Markku Kangaspuro totesi ­Ay-väen rauhanpäivillä, että tämän päivän poliittinen, ­taloudellinen ja sotilaallinen painopiste on ­Tyynellämerellä. Itämeri on sivunäyttämö, mikä antaa meille tilaa pitää se ­sotilaallisista jännitteistä vapaana alueena.

Kun puhumme Itämeren turvallisuuspoliittisesta tilanteesta Suomen näkökulmasta, joudumme puhumaan Venäjästä ja sen aikeista. 1990-luvulla Neuvostoliiton johtama Varsovan liitto alkoi purkautua. Rauhanliikkeessä, järkevästi ajattelevien maiden ulkopolitiikoissa ja diplomaateissa heräsi toivo, että myös Nato kävisi tarpeettomaksi, koska sen vihollinen katosi. Neuvostoliitosta irtosi maita, joita kutsuttiin uusiksi demokratioiksi. Lännessä olivat Nato-maat. Näiden väliin jäi iso joukko valtioita, jotka eivät tuolloin kuuluneet mihinkään sotilasliittoon.

Suomi ja Ruotsi olivat perinteisesti sotilasliittoihin kuulumattomia maita. 1990-lukuun vaikuttivat myös Jugoslavian hajoamissodat, Georgian sisällissota, Abhasian, Ossetian ja Georgian välinen sota sekä Moldovan sota Transnistrian kysymyksineen.

Kylmän sodan aikana sotilaspoliittisesti herkkiä alueita oli muun muassa Pohjola, johon kuuluu Murmanskin alue venäläisine sotilastukikohtineen. Siellä oli Neuvostoliiton ydinaseita sekä ydinsukellusveneitä, joista osa upposi pohjaan ydinreaktoreineen. Alueeseen kuuluvat myös Norjanmeri ja pohjoinen Atlantti. Siellä toimivat Nato-maat Norja, Islanti ja Britannia. Pohjoiselle alueelle keskittyi paljon sotilaallista jännitettä. Toinen herkkä alue on Tanskan salmet, joiden kautta voidaan vaikuttaa koko Itämeren seutuun.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen tilanne lientyi huomattavasti geopoliittiselta asetelmaltaan ja sotilasliitot alkoivat hajota. Valitettavasti Eurooppa ei tarttunut tähän tilaisuuteen. Nato alkoi etsiä itselleen uutta roolia.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Yhdysvaltojen politiikkana on ollut Venäjän vaikutusvallan pienentäminen. Entisen Neuvostoliiton alue on ympäröity Naton jäsenmailla. Ketjuun kuuluvat Baltian maat, Puola, Tšekki, Slovakia, Unkari, Romania, Bulgaria sekä Turkki. Natolla on erityissopimukset Georgian ja Azerbaidžanin kanssa ja isäntämaasopimus Suomen ja Ruotsin kanssa. Isäntämaasopimuksen perusteella Suomen satamat ja lentokentät ovat Nato-joukkojen käytössä myöskin operaatiossa, joka voi suuntautua kolmatta osapuolta vastaan – periaatteessa myös Venäjää vastaan tietyssä tilanteessa. Isäntämaasopimuksen perusteella Suomi ja Ruotsi ovat valmistautuneet joukkojen vastaanottamiseen. Tähän liittyvät suuret sotaharjoitukset Yhdysvaltojen ja muiden Nato-maiden kanssa. Ne ovat osaltaan lisänneet jännitettä Itämeren alueella jo paljon ennen Ukrainan kriisiä ja myös sen jälkeen.

Baltian maiden puolustus

Miksi sitten erityisesti Baltian maat ovat painostaneet Suomea ja Ruotsia liittymään Natoon? Miksi avoimesti pro-Nato-lehdeksi julistautuneessa Helsingin Sanomissa siteerataan virolaisten argumentaatiota Suomen Natoon liittymiseksi? Tähän on yksi hyvin yksinkertainen syy, joka ei kaipaa minkäänlaisia rauhanideologisia tai militaristia lähtökohtia. Se on reaalipolitiikka.

