Laustin lukuvinkki: Diana Johnstone

Ukrainan ja Krimin tapahtumia kommentoitaessa suomalaisista puheenvuoroista puuttuu aika yleisesti taustoitus, joka auttaisi ymmärtämään Venäjän reaktioita vallanvaihtoon Kiovassa. Tämä ei tarkoita niiden hyväksymistä, mutta jos Venäjän vaikuttimia ei ymmärretä, syntyy epärealistinen vaikutelma, että maailma on yhtäkkiä muuttunut käsittämättömällä tavalla. Tämä pelokas henki on leimannut monia suomalaiskommentteja, joissa sitten – ehkä vastahakoisestikin – lähestytään ajatusta Natoon liittymisestä, koska tämän sotilaallisen liittoutuman luullaan lisäävän Suomen turvallisuutta.

Tässä asetelmassa Länsi koetaan moraalisesti kutakuinkin nuhteettomaksi demokraattisten oikeusvaltioiden yhteisöksi. Näin häviää näkyvistä Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten maailman oloja horjuttava aggressiivinen politiikka. EU-maatkin ylvästelevät uskollaan kansainväliseen oikeuteen, vaikka mitään pakotteita ei ole kohdistettu amerikkalaisiin viranomaisiin Yhdysvaltain hyökättyä laittomasti Irakiin. Mitään EU-pakotteita ei ole kohdistettu israelilaisiin viranomaisiin Israelin miehittäessä laittomasti Länsirantaa.

On monia arvostettuja tutkijoita, jotka ovat seuranneet tarkkaan tapahtumien kehittymistä Ukrainassa ja yhdistäneet ne analyyseihin Yhdysvaltain ja Naton tavoitteista. He ovat kyenneet hyvinkin ennustamaan, mitä tulossa oli. Pariisissa työskentelevä amerikkalainen Diana Johnstone on yksi heistä.

Viisi vuotta sitten Johnstone analysoi Belgradissa pidetyssä konferenssissa Ukrainan asemaa geopoliittisessa pelissä. Hän vertasi Ukrainaa Krajinaan, missä Jugoslavian hajoamiseen liittyneet sodat olivat väkivaltaisimmillaan. Sekä Krajinan että Ukrainan nimet merkitsevät ”rajamaata”. Ne ovat rajamaita lännen katolisten ja idän ortodoksien välillä. Ukrainan itäosissa tunnetaan vetoa Venäjän suuntaan ja lännessä katolisiin maihin.

Jugoslavian ja Ukrainan tapahtumia yhdistää Yhdysvaltain halu vetää nämä alueet valtapiiriinsä. Johnstonen mielestä Jugoslavian hajoamista käytettiin koelaboratoriona hahmoteltaessa menetelmiä, joita sitten sovellettiin ”värivallankumouksissa” ja muissa ”hallituksenvaihto”-operaatioissa maissa, joiden johtajia Yhdysvaltain hallitus piti etujensa valossa hankalina.

Johnstone kirjoittaa: ”Monet meistä ovat varoittaneet vaarallisesta pelistä, jossa Venäjää alinomaa provosoidaan liittämällä sen naapurimaita sotilaalliseen liittoutumaan, jonka ainoa vihollinen voi olla (…) Venäjä. Kaikista Venäjän naapureista yksikään ei ole niin oleellisesti kytköksissä Venäjään kielellisesti, historiallisesti, geopoliittisesti, uskonnollisesti ja tunteellisesti kuin Ukraina. Yhdysvaltojen apulaisulkoministeri Victoria Nuland, joka vastaa Euroopan ja Euraasian suhteista, on avoimesti kehuskellut Yhdysvaltojen käyttäneen viisi miljardia dollaria vaikutusvaltansa lisäämiseksi Ukrainassa – tavoitteenaan Ukrainan irrottaminen Venäjän vaikutusvallasta liittämällä se Yhdysvaltojen johtamaan sotilasliittoon. Ei ole salaisuus, että Nuland on jopa juonitellut Amerikan eurooppalaisia liittolaisia vastaan – joilla oli tavoitteenaan vähemmän aggressiivinen kompromissi – korvatakseen vaaleilla valitun presidentin Yhdysvaltojen suojatilla, jota hän kutsuu ”Yatsiksi”, joka tosiaan sitten istutettiin äärioikeistolaiseen hallitukseen. Tähän päädyttiin väkivaltaisuuksien jälkeen. Niitä pani toimeen yksi harvoista Euroopassa vielä vaikuttavista väkivaltaisista fasistisista liikkeistä.”

