Minulle tarjoutui yllättäen mahdollisuus hyvän ystäväni kutsumana pikavisiittiin Marokon miehittämään Länsi-Saharaan. Ulkomailla asuva länsisaharalaisystäväni oli vierailemassa kotonaan ja kutsui tutustumaan perheeseensä.
Tiesin, että loma Länsi-Saharassa voi tapahtua vain viranomaisten tarkassa seurannassa. Näin oli käynyt monen muunkin kohdalla. Useita oli pidätetty ja karkotettukin alueelta – varsinkin, jos kiinnostuksen kohteena olivat olleet alueen ihmisoikeuskysymykset. Ajattelin kuitenkin, että kyseessä on viaton vierailu perheystävän luokse, eikä tarkoitukseni ollut yrittää ottaa kontaktia demokratia- ja ihmisoikeusaktiiveihin. Odotin kyllä, että passintarkastuksessa saattaisi vierähtää tovi matkan tarkoitusta selittäessä.
Marokkolaiset häiriköt, jotka ovat vuosikausien ajan aiheuttaneet kaaosta Länsi-Saharaa käsittelevissä tilaisuuksissa, olivat aina väittäneet, että kaikki on miehitetyllä alueella hyvin ja asukkaat tyytyväisiä. (Samaa tosin uskottelee Euroopan unioni yrittäessään laittomasti liittää Länsi-Saharan alueen osaksi EU:n ja Marokon välisiä kauppasopimuksia.) Näiden häiriköiden mukaan minun pitäisi kuulemma käydä paikan päällä ottamassa asioista itse selvää, eikä uskoa eri tahojen levittämää kielteistä propagandaa.
Etukäteispähkäilyni mahdollisista hankaluuksista marokkolaisviranomaisten kanssa kävivät toteen aiemmin kuin osasin odottaakaan. Kun yritin poistua koneesta El Aaiúnissa, siististi pukeutunut herrasmies kysyi passiani ja ilmoitti, etten voi poistua koneesta, joka jatkaisi matkaansa Casablancaan. Keskustelu jäi hyvin lyhyeksi – minkäänlaisia perusteluja ei esitetty.
Casablancan lentokentällä odotti VIP-vieraille varattu pikkubussi, johon ystävällinen lentokenttävirkailija minut ohjasi. Lentokenttärakennuksessa meitä odotti poliisi, joka pyysi passiani ja sanoi, että pitää hoitaa maahantulomuodollisuudet. Pitkällisen odottelun jälkeen ilmeni, että minun pitää jäädä yöksi lentokenttähotelliin. Hotelli oli vaatimaton kellarimajoitus. Rauhallisin mielin kävin yöpuulle miettien, tuleekohan pitkäkin visiitti.
Vaatimatonta aamiaista nauttiessani siististi pukeutunut siviilipoliisi lähestyi minua. Ystävällisesti hän selitti, että minulla ei ole asiaa myöskään Casablancaan, vaan minun pitää järjestää välittömästi lento pois maasta. Ajattelin, että mikäs kiire tässä. Olin selvittänyt, että vasta seuraavana päivänä olisi lento takaisin Las Palmasiin, josta minulla oli paluulento Suomeen.
Päivä vierähti miellyttävän kalastusta harrastavan siviilipoliisin kanssa seurustellessa. En viitsinyt mainita Marokon harrastamasta laittomasta kalastustoiminnasta Länsi-Saharan vesialueilla. Muutenkaan emme keskustelleet politiikasta. Ostettuani paluulennon uusi ystäväni vaikutti hyvin huojentuneelta – tosin luvattu mahdollisuus tax-free-tuotteisiin jäi toteutumatta ja tuliaiset ostamatta.
Seuraavana aamuna sain virallisemman saattotoimikunnan. Minut saattoi lähtöportille sekä siviili- että virkapukuinen poliisi. Portilta minut kuljetettiin jälleen VIP-autolla koneelle. Passini sain takaisin vasta Las Palmasin lentokenttävirkailijalta. Passin välissä oli epämääräinen ranskankielinen lomake päätöksestä olla päästämättä minua Marokkoon. Lomakkeessa viitattiin maan lainsäädäntöön. Olin siis ehtinyt rikkoa maan lakeja tekemättä mitään, ja valitettavasti astumatta jalallanikaan Länsi-Saharan maaperälle.
Teksti ja kuvat: Teemu Matinpuro
