Kuuma kesä on takana ja mökki pistetty pakettiin odottamaan ensi kesää. Ajatukset palaavat välillä mökkipaikkakunnalle, varsinkin kun paikallislehti sujahtaa kerran viikossa postiluukusta. Toimittajat kertovat enimmäkseen leppoisasta maalaiselämästä, suuren hauen pyytäjästä tai yönkuningattaren kukkimisesta. Mutta viimeistään kunnallispolitiikasta kertovissa jutuissa paljastuu ankara taistelu, jota maalaispitäjissä käydään kunnan elinvoimasta, työpaikoista ja asukasluvusta.

Kun ajaa nelostietä pitkin Keski-Suomeen, näkee jo matkalla selvästi, mikä teollisuudenala maisemaa muokkaa. Äänekosken sellutehtaan ympäristössä on rakennettu viime vuodet uhkeita väyliä puukuormien kuljetukseen. Kallioita on räjäytetty ja soraa kaivettu, jotta puu kulkisi ja vienti vetäisi. Tehtaan perustaminen otettiin aikanaan suurella riemulla vastaan, mutta työpaikat eivät todellakaan ole tulleet ilmaiseksi.

Puusta on viime aikoina maksettu hyvin. Niinpä teiden varsilla näkee tuon tuosta puunkorjuun tuloksia: puupinoja odottamassa kuljetusta tehtaalle, jossa siitä tehdään sellua maailman tarpeisiin. Välillä metsänomistaja on jättänyt tien reunaan puurivistön verhoksi kadonneelle metsälle. Toisinaan metsästä muistuttavat vain yksinäiset siemenpuut. Näyttää siltä, että jatkuvan kasvatuksen idea ei metsänomistajia ole ainakaan vielä innostanut.

Metsä antaa pelivaraa maaseudun asukkaan talouteen. Metsien monimuotoisuus ja ekosysteemin kestävyys eivät ole päällimmäinen huoli, kun rahaa pitäisi saada maatalouden investointeihin. Yksittäisiä metsänomistajia ei avohakkuista voi syyttää. Metsäpolitiikan luovat viime kädessä metsäyhtiöt. Tutkijat ovat takavuosina muodostaneet koulukuntia, joiden välinen kiistely ei ole edistänyt pitkäjänteistä metsäpolitiikkaa. Toivottavasti tieto luonnon monimuotoisuuden merkityksestä vihdoin luo yksimielisyyttä, jolle rakentaa järkeviä menetelmiä kasvattaa, korjata ja suojella kansallisomaisuuttamme.

Viime kesänä mekin pääsimme antamaan oman uhrimme Suomen kilpailukyvylle menetetyn maiseman muodossa. Kun kurvasimme mökkitielle, mökin ja maantien välinen metsikkö oli parturoitu yhtä kaljuksi kuin minun päälakeni. Puut oli kaatanut tuttu mies, joka lohdutti, että paikalle istutetut taimet ovat jo hyvin lähteneet kasvuun. Jätin sanomatta, että olemme molemmat niin vanhoja miehiä, ettei se paljon lohduta.

Juhani Lilja
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan sihteeri.