Teksti VTM Sami Laaksonen
Etelä-Amerikan luonnonvaroiltaan rikkain maa ja maanosan vasemmiston esikuva Venezuela herättää pelkoa Yhdysvalloissa. Maaliskuussa presidentti Barack Obama julisti ”kansallisen hätätilan Venezuelan tilanteen Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuudelle ja ulkopolitiikalle aiheuttaman epätavanomaisen ja poikkeuksellisen uhan takia”. Melkoinen saavutus maalta, joka ei ole millään tavoin uhannut maailman suurinta sotilasmahtia. Julistuksen taustalla ovatkin lähinnä maailman suurimmat öljyvarannot ja Venezuelan geopoliittinen asema. Maan nykytilanteesta puhuttaessa on huomioitava useita tekijöitä kuten tiedotusvälineiden asennoituminen, viimeaikainen poliittinen kehitys, Valkoisen talon intressit, kansainväliset reaktiot ja tämänhetkinen taloustilanne.
Joulukuussa 2014 Yhdysvaltojen kongressi sääti sanktioista Venezuelaa vastaan pian sen jälkeen, kun suhteiden uudelleenlämmittäminen Kuuban kanssa tuli julkisuuteen. Tuolloin pohjoinen suurvalta päätti perua 56 virkailijan viisumit ja jäädyttää heidän varantonsa syyttäen heitä ”väkivallan lietsomisesta”.
Valkoinen talo perustelee viimeisintä julistusta ihmisoikeuksien ja demokraattisten instituutioiden puolustamisella ja maan finanssijärjestelmän suojelemisella Venezuelasta tulevilta laittomilta rahavirroilta. USA syyttää Venezuelaa poliittisten vastustajien jahtaamisesta, sananvapauden rajoittamisesta, väkivallan käyttämisestä ja mielivaltaisista pidätyksistä sekä korruptiosta.
Ei tule unohtaa, että Yhdysvaltojen entinen presidentti Jimmy Carter kuvaili syyskuussa 2012 Venezuelan vaalijärjestelmää varsin myönteiseen sävyyn: ”Niistä 92 vaaleista, joita olemme tarkkailleet, sanoisin että Venezuelan vaaliprosessi on maailman paras.”
Demokratian ajamiseen keskittyvän Carter-keskuksen tietojen mukaan Karibian maan täysin automatisoitu vaalijärjestelmä estää tulosten manipuloimisen ja helpottaa niiden vahvistamista. Jokaisesta äänestä tulostuu digitaalisen rekisteröinnin lisäksi myös oma lipuke, joka helpottaa laskennan tarkistamista.
Valkoisen talon sihteerin tiedonannossa todetaan konkreettisesti: ”Venezuelan hallituksen on vapautettava kaikki poliittiset vangit, mukaan lukien useat kymmenet opiskelijat, oppositiojohtaja Leopoldo López ja kaupunginjohtajat Daniel Ceballos ja Antonio Ledezma.”
López vangittiin 18.2.2014 Caracasin väkivaltaisten tapahtumien jälkeen. Hänen asianajajansa Juan Carlos Gutiérrezin mukaan äärioikeiston edustajaa syytetään tuhopolton henkisenä arkkitehtina, koska hänen puheensa katsotaan johtaneen opiskelijat sytyttämään tuleen syyttäjänviraston rakennuksen ja muutaman poliisiauton helmikuun 12. päivänä. Lópezia syytetään myös julkisesta yllyttämisestä lain rikkomiseen ja kansalaisten keskinäiseen vihaan. Syyttäjänvirasto katsoo Lópezin kuuluvan lisäksi erääseen rikollisjärjestöön.
Presidentti Maduro näkeekin Lópezin tapauksen keskeisimmäksi syyksi maahan kohdistuviin aggressioihin: ”Yhdysvallat syyttää meidän olevan uhka, koska venezuelalainen oikeusjärjestelmä pidätti tärkeimmän epävakautta Venezuelassa aiheuttavan toimijan. Siis maa julistettiin vaaralliseksi Chávezin armahtaman murhaajan ja rikoksenuusijan takia.”
