Jos yhdistää uusimman tiedon ympäristökriisien etenemisnopeudesta poliittisiin päätöksiin, jotka jättävät ilmastonmuutoksen torjunnan juhlavien puheiden tasolle samalla kun varustelumenot kasvavat, yhtälö näyttää valitettavan selvältä. Valmistaudumme ilmastonmuutokseen hankkimalla lisää aseita.
Kun ympäristökriisien konflikteja synnyttävän vaikutuksen taas yhdistää kilpavarustelun riskeihin, kuva tulevaisuudesta saa uusien värisävyjen asemesta vain yhden lisäkerroksen mustaa maalia pintaansa. Toivottomuus on kuitenkin yhtä vahingollista kuin toiveajattelukin. Pienetkin muutokset parempaan päin ovat tavoittelemisen arvoisia.
Aseistautuminen ympäristökatastrofia odotellessa on maailmanlaajuinen trendi, ja Suomi on tämän suuntauksen mallioppilas. Juuri käynnistynyt HX-taistelukonehankinnan testausvaihe huipentuu ensi vuonna suuruusluokaltaan kymmenen miljardin euron asekauppaan. Pelkästään tämä alkuinvestointi kasvattaa valtion velkaa noin yhdeksän prosenttia. Lisäksi taistelukoneiden elinkaarikulut vaativat tuntuvasti lisää rahaa puolustusbudjettiin, jos muita aselajeja ei ryhdytä ajamaan alas – mikä tuntuu epätodennäköiseltä.
Valtion velasta puhuminen on suomalaisessa politiikassa vuosikymmenestä toiseen ollut hyvin keskeisessä roolissa, mutta taistelukonehankinta vaikuttaa siirtäneen keskustelun mannerlaattoja: velan asemesta kiihkeimmät puheenvuorot käytetään nykyään työllisyysasteesta, joka on asekauppojen kannalta melko neutraali alue. Velkaan keskittyminen kääntäisi huomion ikävästi myös HX-hankkeen miljardeihin.
Aseisiin poltettu raha on joka tapauksessa pois muualta. Ilmastonmuutoksen vastainen työn resurssit jäävät puuttumaan ja tasa-arvoisen politiikan toteuttamismahdollisuudet heikkenevät, mikä lisää lopulta yhteiskunnallisen kuohunnan riskiä.
Politiikkaa tehdään kuitenkin identiteetti edellä, ja puolustusministerin salkkua kantavan keskustan kannattajille taistelukoneiden hankinta näyttää kyselyjen perusteella olevan erityisen tärkeää. Uusien koneiden tulo on selvä asia, mutta niiden valmistaja, kappalemäärä ja hinta ovat toivottavasti vielä avoimia kysymyksiä.
TAISTELUKONEHANKINNAT OVAT ULKOPOLITIIKKA
Pelkkä HX-hankkeen ulko- ja turvallisuuspoliittinen merkitys saattaa tehdä taistelukonekaupasta Marinin hallituksen tärkeimmän yksittäisen päätöksen. Kyse on vuosikymmenien mittaisista sitoumuksista ja oman poliittisen liikkumavaran määrästä. Ennakkosuosikin paikkaa pitävä Yhdysvaltojen F-35 on malliesimerkki koneesta, jonka suorituskyky tai ylipäätään käyttökelpoisuus on sidoksissa käytännön liittosuhteeseen sen valmistajamaan kanssa. Koneen ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa tai pätevät vain osana suurvallan asejärjestelmien verkostoa. Tilanne on osin sama jo nykyisen Hornet-kaluston aikana, mutta HX-kaupan myötä liittosuhde voi entisestään syventyä ja betonoitua tulevien vuosikymmenien ajaksi.
Asekaupat eivät tuota liittosuhteita sattumalta tai oheisvahinkoina. Hornet-hankinnan aikaan puolustusministerinä toiminut Elisabeth Rehn riemuitsi jälkikäteen siitä, kuinka merkittävä askel Nato-yhteistyön suuntaan hävittäjähankinta oli. Uusia askeleita on sittemmin otettu niin monta, että on mahdollista hahmottaa Hornet-kaupasta lähteviä polkuja, jotka vievät esimerkiksi nykyisiin Irakin ja Afganistanin operaatioihin. Perustelujensa osalta näiden operaatioiden mielekkyys ja oikeutus on vahvasti kyseenalaistettu. Charly Salonius-Pasternakin tapaiset tutkijat pitävät Afganistanin sotaan osallistumista menestyksenä, koska sillä on vahvistettu suhteita Yhdysvaltoihin ja Natoon – sekä saatu käytännön kokemusta ilmaiskujen ohjaamisesta kohteisiinsa. Näistä perusteluista ei vain eduskunnassa hiiskuttu mitään kun Afganistan-operaatiosta päätettiin.
Koska suomalaisten enemmistö on johdonmukaisesti vastustanut sotilasliiton jäsenyyttä, liittoutumista ajavat upseerit, virkamiehet ja poliitikot ovat kehittäneet harjoitustoiminnasta, sotaan osallistumiseksi venytetystä kriisinhallinnasta, asekaupoista ja suorista yhteistyösopimuksista kiertotien, jonka avulla kansalaisten näkemysten sivuuttamisessa on onnistuttu. Niinpä Suomen merivoimien uudet yli miljardin euron alushankinnatkin ovat hämmentävän hyvin linjassa USA:n intressejä Itämeren ja Mustanmeren alueella koskevien pohdintojen kanssa.