Viron laivasto koostuu yhdestä ”kalastusaluksesta”. Sen ilmavoimiin kuuluu helikopteri, josta ei tiedetä pystyykö se nousemaan ilmaan. Miehiä – joskin hyvin koulutettuja – on vain 3 000. Suomen armeijassa pelkästään varusmiehiä on 30 000. Lisäksi Virossa on noin 3 000 vapaaehtoista suojeluskuntalaista. Viron maa-armeijassa on siis 6 000 miestä.

Viro, Latvia ja Liettua ovat ulkoistaneet oman maanpuolustuksensa muille. Ne ovat liittyneet Natoon juuri sen takia, että Nato-joukot suojaisivat niitä sotilaallisesti. Sen takia Baltiassa ovat Naton joukot harjoittamassa ilmavalvontaa. Samasta syystä sinne on nyt tuotu yhdysvaltalaisia joukkoja. Ukrainan kriisin jälkeen sekä Nato-joukot että USA:n joukot ovat läsnä Baltiassa. Baltian maat toivovat, että myös Suomen ja Ruotsin joukot osallistuisivat Baltian ulkoistettuun puolustukseen.

Jos kuvitellaan tilanne, jossa Baltian maiden ja Venäjän välille syntyisi kriisi, olisi Nato-joukkojen siirtäminen Baltiaan äärimmäisen hidasta. Ne tarvitsevat isoja tukikohtia, joita Baltiassa ei ole. Tämä tarkoittaa sitä, että joukot tarvitsisivat Suomen ja erityisesti Ruotsin tukikohtia: lentokenttiä, satamia ja kasarmeja. Jos toimisimme Naton 5. artiklan eli solidaarisuussopimuksen mukaisesti, olisimme automaattisesti sidottuja turvaamaan Baltian maiden puolustusta. Meillä ei olisi tosiasiassa edes teoreettista harkinnan varaa avun vastaanottamisessa ja välittämisessä.

Itämeri nyt

Markku Kangaspuro ei ymmärrä, miksi meidän pitäisi katsoa Itämeren ja Suomen turvallisuustilannetta Baltian maiden näkökulmasta. Hänestä sitä pitää katsoa kokonaisuudessaan. Myös Norjaan on tulossa amerikkalaisia joukkoja, ja norjalaisia huolestuttaa se, etteivät he tiedä tuleeko maahan joukkojen mukana ydinaseita. Tätä amerikkalaiset eivät kerro. Norja on sitoutunut omassa Nato-jäsenyydessään siihen, ettei se sijoita ydinaseita omalle alueelleen.

Naton ja Venäjän välinen voimatasapaino täytyy pitää sellaisena, ettei kumpikaan voi tehdä toisensa vastaista liikettä vaikkapa joukkojen lisäämiseksi heikentämättä omaa turvallisuuttaan. Tämä on ollut logiikka myös kehityksestä huolestuneiden norjalaisten käymissä keskusteluissa. Kaikki varustelu, mitä on tapahtunut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, on omiaan horjuttamaan Itämeren sotilaallista voimatasapainoa. Suomen politiikka on tähän mennessä ollut se, ettemme pyri tekemään liikkeitä, jotka horjuttaisivat Itämeren sotilaallista voimatasapainoa. Noin 80 prosenttia Suomen ulkomaankaupasta ja taloudesta kulkee Itämeren kautta, se on meille äärettömän tärkeä kokonaisuudessaan. On Suomen etu, että Itämeri pysyy rauhanmerenä.

Noin 50 prosenttia Venäjän Eurooppaan menevästä öljynviennistä tulee Suomenlahden satamista. Tulevaisuudessa Venäjältä Saksaan menevästä kaasusta jopa 70 prosenttia tulee menemään Itämeren pohjaa pitkin Nordstream-putkessa. Itämeri on herkkä ja strategisesti tärkeä asia myös Venäjälle. Se ei tule katsomaan sivusta Itämeren alueen kehitystä, jos sen taloudelliset intressit ovat alueella vaarassa vaikkapa Naton laajetessa.

Baltian maihin sijoitetut Nato-joukot eivät vielä muuta sotilaallista voimatasapainoa, mutta ne valmistelevat mahdollista lisäjoukkojen sijoittamista. Tämä on molemmin päin nähty realistinen kuva, jota Suomessa ei valitettavasti käsitellä kovin paljon. Suomen nykyinen puolueettomuus on tällä hetkellä parhaiten Itämeren vakautta ylläpitävä tekijä. Nyt tarvittaisiin presidentti Niinistön peräänkuuluttamia vakautta lisääviä konkreettisia toimia. Jotain pitäisi tehdä, jotta Itämeren alueella vallitseva varustelukierre saadaan pysäytettyä.

