilla joukoilla.
Ohjuksilla kohti maailmansotaa?
Ukrainan pitkäaikainen vaatimus on ollut, että se voisi iskeä läntisillä pitkän kantaman ohjuksilla syvälle Venäjän maaperälle. Näihin kuuluvat amerikkalainen ATACMS, brittiläis-ranskalainen Storm Shadow / SCALP ja saksalainen Taurus. Marraskuun alussa lupa Washingtonista irtosi.
Presidentti Putin on korostanut, että tällainen liike muuttaisi koko sodan luonnetta ja tarkoittaisi suoraa yhteenottoa Nato-maiden ja Venäjän välillä. Kyse on siitä, että ukrainalaiset sotilaat eivät kykene käyttämään kyseisiä ohjuksia tai osoittamaan niitä maaliin. Tämän kykenevät tekemään vain länsimaiden sotilaat. Näin syntyisi tilanne, jossa Nato-maiden sotilaat ampuisivat länsimaisia ohjuksia Nato-maiden satelliittien ohjaamina syvälle Venäjälle.
Marraskuun loppupuolella tulikin isku brittiläisillä ja amerikkalaisilla ohjuksilla Kurskin alueelle.
Venäjä vastasi tähän laukaisemalla keskipitkän matkan ohjuksen Dnipron kaupunkiin Ukrainaan. Putin sanoi, että jatkossa Venäjä varaa itselleen oikeuden iskeä länsimaihin, jotka ovat toimittaneet ohjukset Ukrainalle. Hänen mukaansa alueellinen konflikti on nyt saanut globaalin luonteen. Storm Shadow -ohjuksilla on aiemmin isketty esimerkiksi Venäjän laivaston tukikohtaan Krimin Sevastopolilla, jonka Venäjä katsoo kuuluvan omaan valtioalueeseensa.
Alueen omistus on kuitenkin kiistan kohde, oikeudellisesti se kuuluu Ukrainaan, tosiasiallisesti se on miehityksen kautta osa Venäjää. Sitä vastoin siitä, missä valtiossa Kursk sijaitsee, ei vallitse epäselvyyttä. Siksi Venäjä suhtautuu eri vakavuudella syvälle sen alueelle suuntautuviin iskuihin.
Etelä etsii Eurooppaan rauhaa
Tilanteen jatkuva kiristyminen on johtanut tilanteeseen, jossa muualla maailmassa on tehty erilaisia rauhansuunnitelmia ja -aloitteita sodan päättämiseksi. Lähes aina aiemmin historiassa eurooppalaiset ovat olleet paitsi aiheuttamassa, myös esittämässä ratkaisuja muualla maailmassa käytyihin konflikteihin. Nyt niin sanottu globaali etelä ja itä, varsinkin Kiinan hahmossa esittää rauhaa Eurooppaan. Paljon mielenkiintoa osakseen on saanut esimerkiksi Kiinan ja Brasilian kuusiosainen rauhanehdotus. Se sommittelee rauhaa Ukrainaan mutta toteaa samalla, ettei maailmaa pitäisi jakaa toisistaan eristäytyneisiin poliittisiin ja taloudellisiin ryhmiin. Yhteistyötä olisi tehtävä muun muassa energiassa, taloudessa, ruokaturvallisuudessa, kaupassa ja kriittisen infran suojelussa.
Toistaiseksi kukaan ei pysty sanomaan, millloin ja miten aseet Ukrainassa vaikenevat. Esiin on nostettu esimerkiksi Suomen, Länsi- ja Itä-Saksan, Pohjois- ja Etelä-Korean ja Moldovan malli. Vain yksi asia on varma. Jokainen uusi päivä sotaa vain lisää loputtomia inhimillisiä kärsimyksiä.
Antero Eerola on vantaalainen kaupunginvaltuutettu ja toimittaja, joka on perehtynyt turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan sekä entisen Neuvostoliiton maihin. Artikkeli perustuu pääosin hänen esitykseensä Ay-väen rauhanpäivillä Vantaan Puistokulmassa 2.11.2024.
