Kehittyneet lännen teollisuusvaltiot kuten Suomi tarvitsevat edelleen globaalin Etelän metalliraaka-aineita, jotka ovat digitalisaation välttämätön edellytys. Läntisen elämäntavan yhtenä perustana ovat työntekijät, jotka vaarantavat terveytensä ja henkensä louhiessaan mineraaleja ja metalleja, kierrättäessään elektroniikkaromua tai raatamalla torjunta-aineiden saastuttamilla plantaaseilla, joilla tuotetaan globaalissa pohjoisessa kulutettavia tuotteita.

Suomella ei ole ollut siirtomaita eikä suomalaisilla ollut minkäänlaista yhteyttä kolonialismiin. Joka toisin väittää, suorittaa etnomasokistista ”kansallista itseruoskintaa”, jonka tarkoituksena on vain syyllistää suomalaisia ja kulttuurimarxismin tavoin propagoida suomalaisille monikulttuurisuuden ”ihanuutta” sekä oikeuttaa afrikkalaisten pakolaisten ”hyysääminen”. Näin kuuluu maahanmuuttajavastaisten piirien väite kolonialismista ja sen ymmärtämisestä Suomen kontekstissa.

Aalto-yliopiston dosentti ja dokumenttielokuvaohjaaja Jouko Aaltonen ja yleisen historian dosentti Seppo Sivonen nostavat esiin toisenlaisen näkökulman suomalaisten suhteesta kolonialismiin teoksessaan Kongon Akseli. Suomalaiset ja skandinaavit kolonialismin rakentajina” (Into 2022). He avaavat Kongo-joella toimineen Akseli Leppäsen elämän kautta suomalaisten kolonialistista osallisuutta mikrohistorian näkökulmasta. Teos on eräänlainen vastaus ruotsalaisen historioitsijan Gunlög Furin vaatimukseen siitä, että on tärkeää tutkia kolonialistisen ajattelun vaikutusta maissa, jotka eivät tunnista omaa osallisuuttaan.

Kirja avaa arkipäivän historian näkökulmasta ikkunan Black lives matter -liikkeen taustalla oleviin tekijöihin, jotka liittyvät kolonialismin aikaisten rakenteiden ja nykyisen rasismin historiallisen jatkumon välisiin suhteisiin. Samalla se mahdollistaa pohdinnan Suomen yhteydestä kolonialismin perustalta syntyneeseen läntiseen imperiaaliseen elämäntapaan. Ainoastaan kolonialismin historian kautta on ymmärrettävissä nykyinen globaalin Etelän luonnonvarojen, energian ja halvan työvoiman hyväksikäyttö läntisen kulutus- ja elintason mahdollistajana.

Aleksi Leppänen – matka kolonialismin ytimeen

 Kymmenlapsisen köyhän perheen poika Aleksi Leppänen (1879–1938) työskenteli ja eli Kongossa vuosina 1913–1931. Hän päätyi konemestariksi lähes 4 700 kilometriä pitkälle Kongo-joelle palvelemaan Belgian kolonialistista riistojärjestelmää. Loppuelämänsä hän toimi Suomessa Konemestariliitossa ja nousi lopulta suuren telakan johtajaksi.

Aleksi kuului suomalaisten konemiesten joukkoon, joka värvättiin Belgian siirtomaavallan apureiksi. Aaltonen ja Sivonen kuvaavat kirjassaan myös laajemmin pohjoismaalaisten toimintaa Kongossa. Belgian silloisen siirtomaahallinnon arvion mukaan Kongon valloittaminen ei olisi ollut mahdollista ilman heitä.