Venäjän uhka

Kun Putin pistäytyi Kultarannassa, hän puhui 1 500 kilometrin sotilaallisesti tyhjästä alueesta Suomen ja Venäjän rajalla. Hän puhui tietysti venäläisittäin suurella mittakaavalla ja tulkitsi karttoja löyhästi. Tarkasti laskien sotilaallista tyhjiötä on noin tuhannen kilometrin leveydeltä. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen useita sotilastukikohtia poistettiin. Venäjällä on Suomen suuntaan olevalla alueella käytettävissään 70 000−80 000 miestä. Suomen armeijan sodan ajan vahvuus on 220 000.

Jos puhumme täysin epätodennäköisestä tilanteesta, jossa Venäjä haluaisi maa-armeijallaan valloittaa Suomen, siihen tarvittaisiin kolme kertaa suurempi määrä miehiä kuin puolustajalta löytyy. Tällaista määrää miehiä Venäjällä ei ole liikuteltavissa eikä aseisiin saatavissa kovin helposti. Silloin päädytään puhumaan oletetun hyökkäyksen yhteydessä ydinaseista ja ilmavoimien käytöstä.

2000-luvun alussa Venäjä supisti voimakkaasti asevoimiensa kalustoa ja joukkojaan Suomen rajan tuntumassa. Se on edelleenkin vallitseva tilanne kaikesta kuulemastamme puheesta huolimatta. Jotkut evp.-kenraalit ovat tabloid-lehdistössä nostaneet esiin Alakurtin sotilastukikohdan Venäjällä. Sen tarkoituksena on väitetty olevan Suomen katkaiseminen Oulun korkeudelta. Alakurtin sotilastukikohta on kuitenkin perustettu tukemaan Venäjän pohjoista laivastoa. Sitä ei ole rakennettu ensisijaisesti Suomea silmällä pitäen.

Kaliningradiin on Ukrainan kriisin jälkeen ja Naton kasvaneen läsnäolon takia tuotu ydinohjuksia. Ne tuotiin ainakin harjoituksiin. Emme tiedä, onko niitä viety sen jälkeen pois. Sieltä löytyy myös pari modernia sota-alusta, jotka voivat laukaista risteilyohjuksia. Niiden kantama voi olla jopa 2 000 kilometriä. Venäjä ampui samoja ohjuksia muutaman kappaleen koe- ja näyttömielessä Mustaltamereltä Syyriaan.

Suomessa puhutaan yhä talvisodasta eikä nykyisistä sodista. Kun puhutaan nykyisestä sodasta, sodankuvasta ja tilanteesta, jossa Venäjälle ja Suomelle tulisi konflikti, Venäjä ei lähtisi hyökkäämään tänne Raatteentietä pitkin. Tarvittaessa muutamassa laivassa sekä Kaliningradissa olevat risteilyohjukset tuhoaisivat koko Etelä-Suomen infrastruktuurin ennen kuin me ehdimme sanoa edes A. Se on tämän päivän sodan kuva. Suomella ei ole sotilaallisia keinoja maamme turvallisuuden takaamiseksi konfliktissa Venäjän kanssa. Tuossa tapauksessa siihen ei auta myöskään Nato eikä Naton ydinasesateenvarjo. Suomi olisi vain taistelutanner, johon ydinpommit putoavat.

Kangaspuron mielestä Suomen puolueettomuus, liennytys ja yhteistyö ovat ainoita keinoja säilyttää rauha.

Venäjällä on jäljellä Itämerellä kolme sukellusvenettä. Vuona 1991 Neuvostoliiton hajotessa Venäjällä oli 40 sukellusvenettä. Maan kaluston pieneneminen Itämerellä on ollut dramaattista. Risteilijöitä ja isompia aluksia ei ole enää yhtään. Hävittäjiä ja fregatteja on yhteensä kahdeksan. Pienempiä aluksia oli 300 kappaletta vuonna 1991. Nyt niitä on käytännössä nolla. Tuonkokoinen on – ydinaseita lukuun ottamatta – Venäjän suuri sotilaallinen uhka, jolla perustellaan muita asioita eli käytännössä Suomen sotilas- ja turvallisuuspolitiikan muuttamista. Lännellä on Itämeren alueella 15 sukellusvenettä ja 25 suurta alusta.