Yhdysvaltojen intressien takaa löytyy kaksi hyvin itsestään selvää motiivia, eli maailman suurimmat öljyvarannot ja Venezuelan geopoliittinen asema koko alueen yhdentymisen veturina. Tietysti myös sosialismi huolettaa pohjoista suurvaltaa. Venezuelan rooli öljynviejämaiden järjestön Opecin yhtenäisyyden rakentajana on sekin ollut merkittävä. Bolivaarisen vallankumouksen ulkopoliittisiin saavutuksiin voidaan lukea monien alueellisten integraatiomekanismien kehittäminen: Bolivaarinen liitto meidän Amerikkamme kansoille (ALBA), Etelä-Amerikan kansojen liitto (UNASUR), Petrocaribe sekä Latinalaisen Amerikan ja Karibian valtioiden yhteisö (CELAC).
Venezuela on jo pitkään ollut länsimedian silmissä kaiken pahan alku, diktatuuri, sotilasjuntta ja epäonnistunut sosialismikokeilu tai mitä milloinkin. Samaisen informaatiosodan juuret juontavat maan yksityiseen mediaan. Televiokanava Venevisiónin ja sanomalehtien El Nacionalin ja El Universalin linja on ollut avoimen vihamiehinen Venezuelan sosialistihallintoa kohtaan aina Hugo Chávezin vuonna 1998 saavuttamasta vaalivoitosta lähtien.
Toisaalta myös osa Miamissa Floridassa asuvista Yhdysvaltain venezuelalaisista edustaa Miamin kuubalaisten tavoin yläluokkaa, joka osallistuu uudesta kotimaastaan käsin aktiivisesti informaatiosodankäyntiin. He mustamaalaavat 21. vuosisadan sosialismia rohkeasti, ennakkoluulottomasti ja omavaraisesti rakentavan Venezuelan melkeinpä suoranaiseksi terrorivaltioksi. Myöskään Euroopassa ei tiedetä paljonkaan maan todellisuudesta, esimerkiksi Suomen tiedotusvälineillä ei ole enää vakituisia Latinalaisen Amerikan toimittajia. Siksi Suomessa ja monissa Euroopan maissa kierrätetäänkin CNN:n, BBC:n tai Reutersin ja muiden uutistoimistojen toisen käden tietoa, jonka Venezuelan yksityinen, maan niin sanottua oppositiota tukeva media vuotaa julkisuuteen.
Viime vuosina myös Espanjan aiemmin vasemmistolaisena tunnettu El País -lehti on omistautunut maan parjaamiseen, kuten sen ”huoli” Latinalaisen Amerikan valtioiden ”hiljaisuudesta” Venezuelan kriisin yhteydessä osoittaa. Informaatiosodassa totuus ei ole tärkeintä: esimerkiksi El Paísin tammikuussa 2013 julkaisema kuva Chávezista hengityskoneessa osoittautui tekaistuiksi. On sanomattakin selvää, että länsimaiden median pitäisi harjoittaa huomattavasti tarkempaa lähdekritiikkiä Venezuelaa koskevissa uutisissa.
Roy Chaderton, Venezuelan edustaja Amerikan valtioiden järjestössä (OEA, tai englanniksi OAS), on sanonut: ”mediadiktatuuri manipuloi tiedonsaantia, vääristää ja halventaa”. Näin yleistä mielipidettä johdetaan tarkoituksellisesti harhaan. Chadertonin mukaan ihmiset eivät tiedä, että väkivalta on saatu aisoihin, eivätkä he liioin tiedä opiskelijoiksi naamioitujen mielenosoittajien väkivaltaisesta käyttäytymisestä tai kansainvälisistä tarkka-ampujina toimivista palkkasotilaista.
Mistä kaikki sai alkunsa?
