”Poliisi tänne, täällä on tappelu!” kaikuu pimeällä ja lumisateisella Narinkkatorilla Suomen 105. itsenäisyyspäivänä. Nyrkit ovat jo viuhuneet jossakin. Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteet alkavat painaa mieltäni, kun olen elämäni ensimmäistä kertaa järjestäytymässä Helsinki ilman natseja -mielenosoituksessa. Pidetäänkö tupaten täydellä torilla kaikista huolta? Pyörin väkijoukossa epävarmana. Löytyisikö paikalta samanlaisia tai jopa juuri samoja loistotyyppejä, joita olen tänä vuonna saanut elämääni? Vai tuleeko kokemuksestani kaoottinen ja jään ypöyksin?
Lähtöä viivytetään, kunnes ylioppilaiden kulkue pääsee ohi. Silmiini osuu kaunis kyltti: ”Hyggeä, ei natseja!” Skandinaavinen sana ”hygge” kuvaa sekä sen hetken että koko elämäni syvimpiä tarpeita erinomaisesti. Turvallisuutta ja paikkaa, jossa jokaisella olisi hyvä elää ja mielenrauha olla olemassa yhteisön rakkauden ympäröimänä.
Lopulta marssi pääsee liikkeelle. Rumpujen rytmikäs pärinä innostaa tanssimaan. Tanssi on minulle läheisyyttä ja heittäytymistä. Tanssiessani saan vain antaa elämänilon viedä minua eteenpäin. Kerrostalojen ikkunoissa perheet ja lapset seuraavat menoa talvisen Helsingin kaduilla. ”Kadut kuuluvat meille, eivät rasisteille”, huudamme ja vilkutamme lapsille iloisesti.
Runeberginkadun ja Caloniuksenkadun risteyksessä pysähdymme blokkaamaan 612-marssia. Äärioikeiston kulkueen on väistyttävä, kuten viime vuonnakin. Myös arjessa voimme pitää toisistamme huolta, kun jotakuta meistä uhataan tai elämän perusedellytykset ovat vaarassa. Pystymme siihen! Kun me nuoret osoitamme lapsille, että natseille, sodalle, rasismille ja kiusaamiselle ei ole paikkaa yhteisöissämme, rakkaudellisuus ja toivo saavat tilaa lasten ajatuksissa ja ohjaavat heitä kasvamaan tasapainoisiksi aikuisiksi. He saavat jatkaa rauhantyötä lempeytensä kautta siitä, mihin aikanaan jäämme.
Nuorten kasvot sädehtivät ja sanat levittävät rakkautta ympärilleen kaikille. Marssi saapuu Taivallahden puistoon. Ilta jatkuu puheilla ja musiikkiesityksillä. Ilma sakenee sakenemistaan lumihiutaleista. Yhdellä tapaamistani ystävyksistä on hankala olla, mutta toisten läheisyys lämmittää sekä kehoa että sisintä. Se vetää minuakin puoleensa. Tässä on nyt aidosti turvallista olla!
Kuulen, että poliisi on kieltänyt mielenosoituksista kurdijärjestöjen liput. Väkivaltakoneisto asettuu tukemaan Turkin militarismia turvallisuuden nimissä. Sama koneisto, joka suojelisi henkilökohtaista turvallisuuttani, jos joku hyökkäisi kimppuuni nyt, on toisaalta valmis viemään ihmisiltä oikeuden elämään sodassa? Ristiriitaisuus hämmentää minua. Tänä vuonna olen saanut oppia uusilta ystäviltäni rauhanjärjestöissä muun muassa siitä, kuinka merkittävästi ihmisille yhteiset välittämisen arvot ohjaavat kurdien yhteisöjen toimintaa.
Suomessa voitaisiin oppia elämän kauneudesta kurdeilta ja muilta marginalisoiduilta ihmisiltä sen sijaan, että teemme heistä laittomia. Ihmiset eivät tarvitse ihmisoikeuksia polkevaa ja ilmastoa saastuttavaa väkivaltakoneistoa turvallisuutta varten. Tarvitsemme sen sijaan lempeyttä, ainutlaatuisia kohtaamisia ja yhteyttä todelliseen kotiimme, luonnon kauneuteen. Läheisissä yhteisöissä voimme oppia näistä asioista yhdessä toisiamme tukien.
Musiikkiesitysten ja kurdien ja ilmastoblokin pitämien inspiroivien puheiden jälkeen osallistujat poistuvat vähitellen torilta jatkamaan illanviettoa muualla. Minun on lähdettävä kotiin lepäämään seuraavaa työpäivää varten. Nousen raitiovaunuun ja ajattelen koronaviruspandemian ensimmäisiä kuukausia. Kun seuraavan kerran kohtaamme tuntemattoman kriisin, toivon että lempeyden ja yhteisöjemme avulla olisimme valmiita reagoimaan siihen ilman byrokratiaa ja salailua. Ottaisimme jokaisen huomioon ihmisyyttä kunnioittaen ja yhdessä muiden kansojen kanssa toimien, koska elämä on arvokkainta maailmassa.
Teksti: Markus Nuuttila
Kuva: rajatonvimma