Johnstone toteaa, että yleinen mielipide Lännessä näyttää hyväksyneen väitteen, että Venäjän presidentti on tämän näytelmän roisto. Hänen väitetään syyllistyneen provosoimattomaan aggressioon Krimillä, vaikka hän Johnstonen mielestä reagoi yhteen historian julkeimmista provokaatioista. Johnstone muistuttaa, että Ukrainan Natoon liittymisen ehtona oli Venäjän Krimillä olevien sotilastukikohtien karkottaminen.

Entä ukrainalaiset itse? Johnstone viittaa mielipidetiedusteluihin, joiden mukaan noin 70 prosenttia ukrainalaisista vastustaa Natoon liittymistä. ”Kuitenkin Yhdysvallat satelliitteineen puhuu jatkuvasti Ukrainan ’oikeudesta’ liittyä Natoon. Kenenkään oikeutta olla liittymättä Natoon ei edes mainita”, Johnstone sanoo.

Johnstone vertaa Ukrainan tapahtumia Kroatian esimerkkiin. Yhdysvaltain halulla ”vapauttaa” Ukraina Venäjän vaikutusvallasta saattaa olla sama vaikutus kuin Lännen vaatimuksilla ”vapauttaa” katolinen Kroatia serbien otteesta. Seurauksena oli sota. Tämä sota oli Natolle helppo, eikä vaatinut omalla puolella kuolonuhreja. Ukrainan tapauksessa sota olisi kuitenkin jotakin aivan muuta, koska vastassa on ydinasein varustettu suuri maa, joka ei tyynesti seuraa tapaa, jolla sitä saarretaan maalla, merellä ja ilmassa Mustallamerellä ja Baltiassa.

Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteita Johnstone kuvaa näin: ”Amerikkalais-venäläisiä suhteita leimaa ennen kaikkea Yhdysvaltojen geostrateginen vihamielisyys Venäjää kohtaan. Osittain tämä on nojautumista vanhoihin asenteisiin, osittain pyrkimystä toteuttaa Brzezinskin strategiaa, joka tähtää Euraasian jakoon Yhdysvaltojen maailmanhegemonian vahvistamiseksi. Ja osittain se heijastaa myös Israel-keskeistä Lähi-idän politiikkaa Syyrian ja Iranin suuntaan. Kahden suuren ydinasevaltion suhteissa toinen on selvästi hyökkäävämpi ja tämän osapuolen tulee muuttaa suuntaa, jotta maiden suhteet normalisoituisivat.”

Valtamedian vääristävä raportointitapa oli se virike, joka sai Johnstonen alun perin paneutumaan Jugoslavian tapahtumiin. Serbialaiselle Politika-lehdelle hiljattain antamassaan haastattelussa hän kertoo opiskelleeensa Venäjän ja Balkanin historiaa ja politiikkaa. Myös Yhdysvaltojen ulkopolitiikka oli aina kiinnnostanut häntä. Hän opiskeli myös Belgradissa. Johnstone kääntyikin Jugoslavian konfliktin puhjettua mieluummin belgradilaisten ystäviensä puoleen, eikä luottanut läntisten reporttereiden käyttämiin lähteisiin.

Johnstone sanoo haastattelussa, ettei hän koskaan Jugoslaviasta raportoidessaan toiminut päätoimittajien ehdoilla ja he kieltäytyivätkin lopulta julkaisemasta hänen artikkeleitaan.

”En ollut ainoa kokenut tarkkailija, joka suljettiin läntisen raportoinnin ulkopuolelle”, Johnstone sanoo.

Teksti:Tapani Lausti
Kuva: José Manuel García Jurado

Diana Johnstonelta suomennettu: Jugoslavia ja Nato: Narrien ristiretki. Rauhanpuolustajat & Like 2007.