Ponnistetaanko Ruotsi-yhteistyön kautta kohti Pohjois-Atlanttia?

Alkaneen vuoden turvallisuuspoliittisesti näkyvimpiä kysymyksiä ovat keskustelut Suomen ja Ruotsin mahdollisesta sotilaallisesta yhteistyöstä, tekeillä oleva Nato-selvitys sekä ehdotukset lakimuutoksista, jotka mahdollistaisivat suomalaissotilaiden käyttämisen taistelutoiminnassa ulkomailla. Nähtäväksi jää, kuinka nämä asiat kytkeytyvät – ja kytketään – yhteen.

Selvää on, että lakimuutosten kautta avautuva mahdollisuus Suomen armeijan käyttämiseen muuhun kuin oman alueen puolustamiseen lisäisi myös paineita sen käyttämiseen kansainvälisissä operaatioissa – niiden varsinaisiin perusteisiin ja lopputuloksiin katsomatta. Väittämät siitä, kuinka ”Suomen puolustus alkaa” nimenomaisesti Afganistanissa, Afrikassa tai jossakin muussa satunnaisessa paikassa ja kuinka emme voi olla ”turvallisuuspolitiikan vapaamatkustajia”, saisivat uutta puhtia. Ulkomaanoperaatioiden avaamisen seurannaisvaikutuksista on toistaiseksi keskusteltu olemattoman vähän (itse olen esittänyt epäilevän kantani aiemminkin), mutta kevään voi toivoa tuovan lisää valoa aiheeseen.

Keväällä pitäisi kuulua lisää myös Alexander Stubbin lempilapsesta, Nato-selvityksestä, jonka valmistelussa on niin ikään määrä tehdä yhteistyötä Ruotsin kanssa. Vaikka Suomen ja Ruotsin pääministerien tammikuinen yhteiskannanotto on tulkittu etäisyyden ottamiseksi läntiseen sotilasliittoon, jo pelkkä selvityksen tekeminen on nähty sinällään myönteisenä lähestymisenä Natoon. Ulkopoliittisen instituutin tutkija Mika Aaltola twiittasi lokakuussa raportin olevan ”ulkoinen ja sisäinen signaali. Todellisen NATO-option raivaamista ja kansalaispedagogiikkaa”.

Maailman parasta mäkihyppääjää hieman mukaillen voisi siis todeta Naton olevan aina mielessä, vaikka joitakin tylsiä muodollisuuksia olisikin hoidettavana ensin. Nähtäväksi jää, päteekö tämä myös suomalais-ruotsalaisen sotilasyhteistön lisäämiseen, eli olisiko mahdollinen liittoutuminen Ruotsin kanssa kestävä ratkaisu, vai pelkkä vauhdinottoaskel kohti Natoa. Varmaa on ainakin se, että kummankaan maan Nato-lobbyistä ei tule puuttumaan pyrkimyksiä jälkimmäisen tulkinnan suuntaan, jos suomalais-ruotsalainen liittokunta jollakin tavoin muodostetaan.

Nato-jäsenyyden kannatus on pysynyt lopulta varsin alhaisena niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Naapurimaiden keskinäinen sotilasyhteistyö voi näyttäytyä monelle äänestäjälle vaihtoehtona, jonka hyväksyminen tarkoittaisi nimenomaan loppua kummassakin maassa jatkuneelle hivuttamiselle Natoa kohti. Mahdollista sotilasyhteistyötä koskevissa keskusteluissa tätä näkökulmaa ei saa unohtaa, eikä jättää mahdollisuuksia sen väärinkäytölle.

Raimo Pesonen