Kirjailija Anni Kytömäki on intohimoinen luonnon puolustaja. Hänen lähihistoriaa kuvaaviin romaaneihinsa on rakastettavien henkilöiden ja kiehtovien tarinoiden oheen kätketty kauniisti kuvattuja luonnonsuojelullisia ajatuksia.
Ylöjärvi, eletään 80-luvun alkuvuosia. Noin nelivuotias lapsi kapuaa rivitalokotinsa ulkoseinään kiinnitettyjen tikkaiden alimmalle puolalle ja kiepsahtaa roikkumaan pää alaspäin. Ylösalaisinmaailman näkymän täyttää läheinen harju ja sen peittävä metsä. Onpas mielenkiintoisen näköinen paikka, ajattelee nelivuotias, tuonne pitääkin lähteä.
Lapsi on kirjailija Anni Kytömäki, joka näin kuvasi ensimmäistä havahtumistaan metsämaisemaan. Lapsuudenkotien lähellä oli aina metsiä, yhden kodin vieressä jopa aarniometsä, jonne oli pihanurmelta matkaa vain harppaus. Kesämökillä Sastamalassa kuluneet kesät olivat järven aaltojen kohinaa ja tuulen huminaa puissa. Luonnon äänimaailma sai Annin sulautumaan ympäristöön. Metsästä tuli Annille, kahdelle veljelle ja pikkusisarelle sekä naapurin lapsille luontainen leikkimispaikka. Välillä Anni vetäytyi sinne yksinkin, ja muistaa tunnelmoineensa metsässä ensimmäisen kerran katsellessaan kuusten latvoihin. Silloin hän myönteisenä kokemuksena tunsi, että on jonkin ison armoilla.
Anni Kytömäestä kasvoi luonnonystävä, joka tarkkailee luonnon olemusta kaikkien aistiensa välityksellä. Hän toteaa, ettei ole eräsankari eikä tee pitkiä vaelluksia. Luonto tuntuu ja sen kokee, se ei ole jotain mikä pitää valloittaa.
KUMOUKSELLINEN KULTARINTA
Helsingin Sörnäinen lokakuussa 2019. Kytömäki on tullut haastateltavaksi Rauhanpuolustajien toimistolle. Haastattelu on ajautumassa fanitapaamiseksi. Tämän jutun kirjoittaja lumoutui ennen kokemattomalla tavalla Kytömäen esikoisromaanista Kultarinta, joka oli vuoden 2014 Finlandia-ehdokas ja palkittu Tulenkantaja- ja Kaarlen palkinnolla. Sukupolviromaani kuvaa 1900-luvun alkuvuosikymmeniä, siinä liikutaan muun muassa Suomen traagisen sisällissodan jäljissä maalla ja kaupungissa mutta myös metsässä, kallioilla, soilla – ja millä tavalla: Kytömäen luontokuvauksia on laajasti kiitelty, ja erityisesti suitsutusta on tullut niiltä, jotka eivät innostu luonnon kuvailuista.
Kytömäki pudottaa pienen pommin.
”Inhoan luontokuvauksia kirjoissa! Ne ovat monesti juoneen liittymätöntä turhaa koristelua. Olen itse yrittänyt kirjoittaa luonnosta niin, että se jollain lailla liittyisi tapahtumiin ja veisi juonta samalla eteenpäin.”
Siinä hän on onnistunut, uskokaa kun sanon. Kysyttäessä onnistumisen syitä Kytömäki kertoo alussa kuvattua tarinaa lapsuudestaan ja luonnon kokemisesta kaikilla aisteilla.
”Olen yrittänyt kirjoittaessani valita sanoja ja kuvauksia, jotka eivät ole kaikkein kliseisimpiä luonnonkuvauskäsitteitä. Monet ovat sanoneet, että kirjan luettuaan oli pakko lähteä metsään. Se on hienoa, ihmiset ovat siten päässeet itse kuulostelemaan, miltä luonnossa oleminen tuntuu.”
SISÄLLISSODAN MAISEMISSA
Anni Kytömäen mummun eno joutui sisällissodan jälkeen vankileirille Tammisaareen. Enolle kävi kuten monille kohtalotovereille: viikko vapautumisen jälkeen hän kuoli, koska oli niin heikossa kunnossa, ettei vatsa kestänyt enää syömistä.
Sisällissodan merkit ympäröivät Kytömäkeä jo lapsena. Tampereen lähellä Ylöjärven harjumaastossa on ensimmäisen maailmansodan aikaisia juoksuhautoja. Niitä kaivettiin isompien kaupunkien ympärille saksalaisten hyökkäyksen varalta silloin, kun Suomi oli vielä Venäjän vallan alla. Juoksuhautoja käytettiin lopulta sisällissodassa, kun punaiset vetäytyivät Tampereelle ja valkoiset olivat tulossa Pohjanmaalta.
