Loviisan rauhanfoorumin pääsihteeri Timo Virtala muuttui armeijauraa suunnitelleesta nuorukaisesta rauhanaktivistiksi, joka nojaa työssään lujasti väkivallattomuuteen. Hänelle yksi rauhantyön keskeisimpiä kysymyksiä on se, miten vähentää väkivaltaa ja kehittää lisää väkivallattomia metodeja asevaraisen konfliktinratkaisun sijaan.

Timo Virtala saapuu haastatteluun kokouksesta, jossa on mietitty miten reagoida hallituksen kaavailemiin määrärahojen leikkauksiin. Kehitysyhteistyömäärärahoista napataan ensi vuonna 300 miljoonaa eli nelisenkymmentä prosenttia, ja rauhantyön määrärahoihin ehdotetaan budjetissa noin kolmenkymmenen prosentin leikkausta.

Asia on vakava ja koskettaa suoraan ja seurannaisvaikutuksineen tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä eri puolilla maailmaa.

Mutta Virtala, joka on nyt kavunnut Rauhanaseman kellarista alkuillan auringonpaisteeseen lehmuksen alle, ei ole ihminen, joka heti suostuu vaipumaan synkkyyteen. Hän korostaa, että elämme kuitenkin maailmanhistorian perspektiivissä tarkasteltuna hyviä aikoja. Meillä on yhä paljon keinoja auttaa heikompiamme ja tavoitella rauhaa, vaikka rahalliset raamit kutistuvat.
”Ei tilanne silti hyvä ole”, hän huokaa.

Turhauttava armeija

Virtala syntyi neljäkymmentä vuotta sitten Tampereella papin ja lääkärin pojaksi kolmilapsiseen perheeseen. Hän kertoo olleensa rohkea ja sosiaalinen lapsi ja eläneensä onnellisen ja turvallisen lapsuuden.

Pienen pojan elämässä ensimmäinen käännekohta oli 80-luvulla, kun hänen ollessaan 7-vuotias perhe muutti pariksi vuodeksi Ruotsiin. Suomessa ollut tiivis kaveriyhteisö jäi taakse, ja hän oli yhtäkkiä vieraassa maassa kielitaidottomana ja ilman ystäviä.
”Olin kuulemma usein allapäin, mutta mieleeni on jäänyt vain positiivisia muistoja”, Virtala naurahtaa.

Toinen suuri ja ensimmäistä merkittävämpi mullistus tapahtui Virtalan ollessa 15-vuotias. Hän lähti kuukaudeksi perhevaihtoon Kanadaan. Käänteentekevän kuukauden aikana häntä puri kansainvälisyyskärpänen, ja vaikutus tuntuu yhä.
”Tuonkaltainen kansainvälisyyskasvatus on lapselle tehokkainta mahdollista rauhankasvatusta.”

Tampereella käydyn lukion jälkeen Timo Virtala meni armeijaan vuonna 1994. ”Menin, koska kaikki muutkin menivät, enkä ollut edes kuullut mistään sivarista. Harkitsin jopa armeijauraa. Ajattelin etukäteen, että armeijassa herätään aikaisin, käydään lenkillä, asioilla on tarkoitus, ollaan paljon luonnossa. Se oli suuri pettymys. Sotaleffoista olin oppinut, että armeijassa ulkoapäin tulee kova paine ja on rankkaa, mutta kaveriporukka pitää yhtä. Siellä olikin päinvastaista, oli yläastemaista koulukiusaamista eikä asioilla ollut tarkoitusta. Homma oli rakennettu niin, että siellä on epämiellyttävää ja palkinto on siinä, että pääsee pois. Koko armeijakulttuuri oli aivan käsittämätön ja negatiivinen kokemus. Seksistinen, rasistinen ja turhauttava.”