Afrikan mantereelle Aleksi Leppänen saapui maaliskuussa 1913, jolloin hän kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Ensi kerran astelin Afrikan mannerta.” Hän ei tuolloin todennäköisesti ymmärtänyt astuvansa aikakauden kolonialismin ytimeen, vaikka Belgian kauheudet olivat laajasti esillä Suomen lehdistössä. ”Ei ole epäilystäkään, etteivätkö kumiterroriin suoranaisesti osallistumattomat suomalaiset Kongon konemiehet olisi niistä kuulleet, lukeneet ja tienneet – Akseli Leppänen muiden mukana. Niin paljon niistä oli Suomessa kirjoitettu.” Näin toteavat laajan aikalaisaineiston pohjalta Aaltonen ja Sivonen. Heidän mielestään ”Aleksin teksteistä ei voi päätellä, että hän olisi jotenkin identifioinut itsensä kolonialistiksi, pikemmin päinvastoin”. Heidän arvionsa mukaan Aleksi ei ymmärtänyt, minkä koneiston palvelukseen hän oli astunut.

Aleksi, Kongon kolonialismi ja rasismi

Aleksi Leppänen sopeutui päiväkirjamerkintöjen mukaan melko nopeasti osaksi kolonialismin rasistista järjestystä. Hän kirjoittaa 30.11.1913 siitä, miten paikalliselle ”pantiin kettingit kaulaan kuin vikuralle hevoselle”. Aleksi suitsuttaa hyväksyvästi päiväkirjassaan 10.11.1914: ”Tänään on ollut suuret neekeripieksäjäiset, melkein koko kylä sai ’perseelleen’, ja kyllä oli syytäkin.”

Suomalaiset konemiehet olivat tuona aikana selvillä n-sanan rasistisuudesta. ”Miehistönä laivassa on 50 neekeriä, tai sanokaamme ennemmin ’mustaa’, koska he eivät ensinkään pidä ’neekeri’ nimestä, joka on muka kovin halpa heidän mielestään. Heidän itserakkauttaan säästääkseen käytetään täällä sentähden sanaa ’musta’”, kirjoitti konemiesten lehdessä 3/1913 nimimerkki AL.

Rasismia Aleksi ei sisäistänyt vasta Kongon vuosinaan. Edellytykset siihen oli luotu Suomessa. ”Akselikin kantoi mukanaan niitä käsityksiä afrikkalaisista ja heidän rodullisista ominaisuuksistaan, jotka hän oli saanut Hämeenkyrön kansakoulussa ja suomalaisista kirjoista ja lehdistä”, toteavat Aaltonen ja Sivonen. Kongossa nämä ennakkokäsitykset tarjosivat valmiin sapluunan rasismin täydelliselle omaksumiselle.

Ehkä Aleksi oli koulussa lukenut O. Wallin Yleisen historian oppikirjaa kansakouluja varten (1880), jossa koululaisille vakuutettiin: ”Sivistyneet kansat elävät järjestäytyneissä valtioissa yhteisten lakien ja ajatusten mukaan – – [Sivistymättömiltä] – – puuttuu kaikki korkeampi hengellinen elämä.”

Samankaltaista kuvaa tarjosi Pentti Eskolan ja Olavi Renkosen Lukion maantiede -oppikirja (6. painos) vielä 1960-luvun puolivälissä suomalaisille lukiolaisille oikeuttaessaan Afrikan kolonialismin rasistisella väitteellä ”mustan päärodun” jäämisestä ”lapsen asteelle”. Samankaltaisesti argumentoi perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho omissa blogiteksteissään.

Aaltonen ja Sivonen toteavat, että rasistinen asenne oli yhteinen kaikille pohjoismaalaisille, jotka Kongossa työskentelivät. He dokumentoivat sen vahvasti siteeratessaan tuon ajan suomalaisten konemiesten lehden kirjoituksia.