Kytömäen käymän lukion seinissä Tampereella oli sisällissodan aikaisia luodinreikiä, joten aihepiiri pyöri arkielämässä.
”Minulle samoin kuten monelle 1900-luvun loppupuolella syntyneelle sisällissotaan liittyvät asiat ovat tuntuneet uskomattomilta, karuilta ja kauheilta kohtaloilta. Ne ovat menneet ytimiin. Ne määrittelivät jollain lailla sen ajanjakson valintaa, joka Kultarintaan tuli. Halusin nostaa esiin luonnonsuojelun historiaa, ja sattumoisin sisällissota oli samaa aikakautta.”
Kultarintaa aloitellessaan Kytömäki luki Suomen ensimmäisen luonnonsuojeluvalvojan Rolf Palmgrenin kaksiosaisen kirjan Luonnonsuojelu ja kulttuuri (1920–22). Valtion virkahenkilö Palmgren maalailee kirjassaan katoavaa luontoa kaunopuheisesti mutta myös raflaavin kielikuvin, mikä nykynäkökulmasta tuntuu hassulta.
”Jo siihen aikaan päiviteltiin, että on niin vähän enää mitään jäljellä ja kaikki metsät on hakattu ja kulttuurin moolokin kita ahmaisee kaiken luonnon ja ihmiset ovat niin ahneita.”
1880-luvulla Suomessa puhuttiin, että pitäisi perustaa kansallispuistoja tai suojelualueita, joissa ihmiset eivät saisi touhuta mitään vahingollista. Se oli alun perin tutkimusmatkailija Nordenskiöldin aloite. Hänen esimerkkinään oli muun muassa Yellowstonen kansallispuisto Pohjois-Amerikassa. Ajatuksena oli lähinnä se, että pitää säilyttää näytepaloja menneestä luonnosta.
”Alkuun ei yritettykään estää ns. kehitystä, koska tuolloin köyhyys oli syvää. Vallitsi yksimielisyys siitä, että ihmisten elinolosuhteita pitää saada parantaa, ja sehän on aina tapahtunut luonnon kustannuksella. Silti yritettiin pitää esillä ajatusta, että metsät suojaavat muun muassa katovuosilta ja että ihmisen on itsensäkin kannalta hyvä suojella luontoa.”
LUONNONLÄHEISEEN AMMATTIIN
Kytömäelle oli selvää, että tuleva ammatti liittyisi luontoon. 15-vuotiaana koettu ympäristöhavahtuminen sai suunnittelemaan elämistä maalla mökissä omavaraistaloudessa. Hän meni lukion jälkeen puutarhakouluun, mutta se valmisti liukuhihnahommiin kasvihuoneissa. Tarpeita vastasi paremmin Porin metsäopiston luontokartoittajakoulutus.
”Siellä kertyi lajistotuntemusta ja tuli tunne, että tämä on se juttu: saa kulkea luonnossa ja oppia tuntemaan nämä tyypit ja niiden elintavat. Metsäympäristö aukesi ihan uudella tavalla. Ihailun lisäksi tuli ymmärrystä eliöiden tarpeista ja edellytyksistä.”
Kytömäki on toiminut luontokartoittajana silloin tällöin, kun jokin luontojärjestö on tarvinnut tietoja jostain alueesta.
”Minulla ei ole autoa eikä pitkään ollut ajokorttia, en voinut oikein säännöllisesti tehdä noita töitä. Ja koska minulle on niin tärkeää se, mitä metsässä näkee ja kokee, en pystyisi mistään metsästä tekemään raporttia, että ’täällä ei ole merkittäviä luontoarvoja’. Mutta romaaneihin voi upottaa kaikenlaista tietoa ja sitä kautta puolustaa luontoa.”
”En odota, että ihmiset tuntisivat paljon lajeja, mutta toivon että he oppisivat erottamaan että tässä on tällainen kasvi ja tuossa tuollainen, täällä on lajeja paljon ja minä olen yksi tästä porukasta. Ja että meillä kaikilla on omat elämämme.”
Hän nauraa, että olisi varmaan halunnut teininä olla jonkinlainen Greta Thunberg.
”Minulla oli ajatuksia, että olisin kulkenut maailmalla puhumassa ihmisille näistä asioista ja saanut kansanjoukot puolelleni.”
SOITTO LINKOLALLE
Moskova 2010-luvun jälkipuoliskolla. Anni Kytömäki vierailee suuressa kaupungissa ja tuntee viihtyvänsä. Hän kävelee pitkiä matkoja ja kokee suurkaupungin tunnelmaltaan kuin urbaaniksi metsäksi. Ihmismassa on niin suuri, että kukaan ei enää kiinnitä huomiota muihin. Voi mennä ja puikkelehtia kadunkulmasta toiseen kuin puiden runkojen välissä. Mutta ei sitä pitkään jaksa. Lopulta on voitava vetäytyä yksin oikeaan metsään.