Äärioikeiston ryhmittymä, joka yritti huhtikuussa 2002 vallankaappausta Yhdysvaltain tuella, näki uuden tilaisuuden nousta maan johtoon keinolla millä hyvänsä sen jälkeen, kun maata vuodesta 1999 aina kuolemaansa saakka maaliskuun 5. päivään 2013 johtanut bolivaarisen vallankumouksen arkkitehti Hugo Chávez Frías kuoli syöpään. Chávezin seuraajaakseen nimeämä entinen ulkoministeri Nicolás Maduro Moros voitti kuitenkin oikeiston pettymykseksi 14.4. käydyt vaalit täpärästi 50,8 prosentin kannatuksella.
Siitä lähtien oikeisto on kampanjoinut presidenttiehdokkaansa Henrique Caprilesin johdolla muilla keinoin kansan valitsemaa sosialistihallitusta vastaan. Oikeisto on muun muassa syyttänyt sosialistihallitusta vaalivilpistä, aiheuttanut väkivaltaisia yhteydenottoja järjestystä ylläpitävien poliisivoimien kanssa sekä sabotoinut sähkönjakelua ja ruokatoimituksia sekä tietysti käynyt mediasotaa, joka tähtää kansainvälisen tuen saamiseen painostuskeinona Venezuelan demokratiaa vastaan.
Taloudelliseksikin sodaksi kutsuttu opposition toimintasuunnitelma on pitänyt sisällään ruokatarvikkeiden jakelun tahallista häiritsemistä muun muassa ostamalla suuria eriä tiettyjä tuotteita ja toisaalta aiheuttamalla pahenevan inflaatiokierteen. Oppositio osaa kyllä syyttää Maduroa kaikesta pahasta, mutta ei esitä ratkaisuehdotuksia ongelmiin. Yhdistyneen opposition (MUD) kädet ovat pitkälti sidotut, koska sen täytyy kuunnella omistavan luokan, kansainvälisen pääoman ja Yhdysvaltojen sekä Euroopan imperialististen hallitusten tahtoa.
Alun perin väkivaltaisuuksien motiivina toimi opposition presidenttiehdokkaan Caprilesin johtajuuden mureminen, koska radikaalimmat oikeistotahot syyttivät häntä pelkuruudesta ja Maduron vaalivoiton tunnustamisesta. Joulukuun 2013 paikallisvaalit lisäsivät oikeiston hajaannusta, ja 6. tammikuuta 2014 tapahtunut entisen missin Mónica Spearin ja hänen miehensä murha nostattivat vihaa ympäri maata. Hallitus alkoikin suunnitella laajamittaista turvallisuusstrategiaa, mutta kuukautta myöhemmin maan länsiosassa Andien yliopistossa San Cristóbalissa tapahtunut raiskausyritys sai opiskelijat viemään protestinsa Táchiran osavaltion kuvernöörin virka-asunnolle.
Opiskelijoiden pidättäminen ja heidän lähettämisensä Falcónin osavaltion vankilaan noin 700 kilometrin päähän yhdistettynä järjestelmälliseen tiedon manipulointiin, joka syytti hallitusta autoritäärisistä toimista, kiihdyttivät osan opiskelijoista kaduille maan suurimmissa kaupungeissa kuten Caracasissa, Méridassa, Maracaibossa ja Barquisimetossa. Tässä vaiheessa oikeiston edustajat Leopoldo López ja María Corina Machado pyrkivät käyttämään tilannetta hyväkseen vaatimalla presidentti Maduron eroa.
4. helmikuuta 2014 käynnistyneissä mielenosoituksissa kuoli kaiken kaikkiaan 43 ja loukkaantui noin 900 henkeä. Väkivaltaan luottaneet ja siitä hallitusta syyttäneet oppositiovoimat epäonnistuivat kuitenkin aikeissaan vallata kadut ja saada aikaan vallankaappaus Yhtynyttä sosialistipuoluetta (PSUV) ja Maduroa vastaan. Mielenilmauksiin osallistui todellisuudessa vain pieni osa kansasta, kaikkiaan varmasti alle 10 prosenttia, mikä osaltaan johti siihen, että radikaalit äärioikeistolaiset sektorit saivat liikaa valtaa kaduilla ja kiihdyttivät väkivaltaisuuksia laillisista järjestyksenpitovelvollisuuksistaan huolehtineita poliiseja vastaan. Tilanteesta monimutkaisemman teki joidenkin puolisotilaallisten ryhmien tai ”colectivosien” osallistuminen.
