Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty ­vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu ­valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten ­esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan yhdeksäs osa.

Kesällä 1999 Belgradin Tasavalta-aukiolle jätettiin vanha öljytynnyri ja sen viereen baseball-maila. Öljytynnyrin kylkeen oli maalattu presidentti Slobodan Miloševićin kasvot ja teksti, että tynnyriä saa lyödä yhden dinaarin maksua vastaan.

Ensimmäiset ohikulkijat vaikuttivat hämmentyneiltä. Jotkut hidastivat vauhtiaan, toiset pysähtyivät. Joku otti jopa mailan käteensä, piteli sitä hetken, mutta laski kuitenkin takaisin ja jatkoi matkaansa. Lopulta paikalle osui nuori mies, joka tekstin luettuaan naurahti, pudotti kolikon tynnyriin, nosti mailan ja mäjäytti Miloševićin peltikasvoja niin, että pamaus kaikui keskustan korttelista toiseen.

Lyöjiä ilmaantui lisää, ja pauke kiinnitti huomiota yhä laajemmin. Kaukana ja lähellä ihmiset tuijottivat, osoittelivat ja nauroivat. Ei mennyt pitkään, kun tynnyrille oli jo muodostunut jono. Vanhemmat opastivat lapsiaan mailan käytössä, ja jos lapset olivat liian hentoja pitelemään mailaa, vanhemmat neuvoivat potkaisemaan.

Tynnyrin aukiolle tuoneet opiskelijat istuivat läheisessä kahvilassa ja seurasivat tapahtumien kulkua huvittuneina. He olivat tyytyväisiä näkemäänsä, mutta odottelivat jo huipennusta, eli poliisin saapumista. Koska poliisi ei voinut tietää, kuka tynnyrin oli tuonut paikalle, nuorten arvioiden mukaan poliiseilla oli tilanteessa vain kaksi vaihtoehtoa: pidättää tynnyriä mäjäyttelevät kansalaiset tai sitten pidättää itse tynnyri. Poliisi saapui paikalle ja valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Kuva kahdesta poliisista raahaamassa – ”pidättämässä” – Miloševićin kasvoilla varustettua öljytynnyriä päätyi seuraavana päivänä kahden eri oppositiolehden etusivulle.

Pelko voitetaan huumorilla

Opiskelijaryhmä kutsui itseään nimellä Optor! eli vastarinta. Heidän symbolinaan oli Sarumanin kädestä vaikutteita saanut nyrkkiin puristettu käsi, joka useimmiten maalattiin valkoisena mustalle pohjalle. Liikkeen perustajat olivat nuoria, joilla ei ollut aikaisempaa kokemusta poliittisesta toiminnasta. Kirjassaan Blueprint for Revolution yksi liikkeen perustajista Srdja Popovic kertoo noihin aikoihin olleensa kiinnostunut Taru sormusten herrasta -legendan lisäksi lähinnä Monty Pythonista, valvomisesta ja juhlimisesta, ei suinkaan aktivismista tai politiikasta.

Herätteen aktivismiin hän sai ulkoilmakonsertissa, jossa otettiin voimakkaasti kantaa sotaa vastaan. Punkrokkareiden saarnoja konsertin lomassa kuunnellessaan hän näki, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen voi olla ”coolia” ja hauskaa. Hän perusti Otpor-liikkeen ystäviensä kanssa lokakuussa 1998 ennen kaikkea vastustamaan lakeja, jotka rajoittivat tiedotusvälineiden ja yliopistojen toimintaa.

Palaverissa muutamia päiviä ennen öljytynnyritempausta tunnelma oli ollut apea. Eräässä puheenvuorossa oli listattu asioita, joita heillä ei ollut: kokemusta, armeijaa, rahaa ja mahdollisuutta vaikuttaa mediaan. Heillä oli selkeä visio maan tulevaisuudesta, mutta ei keinoja sen toteuttamiseen. Presidentti Slobodan Miloševićilla sen sijaan oli käytössään valtion varat, armeija ja lähes koko mediakenttä, joiden avulla hän sai rauhassa jatkaa pelon lietsomista ja oman visionsa toteuttamista. Keskustelun kääntyessä yhä enemmän pelkoon joku totesi, että ainoa keino pelon voittamiseksi on nauru.