Belgian Kongo ja kumi

 ”Aina kun joku korpraali lähtee keräämään kumia, hänelle annetaan patruunoita. Hänen on tuotava takaisin kaikki käyttämättömät ja jokaista käytettyä kohti yksi oikea käsi! – – Puolen vuoden aikana, he, valtio, olivat käyttäneet Momboyojoella 6 000 patruunaa, mikä tarkoittaa, että 6 000 ihmistä on surmattu tai silvottu.” Vuonna 1890 palvelleen upseeri Simon Roin kertomus on yksi monista, jotka todistavat Belgian Kongon siirtomaapolitiikan julmuuksista. Belgia ryösti vuosina 1880–1920 Kongon luonnonrikkauksia ja tappoi arviolta 10 miljoonaa ihmistä. Vaikka pahimmat raakuudet olivat tapahtuneet ennen Aleksin saapumista alueelle, tiedosti hän ”verikumin” hinnan. ”Nyt ovat kulttuurimaat huomanneet täällä olevat luonnonrikkaudet. Eivät kuitenkaan ole lähteneet tänne suorastaan ryöstöretkelle”, kirjoitti Aleksi päiväkirjaansa marraskuussa 1914.

Kongon riisto ja kumintuotanto Euroopassa ja Suomessa näkyi erilaisina kulutustuotteina. Anastetut raaka-aineet muuntuivat eurooppalaisten hyödykkeiksi ja synnyttivät 1800-luvun puolivälin jälkeen kumibuumin. Kumista valmistettujen tuotteiden lista on lähes loputon. Siitä tehtiin muun muuassa saappaita, kumimattoja, ikkunantiivisteitä, poliisipamppuja ja eristeitä sähkölaitteisiin ja kaapeleihin. Markkinat räjähtivät 1890-luvulla, kun ilmanpaineeseen perustuva autonrengas keksittiin. Raakakumin hinta nousi pian kolmekymmenkertaiseksi. Kumi tuotti Kongossa toimiville yhtiöille jopa yli 700 prosentin voittoja. Sen saavuttamiseksi mikään rikos ei ollut liian suuri ja vastenmielinen.

Kongon kumin ”verirahat” virtasivat Brysselin lisäksi Antwerpeniin ja Liverpooliin. Murhatuista ei Brysselissä hiiskuta, mutta turistit voivat ihailla verisen siirtomaapolitiikan voitoilla ja miljoonien kongolaisten joukkomurhan hinnalla rakennettua Laekenin palatsia tai Cinquantenairen riemukaarta sekä muita kaupungin siirtomaakauden nähtävyyksiä. Brysselin kolonialistinen loisto on symbolisesti sopiva ajatellen EU:n ja Naton päämajoja.

Nykyajan kumi: koboltti

Suomen Gummitehdas eli Nokia aloitti valmistamalla kalosseja. Työmies-lehdessä mainostettiin huhtikuussa 1900 Dunlop-renkailla varustettuja polkupyöriä. Samassa lehdessä kerrottiin Kongon kumin keräämiseen liittyvistä julmuuksista. Kongon kumia virtasi Suomeen joko raaka-aineena tai valmiissa tuotteissa. Suomi ei tarvinnut omia siirtomaita hyötyäkseen kolonialistisesta maailmanjärjestyksestä, sillä se oli jo 1900-luvun alussa elimellinen osa kolonialistista eurooppalais- ja pohjoisamerikkalaisjohtoista talousjärjestelmää.

Aaltonen ja Sivonen tuovat esille sen, miten nykyään kumin sijasta Kongosta louhitaan kuparia, kobolttia, radiumia ja uraania lännen taloudelle. Kumi on vaihtunut kobolttiin. Kongo on tuon digitalisaatiolle elintärkeän raaka-aineen suurin tuottaja maailmassa. Ilman kobolttia mobiililaitteet eivät latautuisi, läppärit eivät toimisi eivätkä sähköautot kulkisi. Nykyään arviolta 70 prosenttia kaikesta koboltista tulee Kongosta. Suomi on saumaton osa raaka-aineen toimitusketjussa, joka kulkee Kongosta maailmalle. Keskeisessä roolissa on Kokkolassa toimiva Freeport Cobalt Oy, joka on maailman suurin yksittäinen kobolttia jalostava tuotantolaitos.

Nyt meille tätä ”verimetallia” louhivat nälkäpalkalla työskentelevät ns. artesaanikaivajat, joista merkittävä osa on lapsia. Nykyisen tietoyhteiskunnan perustan muodostaa olennaisesti Kongon raaka-aineiden riisto ja halvan työvoiman käyttö. ”Kongon luonnonrikkauksia ovat ryövänneet sen historian aikana sekä belgialaiset siirtomaaisännät että itsevaltiaat hallitsijat – ja nyttemmin kansainväliset yritykset”, todetaan Ylen Pimeä akku -artikkelissa 14.3.2021.