Ei ole totta, etteikö hallitus olisi lainkaan reagoinut virkavallan ylilyönteihin. Muun muassa kansallisen bolivaarisen tiedustelupalvelun (SEBIN) eräällä videolla ampumassa nähdyt agentit pidätettiin helmikuun 12. päivän levottomuuksien jälkeen. Hallituksen ja opposition tukijat kohtasivat Caracasin keskustan kaduilla Nuorten päivänä, ja tapahtumat kärjistyivät lopulta väkivaltaisiin yhteenottoihin, joissa kuoli kolme ja loukkaantui ja pidätettiin kymmeniä ihmisiä.
Viime vuoden väkivaltaisia piirteitä omanneiden mielenilmausten jälkeen Venezuelan hallitus ja Yhdistynyt oppositio aloittivat niin sanotun rauhan dialogin, jonka tuloksena sovittiin muun muassa perustuslain kunnioittamisesta ja väkivallan tuomitsemisesta kaikissa olosuhteissa. Myös kansallista turvallisuutta koskevaa ohjelmaa elvytettiin. Lisäksi luotiin totuuskomissio tutkimaan äärioikeiston aiheuttamaa väkivaltaa sekä hallituksen toimia.
Nyt oppositio pyrkii horjuttamaan Maduron laillista ja kansan laajasti tukemaa hallitusta kansainvälisellä painostuksella. Strategia ei ole toiminut Latinalaisen Amerikan hallitusten suhteen, sillä niistä valtaosa on osoittanut solidaarisuutensa sosialistihallinnolle. Myös Etelä-Amerikan kansojen liitto on ilmaissut tukensa Venezuelan itsemäärämisoikeuden ja itsenäisyyden puolesta tilanteessa, jossa Yhdysvaltain politiikka maata kohtaan on muuttunut aggressiiviseksi samaan aikaan, kun se pyrkii parantamaan suhteitaan Kuubaan, joka tekee läheistä yhteistyötä Bolivaarisen vallankumouksen periaatteiden edistämiseksi.
Akateemikko Luis Vicente Leónin mukaan valtaosa väestöstä ei halua väkivaltaa eikä vallankaappauksen toteutumista. Sen sijaan 83,6 prosenttia venezuelalaisista haluaa riisua puolisotilaalliset ryhmät aseista, järjestää rauhanomaisia mielenilmauksia ja vähentää maan tuontiriippuvaisuutta. Lisäksi iso osa mielenilmauksiin osallistuneista ihmisistä ei sinällään halua vaihtaa hallitusta, vaan toivoo sen tehostavan toimiaan talouskriisin luomissa uusissa olosuhteissa.
Talouden ongelmat epävakauttamistoimien keskiössä
Maduro on syyttänyt joitakin opposition kanssa liittoutuneita liikemiehiä ryhtymisestä taloudelliseen sotaan, jonka seurauksena hintataso on noussut ja elintarvikepula pahentunut. Aivan kuten sähköjakelun keskeyttämisessä myös taloudellisessa sodassa on kyse kriisin pahentamisesta tarkoituksena syyttää hallitusta, tässä tapauksessa ”sosialismin epäonnistumisesta”, ja tuoda oppositiolle poliittisia irtopisteitä epätoivoisessa kampailussa kansan kannatuksesta.
