Suomen juhlavuonna on myös rauhanliikkeessä on syytä hetki miettiä menneitä. Meille keskeistä on kysymys rauhasta, tasa-arvosta ja yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Miten ne ovat kehittyneet?
Juhlavuoden turvallisuuskeskustelun painopiste tuntuu siirtyneen yhä enemmän yksipuolisesti asevaraiseen turvallisuuteen. Asejärjestelmiä ostetaan kiihtyvään tahtiin. Uusitaan sotakalustoa: hävittäjiä, laivoja, panssareita ja tykkejä. Suomi varustautuu, rahaa näyttää löytyvän. Maksuhalukkuutta edistävät median luomat uhkakuvat Venäjän tai erilaisten terroristien suuunnitelmista.
Viimeiseksi turvaksi monet vaikutusvaltaiset tahot kauppaavat Nato-jäsenyyttä. Sipilän hallitus vie Suomea yhä lähemmäs sotilasliittoa. Turvallisuuspolitiikassa ei enää kuljeta tietä, joka valittiin sotien jälkeen. Liittoutumattomuus, rauhantahtoinen ulkopolitiikka ja hyvien suhteiden säilyttäminen kaikkiin ilmansuuntiin näyttää onneksi vielä kelpaavan mielipidetutkimusten mukaan suomalaisten enemmistölle.
Jo 1930-luvulla oli poliitikoita, jotka esittivät ajatuksen, että maanpuolustus ei ole vain aseita ja joukkoja. Tarvitaan sellainen isänmaa, jota kaikki haluavat puolustaa. Yksi näistä poliitikoista oli sosiaalidemokraatti Väinö Tanner.
Sodanjälkeisissä niukoissa oloissa taloustieteilijät ja sosiaalipoliitikot laskivat, että huolen pitäminen kaikista on kansantaloudelle edullisin vaihtoehto. Maalaisliiton V.J. Sukselainen oli keskeinen hahmo, kun Suomessa alettiin jakaa lapsilisää vuonna 1948. Sen saivat kaikki perheet samansuuruisena tuloista riippumatta. Universalismi oli tärkeä askel köyhäinhoitojärjestelmästä kohti hyvinvointivaltiota.
Suomi 100 -juhlavuotta vietetään toisenlaisissa merkeissä. Sote-palvelujen uudistamisesta on tullut kaikkien aikojen lehmänkauppa. Ideologinen yksityistämisvimma toi pöytään valinnanvapauden, ja vallanhalu vaati vastalahjakseen maakuntauudistuksen eli aluehallinnon täysremontin. Keskusta jyrsii nyt hyvinvointivaltion perustuksia yhdessä kokoomuksen kanssa.
Ihmiselle välttämättömät palvelut siirretään hallitsemattomasti kaupallisen toiminnan välineeksi. Peruspalvelujen kaupallistamisella eivät syrjäseutujen palvelut parane, vaikka olisi kuinka monta maakuntaa. Sanotaan, että tämä kokeilu on välttämätön, jotta julkiset varat riittäisivät väestön ikääntyessä. Asiantuntijat ovat kuitenkin kerta toisensa jälkeen kertoneet jo nyt, että säästöjä tuskin kertyy. Ja miten syntyisikään, jos yritysten on maksimoitava voittonsa?
Minun isänmaallisuuteni ei veny tukemaan verovaroilla pääoman ja ylikansallisen terveysbisneksen voitontavoittelua. Sosiaali- ja terveyspalvelut ovat hyvinvointivaltion ydintä, jonka tulee pysyä julkisena palveluna. Se on jotain, mitä kelpaa puolustaa.
Jussi Lilja
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan sihteeri.