Virtala harmittelee sitä, ettei ennakkoon tiennyt, että armeijalle on vaihtoehto. ”Kokemukseni osoittaa sen, miten tärkeää rauhanjärjestöjen työ on, eli osoittaa vaihtoehtoja Varusmiespalvelus on kallista, ja yhteiskunnalle on paljon hyödyllisempää se, että suorittaa siviilipalveluksen.”

Rauhanaktivisti syntyy

Virtala lähti Ruotsiin opiskelemaan, koska yliopiston ovet eivät Suomessa auenneet. Hän opiskeli yliopistossa kehitysmaatietoa ja sosiologiaa. Aikaa vierähti myös vaihto-oppilaana Englannissa.

Kun Virtala oli valmistunut yliopistosta vuonna 1999, rauhanasiat kolkuttivat hänen ovelleen Lapinjärven siviilipalveluskeskuksen muodossa. Siviilipalvelukseen kuuluu noin kuukauden pituinen koulutusjakso, joka suoritetaan Lapinjärvellä. Virtala haki sieltä töitä.

”Työilmoituksessa luki, että etsitään henkilöä joka on perehtynyt kansainvälisyyskysymyksiin, ympäristökysymyksiin ja rauhankysymyksiin. Totesin, että muut osasin ja rauhankysymyksiin ehtisin paneutua.”

Virtala, kaupunkilainen, kauhisteli matkalla työhaastatteluun, että oli joutunut keskelle maaseutua. Hakkuuaukealla törrötti kyltti ”Lapinjärvi”, ja nuori Timo ajatteli että tämä oli suuri virhe. Mutta hän meni haastatteluun ja sai työpaikan, mikä olikin kolmas käänteentekevä asia hänen elämässään.

”Itseluottamukseni nousi, kun pääsin kouluttajaksi ja sain vapaasti luennoida eri asioista. Rauhaa, peace! -kirjan lukeminen oli myös hyvin tärkeä kokemus. Kirjassa on pasifistisia esseitä 2500 vuoden ajalta.”

Virtalaan kolahti myös dokumenttielokuva A Force More Powerful. Elokuva kertoo väkivallattomuudesta, apartheid- hallinnon kaatumisesta Etelä-Afrikassa, kansalaisoikeustaistelusta Yhdysvalloissa 50- ja 60-luvulla, Intian itsenäistymisestä, Puolan solidaarisuusliikkeestä, Chilen Pinochetin kaatamisesta 80-luvulla ja Tanskan siviilivastarinnasta toisen maailmansodan aikana. Elokuva avasi Virtalan silmät näkemään, että Gandhin ja Martin Luther Kingin tyyppisiä ihmisiä on paljon.

”Rohkeus, vilpittömyys ja uhrautumisvalmius ovat voimia, joiden avulla voi muuttaa maailmaa. En näe niitä taktiikkana, vaan nimenomaan voimana.”

Väkivallalle on vaihtoehtoja

Virtala alkoi luennoida Väkivallattomuuden teoria ja käytäntö -otsikon alla, ja metamorfoosi rauhanaktivistiksi vahvistui, kun häntä pyydettiin puhumaan rauhanjärjestöjen kokoamaan Gandhi, King, Ikeda -näyttelyyn vuonna 2004 Helsinkiin. Yhteys rauhanjärjestöihin tiivistyi, kun vuonna 2007 Loviisan rauhanfoorumin vetäjä Veli-Matti Hynninen pyysi Virtalan mukaan rauhanfoorumiin, ja vuodesta 2008 lähtien Virtala onkin toiminut rauhanfoorumin pääsihterinä. Samoihin aikoihin vuodesta 1987 lähtien järjestetyn tapahtuman järjestämisvastuu siirtyi Loviisan rauhanliikkeeltä Suomen kristilliselle rauhanliikkeelle.

”Rauhanfoorumi on tapaamispaikka eri uskonnoille ja eri elämänkatsomuksille, joilla on yhteinen missio: miten maailmasta voitaisiin vähentää väkivaltaa.”

