Suomi ja Marokko ovat Israelin aseteollisuuden luottoasiakkaita. Marokon ulkoministeri Nasser Bourita vieraili Helsingissä elokuussa ja tapasi muun muassa ulkoministeri Elina Valtosen. Ministerit keskustelivat maiden välisistä taloussuhteista, digitalisaatiosta, uusiutuvasta energiasta, 5G-verkosta ja kyberturvallisuudesta.
Uutta oli kuitenkin se, että ulkoministerien tapaamisen yhteydessä julkaistussa yhteisessä tiedonannossa kerrottiin, että nyt ”Suomi pitää vuonna 2007 esitettyä autonomiasuunnitelmaa vakavana ja uskottavana panoksena YK:n johtamalle poliittiselle prosessille ja hyvänä pohjana osapuolten välillä sovitulle ratkaisulle” Länsi-Saharan konfliktiin.
Länsi-Sahara on Marokon vuodesta 1975 laittomasti miehittämä entinen Espanjan siirtomaa Luoteis-Afrikassa Atlantin rannikolla. Kansainvälinen oikeus on yksimielinen länsisaharalaisten sahrawien itsemääräämisoikeudesta. Marokko on kuitenkin onnistunut estämään jo vuonna 1991 sovitun kansanäänestyksen järjestämisen. Länsi-Sahara on Afrikan viimeinen siirtomaa ja sen miehitys on yksi maailman pisimpään jatkuneista konflikteista.
Arvopohjaista realismia?
Suomen ulkopoliittisena linjana on perinteisesti ollut YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmien puitteissa käytävien neuvottelujen tukeminen rauhanomaisen ratkaisun löytämiseksi osapuolten välille. Autonomiasuunnitelman harkitseminen ”vakavana ja uskottavana” vaihtoehtona on selkeä linjanmuutos. YK:n päätöslauselmissa sahrawien itsemääräämisoikeus on kansainvälisen oikeuden raameissa kiistaton tosiasia.
Kansainvälisen oikeuden mukaan de facto miehitettyjen alueiden luonnonvarojen hyödyntäminen miehittäjän toimesta on kielletty, mutta Suomi ei ole estänyt esimerkiksi tomaattien tuontia näiltä alueilta. Suomi onkin pitkään suhtautunut melko kylmästi kansainvälisen oikeuden toteutumiseen Länsi-Saharassa.
Autonomiasuunnitelma vuodelta 2007 on Marokon ja sen liittolaisten, etenkin Ranskan, ehdotus irtaantua YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmien sisällöstä. Suunnitelmaan kuuluu rajoitettu paikallisten asioiden itsemääräämisoikeus samalla kun alueen suvereniteetti, tärkeimmät luonnonvaroihin liittyvät kysymykset ja sahrawien ulkosuhteiden määrittely jäisivät Marokolle.
Aiemmin Suomi ei ole tukenut avoimesti autonomiasuunnitelmaa, eikä mitään virallisia dokumentteja ole saatavilla Suomen linjanmuutoksesta. On sinänsä mielenkiintoista, että ulkoasiainvaliokunnan viime keväänä eduskunnalle tekemään Länsi-Saharaa koskevaan selvitykseen on liitetty vaiteliaisuuspyyntö. Voi vain spekuloida, miksi selvityksestä halutaan vaieta. Onko Suomi valmistelemassa kaikessa hiljaisuudessa linjanmuutosta, vai onko kyse pikemminkin yrityksestä välttää Marokon painostus selvitykseen liittyen?
Presidentti Alexander Stubbin lanseeraama ulkopoliittinen doktriini ”arvopohjainen realismi” sisältää kolme pääpilaria: euroatlanttisuus, Ukraina ja Venäjä sekä globaali vaikutusvalta. Länsi-Sahara kuuluu viimeiseen pilariin – maailmaan, jossa Suomen ulkopolitiikkaa määrittelevät intressit, eivät niinkään arvot. Tässä ei sikäli ole mitään uutta, mutta retoriikasta ja toiminnasta on tullut aiempaa räikeämpää.
Länsi-Sahara ja muuttuva maailmanjärjestys
Monessa Euroopan maassa on herännyt viime kuukausien aikana keskustelua linjanmuutoksesta. Suomen lisäksi muun muassa Britanniassa on noussut esiin Marokon autonomiasuunnitelman pohtiminen yhtenä varteen otettavana ratkaisuna konfliktin ratkaisussa. Onko siis eurooppalaisessa ulkopolitiikassa käynnissä laajempi Länsi-Saharaa koskeva suunnanmuutos?
Heinäkuussa Ranska tunnusti Marokon suvereniteetin Länsi-Saharassa. Tällä voi olla suuri merkitys laajemman kehityksen näkökulmasta. Ranska on kylläkin ollut konfliktin alusta saakka sekä avoimesti että kulissien takana Marokon suurin tukija. Donald Trump tunnusti vuonna 2020 presidenttikautensa yhtenä viimeisimpänä tekonaan Marokon suvereniteetin Länsi-Saharassa. Tukemalla Marokon miehitystä Yhdysvallat ja Euroopan maat havittelevat pääsyä Länsi-Saharan luonnonvaroihin.
Lukuisat tutkijat ja poliittiset kommentaattorit näyttäisivät olevan yksimielisiä, että Yhdysvaltojen johtama maailmanjärjestys on tullut tiensä päähän. Yhdysvallat ja sen liittolaiset menettävät jatkuvasti asemiaan geopoliittisessa valtapelissä Kiinalle ja muille nouseville talousvalloille. Esimerkiksi Ranska on menettänyt muutamassa vuodessa pääsyn keskeisiin sille tärkeisiin luonnonvaroihin Länsi-Afrikassa, kun se on saanut lähtöpassit Malista, Nigeristä ja Burkina Fasosta.
Gazan kansanmurha on paljastanut lopullisesti, ettei keisarilla ole vaatteita. Ympäri maailmaa kuuluu entistä selvemmin näkemyksiä, etteivät Yhdysvaltain tai Euroopan moraalisaarnat demokratiasta ja ihmisoikeuksista ole enää vakavasti otettavia. Länsi-Saharan kysymys on vain yksi esimerkki lukuisten joukossa, joiden vuoksi ontot viittaukset ”sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen” ajamisesta tulevat jatkossa kaikumaan entistä kuurommille korville.
Kuva: Riina Rannasmaa mukaellen Antti Kukkosen tekemää kansikuvaa Rauhanpuolustajien julkaisemaan Ranska ja Marokko: ikuinen avioliitto -kirjaan.