Euroopan uhat, maailman uhat

Euroopan todellisena haasteena on se, että aseellisen voiman käyttö politiikan tekemisen välineenä ei ole koskaan loppunut. Sitä käytetään, sillä uhataan ja sillä tehdään politiikkaa. Kyse ei ollut pelkästään Georgian sodasta 2008 ja Ukrainan kriisistä. Meillä on ollut Jugoslavian hajoamissodat, Kosovon pommitukset sekä länsieurooppalaisten valtioiden aktiivinen osanotto konflikteihin entisissä siirtomaissaan ja Lähi-idässä. Jälkimmäiseen osallistuu myös Venäjä.

Jakamattoman Euroopan ajatus on tietyllä tapaa tullut päätökseen. Eurooppalaisista arvoista on vaikea puhua. Euroopassa ovat nationalismi ja uudelleen piirtyvät henkiset ja fyysiset rajat tulleet selkeästi näkyviin. Kukaan ei enää puhu Venäjän integroimisesta Eurooppaan. Ajatus siitä, että voitaisiin muodostaa yhteinen laaja Eurooppa, joka tekisi yhteistyötä ja loisi yhteistä hyvinvointia, on haihtunut jo kauan sitten. Euroopan unioni arvoyhteisönäkin on aikamoisissa ongelmissa. Asetelma on pakolaiset vastaan talouskriisi. Maailman kriisit ja niiden tuottamat pakolaiset sekä Euroopan talouskriisi ovat aiheuttaneet seurauksia, jotka näimme brexitissä.

Tabloid-lehdet kertoivat, että Britannian eroaminen Euroopan unionista oli Putinin voitto. Näin ei todellakaan ollut, vaan brexitin aiheuttivat brittien omat taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat. Eurooppaa jäytäviä syviä ongelmia ovat sosiaalisen eriarvoisuuden lisääntyminen, köyhyys sekä rikkaiden rikastuminen, jota ei voida enää perustella. Euroopan ongelma on myös Britannian, Puolan, Unkarin, Slovakian, Tšekin ja Itävallan nationalistisen äärioikeiston nousu. Meillä on Tanskan, Ruotsin ja Suomen erittäin tiukasti kiristynyt pakolaispolitiikka, jossa rikotaan jopa omia perustuslakeja ja humanitaarisen pakolaispolitiikan periaatteita.

Ydinaseet ihmiskunnan suurin uhka

Ihmiskunnan suurimpia ongelmia on ydinsodaksi kärjistyvän sodan välitön uhka. Se on jopa ilmastonmuutosta suurempi uhka. Jos ydinsota alkaa, jokainen ymmärtää mitkä sen seuraukset ovat. Pelkästään Yhdysvaltojen ja Venäjän ydinaseilla on mahdollista tuhota maailma useaan kertaan. Moneen vuosikymmeneen ei ole kuultu niin löysää heittelyä ydinaseiden käytöstä kuin viime vuosina. Trump kysyy television vaaliväittelyssä: ”Miksi emme ole jo käyttäneet ydinaseita, jos kerran meillä sellaiset on.” Venäjän Tanskan-lähettiläs uhkaa Kööpenhaminaa ydinaseilla. Putin viittaa ydinaseiden käyttöön säännöllisesti. Britannia, Ranska ja Yhdysvallat uudistavat ja modernisoivat ydinaseitaan. Venäjän asevoimien modernisaation pääsuunta on ydinaseiden käyttökelpoiseksi tekeminen nykysotia silmällä pitäen. Tämä on todellinen huoli, jota ei ole otettu tarpeeksi vakavasti. Sen lisäksi meillä on uusia ydinasevaltioita, jotka ovat aika arvaamattomia, kuten Intia, Pakistan ja Israel sekä todennäköisesti myös Pohjois-Korea.