Siteeraan Loviisan Sanomien haastattelua vuodelta 2006. Siinä Virtala ”myöntää voimankäytön välttämättömyyden tietyissä tilanteissa”. Onko hän yhä samaa mieltä? Virtala miettii hetken ja toteaa, että asia on vaikea, mutta hän ei enää muotoilisi sanottavaansa noin.

”Väkivalta ei ole ainoa voimankäytön muoto. Ei pidä ajatella että vaihtoehdot ovat passiivinen sivustaseuraaminen ja väkivaltainen puuttuminen, pitää kerta kaikkiaan etsiä kolmatta vaihtoehtoa. Puututaan, mutta ilman väkivaltaa.”
Onko silti tilanteita, joissa väkivallatta ei voida asiaa ratkaista?
”En tiedä, se on rauhanliikkeelle tuhannen taalan kysymys. Jos lähdetään liikkeelle itsepuolustuksesta tai vaikkapa talvisodasta, niin voi olla että väkivaltaa saa joskus käyttää, mutta se ei ole minun rauhantyössäni keskeinen kysymys. Keskeisempää on se, miten saamme väkivaltaa vähennettyä ja kehitettyä väkivallattomia metodeja. Niitä pitää käydä läpi, niihin pitää tutustua ja niitä pitää tutkia, analysoida ja opettaa koulussa. Iso osa niistä rahoista, jotka nyt laitetaan väkivaltaisten keinojen luomiseen, pitää siirtää väkivallattomien keinojen luomiseen. Usein sodasta sanotaan, että on hyvä että siinä sivussa kehittyy kaikenlaista teknologiaa – no totta kai kehittyy, kun sellaisia summia laitetaan rahaa!”
Rauhallinen mies melkein kiihtyy.
”Suomessa on eletty 70 vuotta rauhanaikaa, meillä on korkea elintaso, meillä on yksi maailman rikkaimmista ja stabiileimmista yhteiskunnista ja olemme erittäin onnekkaita. Jos katsomme maailmanhistoriaa tuhansia vuosia taaksepäin, olemme ihan eliiteistä eliiteintä. Nyt jos koskaan meidän pitää satsata rauhanomaisten ja väkivallattomien metodien kehittämiseen.”
Väkivallattomien vaihtoehtojen näkymättömyys saattaa estää niiden saaman mediahuomion.
”Jos joku yrittää ratkaista riitaa tappelun tai puukkotappelun avulla, saavat naapurit tietää. Jos riitaa ratkotaan ampumalla, siitä kuulee koko yhteiskunta. Mutta jos erimielisyys ratkaistaan rauhallisesti puhumalla, ei siitä kukaan koskaan kuule. Samoin on maailmanhistoriassa: jos sodalta vältytään, ei siihen kiinnitetä huomiota. Siksi positiivisia esimerkkejä on tuotava hyvin tietoisesti esille. Kun rauhanliikkeeltä kysytään, mitä te olette saaneet aikaiseksi, voidaan tietysti vastata, että ollaan vältetty ydinsota tai ollaan saatu kylmä sota päättymään”, Virtala hymähtää. ”Mutta näitä asioita on melko mahdoton mitata ja ne ovat niin vaikeita, että olen henkisestä näkökulmasta kallistumassa sille kannalle, että jos teet jollekin hyvää, niin jostain se kumpuaa hyväksi voimaksi eteenpäin.”
Virtala kertoo esimerkin puolalaisesta fransiskaanipapista Maximilian Kolbesta, joka keskitysleirillä Auschwitzissä vuonna 1941 tarjoutui valintatilanteessa kuolemaan perheellisen miehen puolesta. Esimerkillään Kolbe todennäköisesti pelasti tuon miehen lisäksi ehkä tuhansia ihmisiä, koska hänen uhrauksensa vaikutti voimistavasti ilmapiiriin ja loi ympäristöönsä välittämisen henkeä. Yhdelläkin ihmisellä ja hänen teoillaan on väliä.