Tästä inspiroituneena he alkoivat kertoa toisilleen vitsejä. Tässä nauravaisessa tunnelmassa keksittiin öljytynnyritempaus. Popovic kutsuu toimintaa nimellä laughtivism ja uskoo sen voimaan – ei pelkästään siksi, että huumori on paras keino pelon hajottamiseksi, vaan myös siksi, että se vetää puoleensa lisää ihmisiä. ”Kuka on ystäväpiirisi vetovoimaisin tyyppi?” kysyy Popovic Ben Faman podcast-haastattelussa. ”Tietysti se, joka saa ihmiset nauramaan. Poliitikot, varsinkin diktaattorit, sen sijaan ottavat itsensä aivan liian vakavasti, ja tekevät sen takia typeriä virheitä.”

Kolme ohjetta vallan-kumouksellisille

Ajatus siitä, että kaataisi diktaattorin väkivaltaisesti, on Popovicin mielestä sama kuin haastaisi Mike Tysonin nyrkkitappeluun tai David Beckhamin jalkapallo-otteluun. Ensimmäinen Popovicin kolmesta neuvosta vallankumousta suunnitteleville on se, että kannattaa valita taistelut, jotka voi voittaa. Tysonia vastaan kannattaa pelata shakkia, ja diktatuureja vastaan kannattaa lähteä kokeilemaan sitä, kummalla osapuolella on parempi huumorintaju ja kumman brändi on vetävämpi.

Popovicin toinen neuvo on se, että väkivallattomuudessa tulee pysyä, ja kolmas, että vallankumouksen tekemisen tulee olla hauskaa.

Otpor-liikkeellä ei ollut yhtä karismaattista johtajaa, vaan maakuntien yksilöt saivat itse päättää omista tekemisistään. Vastuuta korostettiin: jos sinä et ota vastuuta omiin käsiisi, jos sinä et taistele paremman yhteiskunnan puolesta, jos sinä et usko itseesi, niin kuka muu sen muka voisi tehdä? Kaikista koulutettiin johtajia, näin saatiin jäsenet tuntemaan vahvaa omistajuutta ja tehtiin mahdottomaksi liikkeen pysäyttäminen muutamia avainhenkilöitä pidättämällä.

Liikkeen perustamisesta satojen tuhansien ihmisten mielenosoituksiin ja Slobodan Miloševićin hallinnon kaatamiseen kului kaksi vuotta. Yksi liikkeen hurjan kasvun salaisuuksista oli se, että alkuaikoinaan he antoivat itsestään suuremman kuvan kuin mitä he todellisuudessa olivatkaan. Kymmeniä tuhansia lentolehtisiä heiteltiin kerrostalojen katoilta ja liikkeen logoja maalattiin ahkerasti mitä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin. Sillä tavoin pieni porukka onnistui iskostamaan vastarinnan symbolin jokaisen kadunkulkijan mieleen.

Vuoden toimittuaan Otpor herätti huomiota myös ulkomailla. Heille lähetettiin Albert Einstein -instituutin perustajan ja maailman johtavan väkivallattomuustutkija Gene Sharpin väkivallattoman vallankumouksen oppaita, ja Sharpin oppilas ja ystävä, Yhdysvaltain armeijasta eläköitynyt Robert Helvey tuli vetämään heille väkivallattomuuskoulutusta. Koulutuksellisen ja rahallisenkin tuen takana oli yhdysvaltalaisia kansalaisjärjestöjä, joista ainakin yksi oli osittain valtiorahoitteinen. Päätäntävalta pysyi kuitenkin loppuun asti paikallistoimijoilla.

Mielikuvituksellisuutensa, tuoreutensa ja hauskuutensa takia Otporin kampanjat saivat medianäkyvyyttä. Medianäkyvyys toi puolestaan uusia jäseniä, ja jäsenmäärän nousu uusia uutisia. Kasvettuaan varteenotettavaksi poliittiseksi voimaksi Otpor onnistui kokoamaan taakseen paitsi politiikkaan tyytymättömät suuret massat, myös keskenään riitelevän Miloševićin vastaisen poliittisen opposition.

Valtiovallan vastaus Otporin vaikutusvallan kasvulle olivat Belgradin yliopiston sulkeminen, Otpor-järjestön julistaminen laittomaksi, lehdistösensuurin kiristäminen ja pidätykset: arviolta 2 000 Otporin jäsentä pidätettiin, ja osaa heistä pahoinpideltiin vankilassa. Otpor teki vastoinkäymisistä osan kampanjaa luovuttamalla liikkeen logolla varustettuja mustia t-paitoja niille, jotka oli pidätetty vähintään kerran, ja punaisia niille, jotka oli pidätetty viisi kertaa tai useammin.