Ilmastonmuutoksen hallitsemattomat seuraukset voivat tuottaa aivan erikokoisen pakolaisongelman kuin minkä koimme vuonna 2014. Puolentoista miljoonan pakolaisen tuleminen Eurooppaan ei ole mitään verrattuna siihen, että ilmastonmuutoksen aiheuttaman kriisin seuraukset toteutuvat. Puhtaasta vedestä, asuinalueista ja ruuasta tulee pulaa. Silloin miljardien ihmisten elinmahdollisuudet ovat vaarassa. Me emme todennäköisesti kestä sitä, varsinkaan jos Suomi ei tahtonut kestää 30 000:ta pakolaista, joista puolet lähetettiin kipin kapin takaisin.

Meillä on edelleen pankkikriisi, roskalainat ja pankkien epävakaus. Mitä tapahtuu, jos euroalueen talous romahtaa, jos Eurooppa oikeasti kriisiytyy, jos hyvinvointivaltiomme alkaa mennä todella alaspäin? Minkälaiset voimat tulevat silloin pitämään kuria ja järjestystä? Silloin ei enää puhuta demokraattisista arvoista ja ihmisoikeuksista. Alueelliset kriisit ovat myös vaarassa eskaloitua. Jos puhuisimme Syyrian ja Irakin sodasta Euroopassa, puhuisimme maailmansodasta. Pelkästään länsiliittoutuneiden joukoissa on Syyrian kriisissä taistelemassa 60 maata. Siellä on maailmansota. Kukaan ei sano, etteikö tämä voisi laajentua.

On olemassa myös vaara, että USA ja Venäjä joutuvat aseelliseen kontaktiin Syyrian alueella. Se on asia, jota maat ovat vältelleet viimeiseen asti, vaikka ovatkin uhkailleet sillä. Menossa on monia muitakin konflikteja, jotka saattavat kasvaa suuremmiksi. Nämä ovat ihmiskunnan varsinaiset ongelmat.

Onko Venäjä haaste Euroopan demokratialle? Jos eurooppalainen ja länsimainen edustuksellinen demokratia vaarantuu Putinin politiikasta ja Venäjästä, on länsieurooppalainen demokratia niin kypsä hedelmä, että se romahtaa jo ihan itsestään, toteaa Kangaspuro. Lisäksi niin sanottu hybridi- ja informaatiosota on ilmiö, joka on ollut aina olemassa ja on käytössä muillakin kuin Venäjällä. Hybridisota trolleineen ei romahduta demokratiaamme.

Globalisaation uhka

Demokratiaa uhkaavista prosesseista suurimpia on talouden globalisaatio. Se on jatkunut pitkään ja irrottanut talouden demokraattisista prosesseista. Tästä puhutaan, kun isot firmat eivät maksa lainkaan veroja eikä hyvinvointivaltio saa verotuloja järjestelmän ylläpitämiseen. Tämän takia Google on Britanniassa ja Apple Irlannissa erittäin kevyellä verotuksella. Poliittinen järjestelmämme on tällä hetkellä voimaton tekemään asialle mitään.

Väitetään, että länsimainen demokratia perustuu hyvinvoivan keskiluokan tukeen. Yhdysvalloissa on ollut jo pitkään käynnissä prosessi, joka nosti Trumpin valtaan. Siellä keskiluokka pienenee. Rikkain prosentti ihmisistä rikastuu ja työtä tekevän keskiluokan tulevaisuudennäkymät heikkenevät. Tämä on järjestelmän iso kriisi, joka on aivan eri kokoluokkaa kuin Venäjän politiikka.

Vastauksena talouden globalisaatiolle on ollut politiikan globalisaatio. Se on tuottanut ylikansallisia poliittisia päätöksentekoelimiä kuten Euroopan unionin. Puhumme EU:n demokratiavajeesta, koska unionin demokratia on vähäisempää kuin kansallisvaltioiden demokratia, mikäli demokratialla tarkoitetaan ihmisten päätäntävaltaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa omiin asioihinsa ja oman elinympäristönsä kehitykseen.

Parlamentaarista päätäntävaltaa on siirretty ylikansallisille elimille. Tämä prosessi on uhka demokratiallemme, ei suinkaan Putin, joka ei hänkään tietenkään ole maailman suurin demokraatti. EU on vaikeuksissa, kuten myös Venäjän johtama Euraasian unioni. Titaanien kamppailuun osallistuvat maailman toiseksi suurin kansantalous Kiina sekä suurin talous Yhdysvallat. Nämäkin ovat uhkia länsimaiselle demokratialle.