Syyt tekojen takana

Timo Virtala on tällä hetkellä keskittynyt kirjoittamaan Kertomuksia rohkeudesta -kirjaa. Siihen hän kokoaa ”esimerkkejä tapauksista, joissa yksilöt tai ryhmät ovat puuttuneet epäoikeudenmukaisuuteen aktiivisesti, rohkeasti ja ilman väkivaltaa”, kuten hänen samannimisellä Facebook-sivullaan kuvataan.

”Minulle sopii rauhasta kertominen todellisten tapahtumien ja esimerkkien avulla. Pasifismi-sanan sanominen herättää vaivautuneisuutta, ja itse asia mielletään tekemättömyydeksi. Väkivallattomuus-sana ymmärretään vain väkivallan puuttumiseksi, vaikka se on myös aktiivista tarttumista epäkohtiin eri osapuolia nöyryyttämättä.”
Virtala on aiheesta innoissaan. Kertomuksia rohkeudesta voi myös kuulla podcastina netissä Radio Rapussa, jossa Virtalalla on viikoittainen ohjelmapaikka.

Otan puheeksi median vastuun. On suuri merkitys sillä, mitä teemoja tiedotusvälineet käsittelevät ja kuinka ne uutisoivat ajankohtaisista asioista. Virtala nostaa esimerkiksi kouluampumiset.
”Tärkeää olisi paneutua vihan syihin ja tekojen motiiveihin. Miksi on niin paljon vihaa ja pelkoa, turvattomuutta ja rasismia, miksi ihmiset eivät luota toisiinsa. Kouluampumistapauksissa media melkein mässäili sillä, kuinka raskasta asetta oli käytetty ja kuka oli ollut missäkin tietyllä hetkellä. Tällaiset tekniset yksityiskohdat voisi jättää vähemmälle ja keskittyä miettimään teon syitä. Tulisi miettiä keinoja luottamuksen ilmapiirin lisäämiseen. Meillä helposti lähdetään kielto- ja eristämislinjalle. Kuitenkin korjaavasta oikeudesta on paljon esimerkkejä. Aina ei tarvitse rankaista vaan pitää miettiä, mikä on hätänä ja miten vahingontekijät saadaan tulemaan järkiinsä.”

Tähän saamme linkitettyä myös kehitysyhteistyö- ja rauhanrahojen leikkaukset, koska ne vaikuttavat maailman pahoinvointiin.
”Nyt jos koskaan pitäisi satsata ennaltaehkäisyyn. Kehitysyhteistyöhön pitää saada lisää rahaa, ja reilumpaa kauppaa pitäisi tukea. Koko maailmankaupan järjestelmä on epäreilu. Ja kun Syyrian ja Ukrainan kriisit ovat päällä ja pakolaisten määrä kasvaa, meille ei leikkausten keskellä jää muuta vaihtoehtoa kuin tilanteeseen reagointi, emmekä voi aktiviisesti ennaltaehkäistä, vaikka juuri niin pitäisi tehdä. Meidät luultavasti tuomitaan 200 vuoden päästä täysin siitä, mitä nyt tapahtuu Välimerellä.”

Mitä sanoisit suomalaisille, jotka pelkäävät Suomeen tulevia pakolaisia? Virtala hymyilee, nyt huvittuneesti.
”Terveisiä Suomen maaseudulta! Siellä on infrastruktuuri tehty isommalle porukalle, kouluissa on pulaa oppilaista, bisneksillä on pulaa asiakkaista, kansalaisjärjestöillä on pulaa aktiiveista. Ei ole asukkaita, ei vipinää eikä elämää. Elinkeinoelämän
valtuuskunnan raporttikin totesi, että työvoiman tarjonta lisää työvoiman kysyntää ja sitä kautta yritysten intoa kasvattaa toimintaansa.”

