Jokainen on huomannut tuotteiden ja palveluiden hintojen nousun. On osaltaan kiinni omasta ostokäyttäytymisestä, kuinka voimakkaasti se kohdistuu omaan talouteen. Valitsemalla halvemman tuotteen voi yrittää välttää menojen kasvua, mutta vaikeaa se on esimerkiksi sähkön kanssa. Inflaation kiihtyessä odotukset suurempiin palkankorotuksiin kasvavat. Myös työelämän ulkopuolella elävät haluavat kompensaatiota kasvaville elämisen menoille. Indeksit varmistavat tämän, mutta palkansaajan ansiotuloja ne eivät nosta.
Työehtosopimuksin voidaan vaikuttaa ostovoiman säilymiseen palkkoja korottamalla. Viime vuodesta inflaatio on noussut pitkään vallinneesta parin prosentin tasosta tähän mennessä runsaaseen kahdeksaan prosenttiin. Tuntuu epätodelliselta! Kansainvälisten olosuhteiden aiheuttama epävarmuus velloo. Ruoan hinta nousee ja asumiskulut kasvavat erityisesti sähkön hinnan kohottua pilviin. Energian hinnalla on vaikutusta paljon laajemmaltikin elämiseen, ennemmin tai myöhemmin. Ostovoiman ylläpitämiseksi palkkojen tulisi seurata vastaavasti hintojen nousua.
1970-luvulla elettiin yli 10 prosentin inflaation aikoja, ja tällöin palkatkin nousivat jyrkemmin kuin nyt on toteutunut pitkään aikaan. Noina aikoina ostovoima taisi kuitenkin laskea. Käytetystä autosta sai suurin piirtein saman, mitä siitä muutama vuosi aikaisemmin uutena oli maksanut. Samalla lainojen suhteellinen osuus menoista väheni vuosittain, mikä helpotti kotitalouksien suurten hankintojen takaisimaksua. Maailma on nyt toisenlainen eikä paluuta noihin aikoihin ole.
Tuottavuuden kasvulla on oma merkityksensä, ja siihen vaikuttaville kehittämisohjelmille olisikin tarvetta. Edellytys onnistua tässä on se, että henkilöstö voi olla mukana kehittämistyössä miettimässä ja parantamassa työnsä sujuvuutta. Työelämän eri sektoreilla on silti erilaiset kehitystarpeet ja mahdollisuudet.
Tuotantoyksiköiden vähäisyys tai pula luo inflaatiota. Paljon kipuilevalla sote-alalla on juuri näin – huutava vaje työntekijöistä. Työnjako ja työn sujuvuus eivät ole kuulemma parhaalla tolalla, eivätkä työolosuhteet ole kehittyneet riittävästi. Ammattilaiset joutuvat tekemään työhönsä kuulumattomia töitä, eikä opittua ammattitaitoa voi hyödyntää täysipainoisesti.
Eriasteisten ammattilaisten on luonnollisesti järkevää keskittyä omaan työhönsä. Nopeita keinoja lisätä ammattilaisten määrää ei ole. Sujuvammat koulutusväylät ja perustutkinnosta erikoistumiseen johtavien vaihtoehtojen monipuolistaminen voisivat vahvistaa alalle hakeutuvien määriä.
Kisa työntekijöistä on menossa, eikä avoimia työpaikkoja saada täytetyksi, jos palkka on liian pieni tai työyhteisössä jotain vinksallaan. Työn vaativuuden kasvua ei aina tunnisteta. Voisi väittää, että riittämätön palkkakehitys julkisella sektorilla on osaltaan johtanut siihen, ettei syntynyttä työvoiman tarvetta ole saatu täytettyä. Kun palkkakehitystä ei tapahdu alan sisällä, palkkaansa korotusta odottava vaihtaa työpaikkaa tai jopa alaa. Tiedetään, että alan vaihdos on yhteiskunnallisesti kallis vaihtoehto ja koulutusresurssien tuhlaamista.
Työkokemuksesta palkitsemisen sijasta on siirrytty enemmän työsuorituksesta perustuvaan palkitsemiseen. Kaikille ei suorituslisiä riitä, ja palkkakehitys jää vaikutukseltaan vähäiseksi ja epätasaiseksi.
Muun muassa palkkauksella on todistetusti vaikutusta alan vetovoimaan, arvatenkin myös julkisen sektorin työssä. Miksi ei suorituksen perusteella voisi maksaa palkanlisää kaikille sen sijaan, että se osuu vain muutamalle yksittäiselle työntekijälle kerrallaan? Voisi se olla erisuuruistakin. Entäs sitten, jos työkokemuksen mukaan määräytyvä palkka nousisi portaittain paljon nykyistä useammin ja pitempään. Palkkakehityksen pitäisi olla jyrkempi ja koko työuran kestävä. Jatkuva ja ennalta tiedossa oleva vaikuttavampi palkkakehitys toisi turvaa nykyisille alalla työskenteleville ja kannustaisi sitä opiskelemaan.
Keijo Hiltunen
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan varapuheenjohtaja.