Talouskasvun hidastuminen, kiihtynyt inflaatio, kansainvälisten valuuttavarantojen hupeneminen, joidenkin elintarvikkeiden ja perushyödykkeiden puute sekä monimutkainen valuuttaralli ovat vakavia ongelmia. Mutta maa ei ole missään syvässä tai peruuttamattomassa kriisissä, kuten jotkut tahot antavat ymmärtää. Eivätkä nämä ilmiöt ole chavismin aikaansaamia, sillä kyseessä ovat enemmänkin maan talouden krooniset ongelmat, joihin lukeutuu myös liiallinen riippuvaisuus öljytuloista. Pahimmillaan inflaatio on ollut jopa lähes kahdensadan prosentin luokkaa, joten Maduron johtaman hallituksen yli 50 prosentin lukemat eivät ole edes lähellä aiempia ”ennätyksiä”.
Öljyn hinnan lasku, inflaatio ja sen aiheuttama hintojen nousu, rikollisuuden kasvu sekä joidenkin perushyödykkeiden puute ovat vaikeuttaneet Venezuelan taloustilannetta, mutta siitä ei ole syytä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä äärioikeistolaisia aineksia omaavan oikeiston tavoin, eikä maan demokratian sabotointia tule sallia. Myöskään median valheita tai liioittelua ei tule niellä pureskelematta. Selvää on, ettei Venezuelan hallitus ole uhka Yhdysvalloille eikä omille kansalaisilleen.
Lyhyellä tähtäimellä Venezuelan talousnäkymät eivät ole kovin myönteiset. Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) onkin arvioinut maan bruttokansantuotteen laskevan vuoden 2015 aikana jopa seitsemän prosentin verran. Öljyn hinnan lasku vaikuttaa maan talouteen monella tasolla, sillä jokaisesta sadasta maahan tulevasta dollarista 96 saadaan öljystä. Näin ollen valuuttatulot laskevat ja kansainväliset valuuttavarannot hupenevat. Tämä vaikuttaa yleisesti negatiivisesti talouden kehitykseen, etenkin koska Venezuela on suhteellisen riippuvainen tiettyjen kulutustuotteiden maahantuonnista. Koska öljyn hinnan lasku vahvistaa dollaria, tuontitalous kallistuu, mikä puolestaan lisää inflaatiota ja nostaa hintoja. Venezuelan hallituksen budjetissa öljyn hinnanlasku on kuitenkin otettu huomioon ja sen suunnitelmiin kuuluvat myös verouudistus, julkisen sektorin tehostaminen ja kansainvälisten valuuttavarantojen vahvistaminen.
Epävakaan taloustilanteen taustalta löytyvä tärkein syy ja samalla oire on kuitenkin päällekkäisvaluuttojen ongelmallisessa suhteessa. Niin sanotun mustan pörssin dollarin vaihtokurssi on kymmenkertainen suhteessa viralliseen valuuttakurssiin. Ranskalaisen taloustieteilijä Jacques Sapirin mukaan virallisen ja epävirallisen vaihtokurssin suuri heilahteluväli johtuu kahdesta rakenteellisesta tekijästä, eli vuodesta 2010 lähtien kriisiytyneestä luotonantopolitiikasta ja vuoden 2012 loppupuolella alkaneesta Venezuelan öljy-yhtiön PDVSA:n rahoittamisesta, jonka maan keskuspankki suoritti painamalla lisää paikallista valuuttaa, bolívaria. Lisärahoitukseen oli tarvetta, sillä öljy-yhtiön täytyi myydä tuloina saamansa valuutat virallisen vaihtokurssin mukaisesti, mutta maksaa alihankkijoilleen niin sanotulla kadun vaihtokurssilla. Myös Chávezin sairastuminen ja kuolema kiihdytti kansalaisten levotonta taloudellista käyttäytymistä muun muassa siinä, miten he olivat hankkineet kulutushyödykkeitä säästääkseen varojaan heilahtelevan valuutan armoilla.
Sapir näkee Venezuelan ratkaisuvaihtoehtoina valuuttojen vaihtokurssien yhdistämisen ja bolívarin aseman vahvistamisen, säästötoimiin kannustamisen sekä valtion vero- ja tukijärjestelmien perustavanlaatuisen reformin.