Virtala kehottaa katsomaan Ruotsia, joka on hänestä loistava esimerkki. ”Monikulttuuriset yhteiskunnat ovat kautta historian olleet vahvoja. Suomen kulttuuri ei säily siten, että me eristäydymme ja määrämme vähenee. Ruotsissakin ruotsin kieltä puhuvien ja maan kulttuuria vaalivien määrä kasvaa.”

YK uusiksi

Virtala uskoo muutoksen mahdollisuuteen sielläkin, missä heikompi vikisee. Heitän hänelle kovan luun, YK:n. Kuuluu lyhyt huokaus, jonka kirvoittaa turvaneuvoston voimattomuus. Voidaanko mitään tehdä, kysyn.

”Voidaan, voidaan, eihän ammoin uskottu Yhdistyneiden kansakuntienkaan perustamiseen. Ja kuinka moni muistaa, että Suomen Rauhanliitto kiellettiin liian radikaalina 1900-luvun alussa? Liitto vaati hyökkäyssotien kieltämistä, kansainvälisen rauhanasiaa ajavan järjestön perustamista sekä kansainvälisten konfliktien hoitamista ennen kaikkea neuvottelemalla. Nythän nuo ovat aivan itsestään selviä asioita.”

YK on valtioiden välinen järjestö, mikä osin selittää sen toiminnan jähmeyden. Virtala visioi, että YK:n rinnalle voisi perustaa kansalaisjärjestöverkoston, jolla joustavampana voisi olla enemmän mahdollisuuksia.

”Tietoisuus väkivallattomuudesta lisääntyy Yhdysvalloissa, mutta Euroopassa siitä puhutaan vähemmän. Uusi, suuri, globaali kansalaisjärjestöpohjainen toimija olisi demokraattisempi, ja siitä voisi väkivallattomuuden voimalla tulla vahva.”

Etsijämuurahaiset uusilla poluilla

Timo Virtala on matkustellut paljon. Eräällä matkalla seuraan osui kiinnostava amerikkalainen, josta sittemmin tuli Virtalan puoliso ja lapsen äiti. Matkustaminen on elämänkumppanin lisäksi antanut etäisyyttä asioihin, käsityksen siitä, että valtioiden rajat ovat keinotekoisia, ja kyvyn nähdä oma paikkansa lintuperspektiivistä.

”Olemme kuin muurahaisia, jotka täällä vipeltävät. Kirjailija Leena Krohn on sanonut, että muurahaispesää voi katsoa yksilönä. Yksittäinen muurahainen voi olla tyhmä kuin saapas, mutta yhdessä keko on viisas. Se on minusta hyvin sanottu ja saa pohtimaan, onkohan ihmisilläkin jokin kollektiivinen tajunta. On olemassa etsijämuurahaisia, jotka näyttävät välillä olevan aivan eksyksissä, mutta nehän ovat niitä, jotka etsivät uusia polkuja. Rauhanaktivistit ovat syrjässä valtavirta-ajattelusta, mutta minusta me olemme löytäneet jotain erilaista. Jos tarpeeksi huudamme että tulkaa tännepäin, niin lopulta virta kääntyy.”
Virtala vaikuttaa olevan uskossaan vahva.
”Yli sata vuotta on huudettu ja yhä huudetaan, mutta olen kertakaikkisen vakuuttunut siitä, että me olemme oikeassa. Rahaa ei pidä laittaa militaristiseen varustautumiseen vaan muihin juttuihin. Katsotaanpa USA:n sotilasbudjettia: se oli parhaimmillaan puolet koko maailman varustelumenoista. Eikö se ole todiste siitä, että aseilla ei turvallisuutta pystytä luomaan?”

Teksti ja kuva: Anu Harju

www.timovirtala.net/
www.aforcemorepowerful.org/
www.intokustannus.fi/kirja/rauhaa_peace/