Suomalaisten enemmistö on tähän asti vastustanut Nato-jäsenyyttä selkein numeroin jo vuosikymmenten ajan. Maailman kriisit, eikä tiedotusvälineiden ja poliittisen eliitin innokkuus ole tähän mennessä juurikaan muuttanut mielipideilmastoa.
Stubbin avoin julistus on haaste meille Nato-jäsenyyden vastustajille. Kansan mielipidettä tuskin tullaan kysymään ennen kuin on varmaa, että vastaus miellyttää stubbilaisia. Ja mikäli siinä ei onnistuta jatketaan asteittaista kumppanuuden syventämistä, laajentamista ja monipuolistamista piilossa laajemmalta yhteiskunnaliselta keskustelulta.
Mitä jos päätäisimmekin, ettemme hae Naton jäsenyyttä, ja aloittaisimme visioinnin millainen voisi olla tulevaisuuden sotilaallisesti liittoutumaton Suomi. Mitä se tarkoittaisi käytännössä – minkälaisia uusia painopisteitä se toisi ulkopolitiikkaamme.
Historiasta löytyy monta hyvää ideaa, joita voisimme yrittää uudelleen aktivoida. Esimerkiksi luottamusta lisäävät toimet ja aseidenriisunta. Mitäpä jos esittäisimme kaikille Itämeren alueen valtioille neuvotteluja miten voisimme vähentää kaikkien sotilaallista läsnäoloa alueella sen sijaan, että kilvan lisäämme harjoituksia ja alueella olevaa aseistusta.
Toinen keino lisätä turvallisuutta voisi olla se, että puolustusmäärärahojen korottamisen sijaan tukisimme edes pieneltä osin kansalaisyhteiskunnan toimintaa rajojen yli. Asettaisimme näin tavoitteemme pitemmälle meneviin muutoksiin niin meillä Suomessa, Venäjällä, Ukrainassa kuin muuallakin.
Stubbin valinnan myötä lähitulevaisuudessa vastakkain ovat Natoon, asevarusteluun ja ydinaseisiin sitoutuva sekä vastakkainasettelun vähentämiseen pyrkivä politiikka. Kansa on vielä jälkimmäisen takana, mutta meidän on pidettävä huoli siitä, etteivät sotarumpuja soittavat stubbit, sofioksaset ja muut pääse niskan päälle yhä hurjemmilla kierroksilla käyvien tiedotusvälineiden enemmän tai vähemmän avoimella taustatuella.
Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.