Vietin loka-marraskuun vaihteessa viikon Etelä-Italian Casapesennassa Giosef Torino -kansalaisjärjestön järjestämässä koulutuksessa, joka käsitteli intersektionaalisuutta etenkin nuorisotyön näkökulmasta. Viikon varrella heräsi paljon ajatuksia siitä, miten rauhantyötä voisi kehittää intersektionaalisempaan suuntaan. Haluankin tässä jakaa pienen palan tästä prosessista ja sen merkityksestä Rauhanpuolustajille ja jokaiselle, joka haluaa kehittää omaa järjestötyötään yhdenvertaisempaan suuntaan.
Ensimmäisenä on määriteltävä, mitä intersektionaalisuus tarkoittaa. Se on alun perin tutkija-aktivisti Kimberlé Crenshaw’n kehittämä teoreettinen käsite, joka toimii työkaluna yhteiskunnallisen sorron ja epätasa-arvon mekanismien tunnistamisessa ja ymmärtämisessä. Crenshaw loi käsitteen 1980-luvun lopulla tuomaan näkyväksi mustien naisten kokemaa moniperustaista sortoa ja väkivaltaa amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Intersektionaalisuus-käsitteellä on ollut mullistava vaikutus muun muassa feministisiin liikkeisiin, sillä ennen Crenshaw’n työtä ei ollut samalla tavalla keinoja käsitteellistää ja tunnistaa päällekkäisiä ja toisiinsa linkittyneitä sorron muotoja.
Useamman syrjityn ryhmän risteyskohdassa eläminen voi siis asettaa ihmisiä marginalisoituun asemaan eri tavoilla ja eri tasoilla. Intersektionaalisuudessa onkin pohjimmiltaan kyse siitä, että todellista yhdenvertaisuutta ei voida saavuttaa ilman näiden harmaan sävyjen tunnistamista, ilman että ymmärretään miten erilaiset identiteetit, etuoikeudet ja asemat yhteiskunnassa muodostavat monimutkaisen verkoston. Crenshaw huomasi, että mustia naisia ei todella voi auttaa vain vastaamalla rasismiin ja seksismiin, vaan on pureuduttava niiden liitoskohdasta löytyvään omanlaiseensa todellisuuteen.
Kun aihe tuodaan suomalaisten rauhanjärjestöjen kontekstiin, ensimmäinen askel on analysoida järjestön omia rooleja, toimintatapoja ja tavoitteita intersektioiden maailmassa. On ymmärrettävä intersektionaalisuuden käsite, tarkasteltava epäoikeudenmukaisuuden juurisyitä ja tutkittava sitten, miten ne näkyvät omassa toiminnassa. Kenen äänet pääsevät kuuluviin järjestön hallituksessa, henkilökunnassa ja jäsenistössä? Mitkä näkökulmat jäävät kokonaan puuttumaan? Onko linjauksia ja asiakysymyksiä tarkasteltaessa otettu huomioon yhteiskunnallisen sorron moniulotteisuus? Onko toiminta saavutettavaa marginalisoituihin ryhmiin kuuluville, myös niille, jotka ovat marginalisoituneita useista syistä? Tilanteen tarkasteleminen etenkin valta-asemasta käsin voi olla haastavaa, mutta näitä kysymyksiä pohtimalla voidaan päästä lähemmäs järjestön nykytilaa ja sen mahdollisia ongelmia.
Reflektioprosessiin kuuluu myös järjestön vahvuuksien tunnistaminen. Intersektionaalista osaamista tai ainakin kokemusasiantuntijuutta melko varmasti löytyy jo järjestön riveistä. Näitä näkökulmia voidaan hyödyntää toiminnan kehittämisessä, ja niiden rinnalle voidaan etsiä yhteistyötä esimerkiksi muista järjestöistä. Myös oman toiminnan kehittäminen saavutettavampaan suuntaan esimerkiksi kielen ja esteettömyyden kannalta mahdollistaa moninaisemman jäsenistön. Yhteiskunnallisiin ongelmiin vaikuttaminen on sitä pätevämpää, mitä paremmin niiden eri ulottuvuudet otetaan huomioon ja mitä enemmän vaikuttamistyössä voidaan osallistaa niitä, joihin ongelmat suoraan vaikuttavat.
Sisäisen reflektion tulokset tulisi kanavoida toimintaan ja oman järjestötyön kehittämiseen. Esimerkiksi Rauhanpuolustajien Tottelemattomuusakatemian kaltaisessa nuorisotyössä on hyvä ottaa asiassa kuin asiassa käyttöön feministinen, antirasistinen ja postkolonialistinen ote. Asioista keskusteltaessa on hyvä tiedostaa, että keskusteleva ryhmä edustaa aina vain pientä osaa yhteiskunnasta. Marginalisoitujen ryhmien ääniä tulisi nostaa kuuluviin, ja esteitä toimintaan liittymiselle tulisi purkaa. Toiminnan kehittäminen esimerkiksi monikielisempään suuntaan on yksi konkreettinen keino, jota voidaan toteuttaa esimerkiksi järjestön viestintää kehittämällä.
Rauhantyötä tekevien ei yksilöinä tarvitse olla kaikkien sorron muotojen asiantuntijoita, mutta se ei tarkoita, etteikö intersektionaalisuutta voisi ja myös tulisi ottaa toiminnassa huomioon. Esimerkiksi muiden järjestöjen kanssa tehty yhteistyö ja molemminpuolinen osaamisen ja ihmisresurssien jakaminen voisi auttaa rakentamaan yhdenvertaisuutta koko suomalaisella järjestökentällä, ja miksei myös kansainvälisellä tasolla. Pyrkimys intersektionaalisuuteen on tietoinen prosessi, joka vaatii itsereflektiota, konkreettista toimintaa ja jatkuvaa etenemisen kartoittamista.
Rauhantyöhön kuuluu olennaisesti pyrkimys vapauttaa ihmisiä sorron alta. Miten tähän tavoitteeseen voitaisiin päästä, jos rauhantyötä tekevissä järjestöissä ei tehdä riittävää itsereflektiota, jos sortavat rakenteet pääsevät vaikuttamaan niiden toimintaan ja jos riittävää intersektionaalista osaamista ei ole? Ei tule aliarvioida järjestötyön kykyä voimaannuttaa ihmisiä ajattelemaan ja toimimaan. Rauhanjärjestöt voivat tarjota ihmisille mahdollisuuksia toimia oikeudenmukaisemman tulevaisuuden puolesta ja tilaisuuden toteuttaa omia vahvuuksiaan ja kouluttaa itseään. Erityisesti rauhanjärjestön pitää olla toistamatta yhteiskunnan sortavia rakenteita ja aktiivisesti pyrkiä niiden purkamiseen. Tämä vaatii jatkuvaa reflektoimista, yhteistyökumppaneiden löytämistä, esteiden poistamista, oppimisprosessia, joka ei ikinä tule valmiiksi.
Teksti: Auri Leino