Krimin valtauksessa ei ammuttu laukaustakaan. Carl von Clausewitz on jo lähes parisataa vuotta ollut sotateorian klassikko. Hänen elinaikanaan ei ollut nettiä, bittejä eikä ydinaseita. Hän sanoi sodan olevan politiikan jatkamista toisin keinoin. Clausewitz sanoi myös, että sotaa tulee välttää, jos poliittiset keinot riittävät päämäärään pääsyyn. Tällä Kangaspuro viittasi Krimiin, koska juuri siten venäläiset toimivat siellä, näyttivät sotilaallista voimaa. Poliittiset edellytykset olivat kypsiä Krimin ottamiseen ja Venäjä otti sen.

Sota on kameleontti, jatkuvasti muuttuva ilmiö. Krimin valtauksesta ei voi siis vetää johtopäätöksiä, että Venäjän uusi strategia olisi nopea toiminta ja hybridisota. Sota muuttuu aina tilanteen ja tarkoituksen mukaan.

Clausewitz on sanonut, että sota on ihmisten välistä vuorovaikutusta. Se on ensisijaisesti mielen vaikutusta mieleen, ei materian materiaan.

Tyynenmeren ulottuvuus

Tämän päivän poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen painopiste on Tyynellämerellä. Itämeri on sivunäyttämö, mikä antaa meille tilaa pitää se sotilaallisista jännitteistä vapaana alueena. Tyynellämerellä vaikuttavat Kiina, Yhdysvallat ja Japani, maailman kolme suurinta kansantaloutta, ja alueella on valtava talouskasvu. Yhdysvallat on myös siirtänyt sinne omia joukkojaan Euroopasta.

Kangaspuro arvioi, että Tyynenmeren näkökulmasta Ukrainan kriisi tulee olemaan ohimenevä sivujuonne globaalissa historiassa. Eurooppa on globaalisti ajateltuna eläköityvä kulttuurin ulkomuseo. Jos mietitään sitä, miten maailman asioita järjestetään, huomataan, että Eurooppa ja Venäjä eivät pärjää ilman toisiaan.

Kun amerikkalaiset strategit laskeskelevat, miten maailmanjärjestystä muutetaan tai miten pelisäännöt luodaan Amerikan eduksi, he joko tekevät diilejä Kiinan kanssa tai vastustavat Kiinan nousua Trumpin tapaan. Tätä varten Trump kerää liittolaisia ja miettii uutta suhdetta Venäjään. Hän haluaa padota Kiinan voimaa. Tosin Kiina miettii samaa kuviota ja suhdettaan sekä Yhdysvaltoihin että Venäjään. Venäjällä ja Kiinalla on kuitenkin olemassa idut sotilasliittoon. Niillä on Shanghai Co-operation Organization, sotilaallinen järjestö, joka on järjestänyt muun muassa sotaharjoituksia Etelä-Kiinan merellä. Venäjällä ja Kiinalla on omat ristiriitansakin, jotka liittyvät muun muassa Kazakstaniin ja Keski-Aasian energiavaroihin.

Jos Eurooppa haluaa näytellä omaa rooliaan maailmannäyttämöllä, sen ei kannata alistua Kiinan tai Yhdysvaltojen pompoteltavaksi. Tässä mielessä meidän on onnistuttava Euroopan tilanteen rauhoittamisessa ja yhteistyön luomisessa Venäjän kanssa. Venäjä katselee Itämerta Ukrainan, Valko-Venäjän ja entisen Itä-Euroopan näkökulmasta. Nato tulee kuvaan mukaan Britannian ja Yhdysvaltojen läsnäolon näkökulmasta.

Venäjällä on paljon muitakin intressejä kuten Euraasian alue, joka jatkuu Lähi-itään asti. Siksi Venäjä on mukana Syyriassa. Sevastopolin laivastotukikohta Krimillä on Venäjälle tärkeä muun muassa sen takia, että sieltä on yhteys Välimerelle Bosporinsalmen kautta. Venäjälle eteläinen rintama on sotilaallisesti paljon tärkeämpi kuin Itämeren alue. Tämä tarkoittaa myös meille mahdollisuutta olla ajautumatta konfliktiin Itämeren alueella.

Timo Kalevi Forss