Avaan keskustelun kollegan kanssa voivottelemalla, että en kykene kirjoittamaan nyt naiiveja rauhankasvatteluneuvoja, koska kaikki on maailmassa TODELLA huonosti. Ja sillä huonolla en nyt tarkoita sitä, että hallitus lakkautti erinäisiä rahoituksia. Tarkoitan sellaisia asioita kuin nämä:

• Sudanin ihmisiä uhkaa niin paha nälänhätä, ettei sellaista ole nähty maailmassa 40 vuoteen.
• Gazassa jatkuu kansanmurha.
• Oulussa aikuinen äärioikeistolainen on puukottanut ulkomaalaistaustaista lasta.

”Ymmärrän”, hän vastaa ja jatkaa: ”Tuntuu siltä, että kaikki on vaan liikaa, eikä meinaa osata enää sanoa mitään. Mutta toisaalta ajattelen, että just nyt ne neuvot on todellakin tarpeen ja sen osoittaminen, että ihmiset ei ole yksin ahdistuksen ja epätoivon kanssa. Meitä on monta ja pitää jaksaa jatkaa ja löytää (kriittistä) toivoa..”

Jään miettimään toivon ja kriittisyyden yhdistelmää. Se kiinnostaa minua näkökulmana välittömästi. Olen nykyään usein ärsyyntynyt kun kuulen, että pitäisi pitää toivoa yllä ja jaksaa vain uskoa asioiden kääntyvän parempaan. Erityisesti tätä toiveikkuuden ylläpitämisen vaadetta hoetaan lasten ja nuorten kanssa työskenteleville. Tekee mieli pyllistää turhalle toiveikkuudelle. Sen sijaan kriittisyyttä ja sillä höystettyä pedagogiikkaa olen yrittänyt aina pitää kasvatustyöni punaisena lankana. Kriittisen pedagogiikan keskiössä on yhteiskunnallinen muutos ja sorron rakenteiden purkaminen dialogisin menetelmin. Huomiota tässä näkökulmassa annetaan muun muassa:

• äänen antamiseen äänettömille,
• yhdessä oppimiseen,
• vallan näkyväksi tekemiseen ja
• demokraattisten käytäntöjen luomiseen.

Paulo Freire, joka on kriittisen pedagogiikan pioneereja ja Sorrettujen pedagogiikan isä, on kirjoittanut kirjan nimeltä Toivon pedagogiikka. Freire määrittelee kirjassa toivon ihmisen perustavanlaatuiseksi tarpeeksi. Ihminen on otuksena sellainen, että hän ymmärtää muutoksen olevan mahdollinen. Ihmiselle on siis lajityypillistä toivoa parempaa maailmaa ja taistella sortavia taloudellisia ja poliittisia käytäntöjä vastaan. Tämän päivän ihminen tietänee myös sen, että sorron taustalla vaanii vääjäämätön ekokriisi.

Psykiatri Viktor Frankl havaitsi keskitysleirillä, että ne vangit, joilla oli elämässään jokin tarkoitus, kuten aate, läheinen ihminen tai kutsumus, jaksoivat sinnitellä muita paremmin karmivissa olosuhteissa. Toivo sijaitsee kenties niissä asioissa, jotka tekevät itse kunkin elämästä merkityksellistä.

Kriittisellä tavalla toiveikas voisi siis:

• jatkaa etenkin vallanpitäjiin suuntautuvaa vaikutustyötä tasa-arvoisemman maailman puolesta.
• ymmärtää, että yksilön valinnoilla ei ole juurikaan merkitystä, mutta arvojensa mukaan on parempi elää.
• tiedostaa, ettei ekokriisiä lakkauteta, mutta ihminen on hyvin joustava otus.
• antaa lapsille ja nuorille realistisia tietoja pelottavistakin asioista, mutta samalla kannustaa heitä toimintaan.

Siedettävää kesää kaikille!

Kiitokset: Anna K-P, Paulo ja Viktor.