ESIMERKKI KALLIISTA VIRHEINVESTOINNISTA
Vajaat sata vuotta sitten Suomi käynnisti jättimäisen asejärjestelmähankkeen, joka vaikutti ennakoimattomilla tavoilla sen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen. 1920- ja 1930-luvuilla toteutettu laivasto-ohjelma nosti varustelumenojen osuuden Suomen bruttokansantuotteesta läntisten valtioiden kärkisijoille.
Kevyemmillä aluksilla täydennetty sukellusvenelaivasto ja kaksi panssarilaivaa tekivät melkoisen loven valtion budjettiin ja veivät resursseja muilta aselajeilta, joiden puutteelliseksi katsottu varustus tunnettiin talvisodasta lähtien nimellä Malli Cajander. Malli Cajander -myytti elää edelleen, vaikka todellisuudessa kyse ei ollut varustelumenojen vähäisyydestä, vaan niiden kohdentamisesta.
Laivasto-ohjelmaa ajoi kotimainen telakkateollisuus, mutta miksi armeijan johto lähti siihen mukaan ja sijoitti kuvaannollisesti kaikki munat yhteen koriin? Menettely on voinut vaikuttaa aikakauden poliittisten linjausten valossa järkevältäkin: laivaston ja rannikkotykistön voimin oli tarkoitus estää Neuvostoliiton laivaston liikkuminen, mikä olisi pitänyt meriyhteydet etelään auki. Varustelumenojen keskittämisessä laivastoon oli mieltä, jos uskottiin ulkopuolisten sotavoimien saapumiseen mereltä – ja miksei olisi uskottu: 1918 maahan oli laivattu Saksan Itämeren-divisioona ja 1919 Suomenlahdelle oli purjehtinut ilmavoimilla vahvistettu Britannian laivasto-osasto, joka asettui Koivistolle Viipurin edustalle ja teki sieltä iskuja Pietarin suuntaan.
Yhteistyössä Viron kanssa 1930-luvulla kehitelty Suomenlahden tykistösulku arvioitiin tehokkaaksi. Samaan päätyi sotapeleissään myös suunnitelmasta tietoinen Neuvostoliiton sodanjohto, jolle sen Itämeren laivasto edusti strategisesti merkittävää voimaa Saksan kanssa käytävään sotaan valmistauduttaessa. Suomen oman alueen oikeutetun puolustamisen asemesta tykistösulkusuunnitelma tarkoitti suurvallan varpaille astumista.
Neuvostoliiton ennen toista maailmansotaa Suomelle ja Virolle esittämillä tukikohtavaatimuksilla tykistösulkusuunnitelma tehtiin tyhjäksi. Sodan syttyessä suurvaltapolitiikan käänteet olivat joka tapauksessa edenneet niin, ettei Suomeen ollut Itämeren suunnalta odotettavissa minkään tahon lisävoimia.
Suomen sukellusveneisiin – oman aikansa huipputeknologiaan – tekemät satsaukset osoittautuivat sodankäynnin kannalta kalliiksi virheinvestoinniksi. Ennen sotaa laivasto-ohjelma taas ruokki katteetonta uskoa asevaraiseen turvallisuuteen ulkopolitiikan kustannuksella ja sotki Suomen entistä syvemmälle suurvaltojen strategisiin laskelmiin.
Aseellisen konfliktin ennaltaehkäisyn asemesta laivastoon käytetyt varustelumiljoonat toimivat yhtenä konfliktin ennaltavarmistajana.
HORNETIEN PITKÄ VARJO
Historiallisten rinnastusten liian suoraviivaista käyttöä on syytä varoa, mutta joitakin yhtäläisyyksiä HX-hankkeen ja taannoisen laivasto-ohjelman välillä pakostakin havaitsee.
Koulutusvaiheessa syntyneet upseeriston verkostot kantavat yleensä pitkälle. Ammattiupseeristonsa rungon keisarillisessa Saksassa koulutetuista jääkäreistä muodostanut Suomi toteutti laivasto-ohjelmansa yhteistyössä saksalaisten kanssa, vaikka esimerkiksi Viro hankki sukellusveneensä Britanniasta. Vastaavasti nyt on lupa olla kevyesti yllättynyt, jos valmiiksi yhdysvaltalaiseen kalustoon ja koulutukseen nojaava Suomen ilmavoimat päätyy neutraaliksi mainostetussa HX-hankkeen teknisessä analyysissään johonkin muuhun kuin Pohjois-Amerikan mantereella valmistettuun koneeseen.
Ratkaisu kuitenkin on – tai ainakin sen pitäisi olla – poliitikkojen käsissä. Poliittisilta päättäjiltä vaaditaan tällä hetkellä poikkeuksellisen laajan kokonaiskuvan hahmottamista. Siinä maailmanlaajuinen kilpavarustelu vie resursseja olennaisimpiin ongelmiin eli ympäristökriiseihin vastaamiselta. Suomi voi olla paikallisesti osa kilpavarustelua tai osa ongelmien ratkaisua.
Näiden kahden vaihtoehdon välillä valinta lopulta tehdään.
Raimo Pesonen