Miloševićin lähtölaskenta

Miloševićin kannatus oli vahvinta ennen kaikkea vanhemman väestön keskuudessa ja maaseudulla. Hänen kannattajiensa oli hyvin vaikea ymmärtää kaupunkien nuorisoa, joka haki uutisensa internetistä. Esimerkiksi Miloševićin vaimo, joka myös oli mukana politiikassa, oli vakuuttunut siitä, että mielenosoitukset oli orkestroitu ulkomailta käsin ja että mielenosoittajat oli houkuteltu paikalle jakamalla heille ”huumeita ja ulkomaanvaluuttaa.”

Heinäkuussa 2000 Milošević onnistui vielä muuttamaan perustuslakia niin, että hän pystyisi toimimaan toiset kuusi vuotta presidenttinä, mutta tämä jäi hänen viimeiseksi voitokseen. Syyskuussa, presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella, hän jäi jälleen kiinni vaalivilpistä. Vaalituloksen oikaisemista vaativat mielenosoitukset keräsivät tälläkin kertaa satoja tuhansia osallistujia, mutta kuukausien sijaan mielenosoitukset kestivät tällä kertaa kymmenen päivää.

Miloševićia vastaan oli laaja rintama. Ortodoksinen kirkko kehotti poliiseja ja armeijaa kunnioittamaan opposition vaalivoittoa. Maan tärkeimmän hiilikaivoksen Kolubaran työntekijät menivät lakkoon. Valtion omistaman median työntekijät eivät totelleet enää hallitusta. Lokakuun 5. päivänä 2000 protestoijat siirsivät poliisien asettamat esteet puskutraktorilla.

Poliisit tottelivat saamaansa käskyä rakentaa barrikadeja, jotta ihmisten pääsy pääkaupunkiin estettäisiin. Mutta nähtyään kuinka suurista ja päättäväisistä ihmismassoista oli kysymys, poliisit eivät pysäyttäneet barrikadeja purkavia mielenosoittajia.

Pysyttiinkö väkivallattomuudessa?

Mediatalo paloi, joitakin ikkunoita hajosi ja parlamenttitalossa syttyi tulipalo, mutta kaikkiaan Otpor-liike onnistui pitämään suuret massat väkivallattomina muun muassa korostamalla, että myös poliisi ja sotilaat olivat Miloševićin hallinnon uhreja. Vallankumouksen melskeessä kaksi ihmistä sai surmansa – toinen kuoli sydänkohtaukseen ja toinen auto-onnettomuudessa.

Silti on syytä kysyä, missä määrin kampanja, jonka keskeisimpiä sloganeita oli ”gotov je” eli ”hän on loppu” ja jossa lyödään baseball-mailalla vastustajan kasvokuvaa, on väkivallattomuuden periaatteiden mukainen.

Yksi tulkinta on se, että puskutraktorivallankumous edusti teknistä, mutta ei periaatteellista väkivallattomuutta. Jälkimmäisessä tapauksessa väkivallattomuudessa pysytään niin ajatuksissa, sanoissa kuin teoissakin. Otpor yhdisti kansan ennen kaikkea diktaattoria vastaan. Energiaa antavana voimana ei ollut uuden rakentaminen, vaan kyllästyminen, viha ja vastustus. Väkivallattomuustutkija Michael Naglerin mukaan juuri tämä on syynä siihen, että vaikka johtaja onnistuttiinkin vaihtamaan, näin jälkikäteen voidaan todeta, että mitään radikaalia muutosta maan poliittiseen kulttuuriin ja suuntaan se ei kuitenkaan aiheuttanut.

Vallankumouksen jälkeen Otpor toimi pari vuotta demokratian toteutumista valvovana kansalaisjärjestönä, kunnes se lakkautettiin lyhyeksi jääneen poliittisen kauden jälkeen.

Srdja Popovic johtaa nykyisin kansalaisjärjestöä nimeltä Centre for Applied Nonviolent Action and Strategies (CANVAS). CANVAS on auttanut väkivallatonta vastarintaa käyttäviä demokratia-aktivisteja jo yli viidessäkymmenessä maassa. CANVASin metodeja on otettu käyttöön muun muassa Georgiassa (2003), Ukrainassa (2004), Libanonissa (2005), Egyptissä (2011) ja Syyriassa (2011).

* * * * *

Timo Virtala

Kirjoittaja on sosiologi ja sivarikouluttaja, joka kirjoittaa Kertomuksia rohkeudesta -nimistä kirjaa väkivallattomuuden voimasta.