Kirjoittaessani tätä vietetään kansainvälistä alkuperäiskansojen päivää. Ajatuksissani on oma alkuperäiskansamme saamelaiset ja aika, jolloin sulauttamispolitiikan ajatuksen mukaisesti saamelaisilta kiellettiin muun muassa oman kielen puhuminen koulussa. Tämän seurauksena osa saamelaisista suvuista on kadottanut äidinkielensä, tärkeän osan omaa identiteettiään. Vasta 1999 on säädetty laki, joka takaa kotiseutualueella asuville oppilaille opetuksen pääosin saamen kielellä, vain kotiseutualueella asuville ja vain pääosin. Vielä tänäkään päivänä Suomi ei ole ratifioinut ILO:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevaa yleissopimusta. Hävettää tapa, jolla Suomi edelleen kohtelee ”omaa” alkuperäiskansaansa.

On kulunut 70 vuotta siitä, kun atomipommit pudotettiin Hiroshimaan 6.8. ja Nagasakiin 9.8. Ironista kyllä tänä kesänä näiden päivien välissä Suomessa edistettiin poliittisella päätöksenteolla Fennovoiman ydinvoimalahanketta. Vaikuttaa siltä, että hanke runnotaan läpi ja omistajuusfiaskot ovat vain julkisuuteen lipsahtanut työtapaturma matkan varrella. Hanke, jossa häviäjinä ovat luonto ja tulevat sukupolvet.

Kesän aikana on ollut lohduttavaa huomata, kuinka sosiaalisessa mediassa on otettu kantaa ja fyysisesti on lähdetty liikkeelle suvaitsevaisuuden puolesta, eriarvoisuutta vastaan. En voi kuitenkaan lakata ihmettelemästä, kuinka samaan aikaan rasismin ja eriarvoisuuden julkisesti tuomitsevat poliitikot ovat mukana niin Suomessa kuin EU:ssa tekemässä päätöksiä, jotka lisäävät eriarvoisuutta ja eriyttävät entisestään yhteiskuntaluokkien välistä kuilua. Minkälaisen yhteiskunnan jätämme lapsillemme, mikäli emme puutu niihin syihin, jotka aiheuttavat rasismin nousua ja eriarvoisuuden lisääntymistä? Voiko meistä kukaan katsoa peiliin tyytyväisenä puhuttuamme eriarvoisuutta vastaan, mikäli samanaikaisesti hiljaa hyväksymme ne poliittiset päätökset, jotka sitä lisäävät. Entä valitsinko itse viimeksi julkisen vai yksityisen palvelun? Tervehdinkö naapuria tai puutuinko lasten kinasteluun?

Kesän jälkeen yleensä tuntuu, että on saanut nauttia luonnosta, ajasta ystävien kanssa ja hengähtää uutisvirrasta. Tämä kesä tekee poikkeuksen. Tuntuu lähes tukahduttavalta ajatella mihin suuntaan yhteiskuntamme on menossa. Mitä pitää tapahtua ennen kuin havahdumme siihen, kuinka paljon hyvää olemme jo ehtineet tuhota?

Tanja Pelttari
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.