Kytömäessä, kuten niin monissa luontoihmisissä, sekoittuvat kaverijoukossa viihtyminen ja tarve yksin olemiseen.
”Olen miettinyt, onko oma luontoihmisyyteni sattumaa, koska luonto oli koko ajan vieressä ja saatavilla yksinoloon. Oliko pohjimmainen tarve olla yksin, ja luonto tarjosi siihen mahdollisuuden. Jos olisin elänyt isossa kaupungissa, mihin olisin mennyt? Epäsuositun museon hämärään saliin?”
Sosiaalista rohkeutta Kytömäeltä ei nuorenakaan puuttunut. Parikymppisenä hän luki Pentti Linkolan kirjat ja innostui: Siinä oli ihminen, jolla oli hyvin samantyyppinen luontoon liittyvä ajatusmaailma kuin hänellä. Luonnonsuojeluaatteeseen palavasti suhtautuva Kytömäki koki, että hänen olisi pakko soittaa Linkolalle.
”Siihen aikaan ei ollut laajoja verkostoja, joita on nykyään mahdollista muodostaa netin kautta. Olin tuolloin aika epäsosiaalinen ja luin paljon kirjoja. Totesin, että tuossa on aatetoveri. En ole kuitenkaan jakanut Linkolan radikaaleimpia ajatuksia luonnon säilyttämisen keinoista.”
Eräänä iltana Kytömäki sitten tarttui luuriin. Linkola oli mökissään kuuntelemassa radiosta Lauantain toivottuja. Nuori ja vanhempi luonnonsuojelija juttelivat yli tunnin. Myöhemmin Kytömäki vieraili Linkolan mökillä ja tuttavuus jatkui. Parin vuoden kuluttua Linkola kysyi Kytömäkeä perustamansa Luonnonperintösäätiön hallitukseen, jossa Kytömäki toimikin useamman vuoden. Luonnonperintösäätiö ostaa lahjoitusvaroin luonnonalueita ja rauhoittaa ne pysyvästi.
TIET METSÄKSI
Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku ilmestyi vuonna 2017. Kolmannen teoksen ensimmäinen versio oli menossa kustantajalle haastattelua seuraavalla viikolla. Kirjailija ei enää ehdi lukea kovin paljon muuta kuin materiaalia, jota tarvitsee tuleviin kirjoihinsa. Joskus, kun työt ovat suvantovaiheessa, lukemiseen löytyy kuitenkin aikaa, ja homma saattaa karata käsistä.
”Kaipaan romaanien lukemista. Minulla on tarinan kaipuu. Lukemiseni on silloin totaalista, en pysty lopettamaan.”
Suosikkeihin kuuluvat Sirpa Kähkösen romaanit, jotka Kytömäen kirjojen tavoin sijoittuvat menneisyyteen.
”Sota-aika on tavallaan kulunut aihe suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta Sirpa on nostanut siitä esiin uudenlaisia asioita ja pienen ihmisen kokemuksia. Niissä on myös ympäristönsuojelullinen pohjavire. Hänellä on samantyyppinen maailmankuva kuin itselläni. Hän haluaa puolustaa vähäväkisempiä ja luontoa, mihin sisältyy kyllä ristiriita: luonto ei ole millään tavalla heikko, se on valtava ja suuri ja vahva, mutta silti sitä pitää puolustaa.”
Suomi on hankkimassa uusia hävittäjälentokoneita vähintään 10 miljardilla eurolla. Anni Kytömäki käyttäisi rahat inhimillisen elämän parantamiseen kansalaispalkan kautta, soiden ennallistamiseen sekä luonnon ja metsien suojeluun. Jälkimmäisestä hänellä on kertoa kiinnostava kytkös maanpuolustukseen.
”Viime sotien aikana itäraja on ollut meille puinen muuri naapuria vastaan. Metsäpinta-ala oli hyvin suuri, eikä siellä ollut nykyistä metsäautotieverkostoa. Olemme nyt tehneet sinne valmiit väylät tankkien vyöryä. Sitä ei ole ajateltu ollenkaan, on ajateltu vain miten saada puu pois metsistä. Suomalaiset sotilaat pärjäsivät ennen metsäolosuhteissa, vaikka maasto oli silloin haastavampaa kuin mitä se on nykyään. Tiet metsäksi! Vaikka sodankäynti on muutakin kuin maalla tapahtuvaa, olisi se avuksi.”