Kolonialismi, voiton maksimointi ja luonnon riisto

Kongossa ”verikumin” tuotanto perustui lyhytnäköiseen ja piittaamattomaan suhtautumiseen luontoon ja työvoimaan. Maassa keskeinen tuona aikana toimiva yritys oli vuonna 1892 belgialaisella ja brittiläisellä pääomalla perustettu Abir, jonka tavoitteena oli ennen kaikkea voiton maksimointi. Se halusi enimmäistää kumin tuotannon ja siitä saatavat voitot. Luonnon tuhoutuminen oli sille samantekevää. Jokinen ja Sivonen kirjoittavat Abirin vuoden 1906 noin 47 000 kuminkerääjän työn vaikutuksista: ”Saadakseen kiintiönsä täyteen epätoivoiset kerääjät repivät alas koko köynnöksen, katkoivat sen ja samalla tuhosivat sen.” Tämä raakakumin lyhytnäköinen riistäminen johti siihen, että ”se loppui väestökeskusten lähistöltä kokonaan”. Kumin ryöstöviljely ”johti jatkuviin väkivaltaisuuksiin, riitoihin ja sodankäyntiin kumista kilpailevien väestöryhmien kesken”.

Aaltosen ja Sivosen teos antaa välähdyksen arkipäivän kolonialismin rikoksista ja sen tuomista hyödyistä taloudelle ja suomalaisille kulutustuotteiden muodossa. Edelleenkin elintapamme ja kulutuksemme on mahdollista, koska voimme lähes rajattomasti hyödyntää toisaalla olevaa halpaa työvoimaa ja luonnonresursseja globaalissa mittakaavassa. Emme kuluttajina tiedä niiden raaka-aineiden alkuperää, jotka ovat mahdollistaneet tekstiilien, tietokoneiden ja älylaitteiden tuotannon. Emme tiedä myöskään, millaisissa työolosuhteissa raaka-aineet ja tavarat on tuotettu. Meille nämä sosiaaliset ja ekologiset suhteet ovat näkymättömissä. Hyvänä esimerkkinä teoksessa nostetaan esiin Sunlight-saippua: ”Afrikkalaiskylien pakkosiirrot, sademetsien tuhoaminen plantaasien tieltä ja käytännössä pakkotyö olivat hinta siitä, että eurooppalaiset saivat puhdistautua ja hoitaa kauneutta.”

Kehittyneet lännen teollisuusvaltiot tarvitsevat edelleen globaalin Etelän metalliraaka-aineita, jotka ovat digitalisaation ja ”teollisuus 4.0:n” välttämätön edellytys. Edelleen läntisen elämäntavan yhtenä perustana ovat globaalin Etelän työntekijät, jotka vaarantavat terveytensä ja henkensä louhiessaan mineraaleja ja metalleja, kierrättäessään elektroniikkaromua tai raatamalla torjunta-aineiden saastuttamilla plantaaseilla, joilla tuotetaan globaalissa pohjoisessa kulutettavia ”etelän hedelmiä”. Nottinghamin yliopiston professori Siddharth Kara on ajanut joukkokannetta Applea, Googlea, Teslaa, Microsoftia ja Delliä vastaan kaivoksilla kuolleiden ja vammautuneiden lasten puolesta. Tämän lisäksi pohjoisen pallonpuoliskon kulutushyödykkeiden tuotannossa syntyy hiilidioksidipäästöjä, joita eteläisen pallonpuoliskon ekosysteemit sitovat tai jotka keskittyvät ilmakehään. Olennaista muutosta globaaleissa talous- ja valtasuhteissa ei ole tapahtunut sitten Kongon Akselin elämän.

Teksti: Jouko Jokisalo
Kuvat: Aleksandra Aksenova