KATOAAKO IHMINEN
Ilmastonmuutos on saanut luonnonsuojelu- ja rauhanjärjestöt virittelemään yhteistyötä. Myös Anni Kytömäki liittää ne mielessään yhteen. Kasvissyöjä Kytömäki näkee tilausta pienille rauhanteoille esimerkiksi siinä, miten eläimiä kohdellaan ja kuvaillaan.
”Valokuvaaja I. K. Inha lausahti 1900-luvun alussa: ’Ei pidä turhaan häiritä luonnon pienimmänkään eläjän vapautta.’ Ulotetaan kunnioitus ja rauhan ajatus lajienkin välille, ja viljellään puheessa kaikin tavoin kunnioittavaa sanastoa lajista riippumatta.”
Kytömäkeä turhauttaa eri eläinlajien välille tehtävä rajanveto, vaikka jatkuvasti tutkijat löytävät eläimistä yhä uusia ominaisuuksia.
”Kaloistakin tiedämme paljon: ne kokevat kipua, oppivat toisiltaan, ovat älykkäitä omia yksilöitään. Silti kalastajat esittelevät niitä valokuvissa roikottaen. Jos siinä olisi jänis, roikotettaisiinko sitä korvista?”
Kytömäki kirjoitti yhden Solidaarisuuskalenteri 2020:n kuudesta esipuheesta. Kalenterin teema on tulevaisuus. Kytömäen tekstissä on oudon lohdullinen pohjavire: tulevaisuuksia on monia, maailmanloppuja on tapahtunut lukuisia. On kadonnut ja tulee katoamaan paljon sellaista, mikä olisi saanut säilyä, mutta jossain vaiheessa metsä ehkä ahmaisee syleilyynsä kaupunkikorttelit, kaivinkoneet ja katumaasturit.
Olisiko hirveää, jos ihminen katoaa?
”Se riippuu ehkä siitä, miten se sitten tapahtuisi. Luulen, että ihminen lajina lakkaa joskus joka tapauksessa. Hyvät ajatukset etenevät konkreettisiksi muutoksiksi kovin hitaasti, mikä on ihmiskunnan suurin ongelma. 90-luvun puolivälissä olisi ollut aivan tavatonta ajatella, että ihmiset lähitulevaisuudessa miettivät, pitäisikö jättää lomalento väliin ilmaston takia tai että valtiot sopivat keskenään päästörajoituksista. Harppaus on tapahtunut, mutta käytännössä kaikki on vielä puhetta.”
Kalenterin tekstiä kirjoittaessaan Kytömäki oli miettinyt, että ei ehkä olisi niin suuri katastrofi jos ihmisiä ei olisikaan. Tuo ajatus on silti irrallaan arkiminästä, joka rakastaa läheisiään ja pitää tärkeinä ihmisoikeuksia ja haluaisi lopettaa kaikki sodat. Mutta pitkällä aikavälillä luonto hyötyy ihmisen poistumisesta.
”En vedä ihmisten ja eläinten välille jyrkkää rajaa. Myös eläinkunnassa on monenlaista väkivaltaa, tarkoituksetontakin. Silti ihminen on maapallon tähänastisista eläimistä monin tavoin törkein tapaus. Olemme nostaneet itsemme jalustalle ja pidämme kiinni saavutetuista eduista, vaikka ne eivät olisi eduksi itsellemmekään.”
VAIVIHKAISIA MUUTOKSIA
Kytömäki on soittanut pianoa 5-vuotiaasta. Hän on tehnyt keikkoja ja toiminut ravintolasoittajana Tampereella. Parina viime syksynä hän on osallistunut musiikkia, luonnossa liikkumista ja kirjallisuutta yhdistäviin Metsäkonsertti-tapahtumiin, jotka on toteutettu viulisti Viola Räisäsen kanssa. Maasto-opas johdattaa yleisön metsäpolulle, ja taukopaikoilla Räisänen soittaa klassista viulumusiikkia ja Kytömäki lukee Kultarinnasta muokattua itsenäistä tekstiä. Pysähdyspaikat valitaan maastosta sen mukaan, miten ne sopivat tekstiin. Metsäkonsertteja on tarkoitus jatkaa ainakin tilauspohjalta.
Anni Kytömäki on löytänyt kulttuurista itselleen ja vastaanottajille lempeitä tapoja vaikuttaa luonnon puolustamisen edistämiseksi.
”Hyvin erimieliset eivät varmaan edes lue kirjojani, mutta joihinkin ehkä saa vaikutettua. Voi olla tuloksellisempaa vaikuttaa rivien välistä ja hitaammin kuin että menisi lyömään nyrkkiä pöytään. Romaani velloo ihmisen tajunnassa ja jos hyvin käy, se saattaa muuttaa jonkun ajatuksia ja asenteita.”
Teksti Anu Harju
Kuvat Nauska
