Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodenius rakenteli lapsena kirjoista torneja Sadankomitean toimistopöydän alla. Laurasta kasvoi tarmokas rauhanaktivisti, joka saa työhönsä energiaa pienistä erävoitoista ja yhdessä tekemisestä. Hänen ystävänsä onkin sanonut, ettei tarvittaisi kuin kymmenen Lauraa maailmanrauhan saavuttamiseen.

Laura Lodenius on kolmannen polven rauhanaktivisti. Hän syntyi vuonna 1969, ja jo seuraavana vuonna hän pääsi äitinsä Maarit Sinervon kanssa Persian shaahin vastaiseen mielenosoitukseen. Paikalle tullut poliisi oli suhtautunut paheksuvasti vauvan mukanaoloon, johon äiti-Maarit oli vastannut, että eihän täällä muuta tarvitse pelätä kuin poliisia.

Suuri osa Lauran lapsuudesta kului Sadankomitean toimistopöydän alla. Äiti oli mukana perustamassa komiteaa Suomeen. Isä Peter Lodenius oli ja on edelleen yhteiskunnallisesti aktiivinen toimittaja. Tyttö rakenteli torneja Miten tulla aseistakieltäytyjäksi? -kirjoista jo kauan ennen kuin osasi lukea. Myös Lauran isoäiti Aira Sinervo oli tekemisissä rauhanasioiden kanssa, mutta häntä Laura ei itse ole tuntenut.

Laura arvelee, että luultavasti jo tuolloin hänessä syttyi kipinä järjestötyöhön. ”Kaikki tuntui kivalta. Oli kivoja ihmisiä ja yhteisöllisyyttä. Ja ne kivat ihmiset olivat kiinnostuneita minusta. Semmoinen on lapsena tärkeää.”

Lauran ollessa teini-ikäinen koulussa vieraili kirjailija Birgitta Boucht, joka oli naisliikkeen rauhantoimija. Birgitta luki ruotsalaisen koulun oppilaille otteita kirjastaan, jossa hän kuvaili 1980-luvun isoja kansainvälisiä rauhanmarsseja. Niillä oli marssittu yli kylmän sodan rajojen. ”Minulle tuli vahva usko, että rauhantyö, jota ympärilläni lapsena tehtiin, oli tärkeää.”

Aktivisti jo koululaisena

Laura organisoi omasta koulustaan osallistujia rauhanmarssille. Porukalle tehtiin banderolli, jossa luki koulun nimi ja vastalause sekä idän että lännen ydinasevarustelulle. Laura muistaa hieman närkästyneen historianopettajan, joka kantoi huolta siitä, onkohan toiminta Suomen ulkopolitiikan mukaista. Opettajan huoli sai Lauran huomaamaan, että rauhantyö ei ehkä olekaan kaikkien mielestä täysin ongelmatonta. Hän naurahtaa itse eläneensä vähän kuplassa perheessään ja tuttavapiirissään, jossa rauha oli valtavirtaa.

Joitakin koulukavereitaan hän sai sentään innostettua mukaan toimintaan. Olihan rauhantyö kylmän sodan aikana enemmän pop kuin nykyään. ”Siteeraan usein Anni Sinnemäen laulua, jossa sanotaan, että ’kahdeksanvuotiaana tiesin, että maailma tuhoutuu taistelussa suurvaltojen’. Meidän sukupolvi uskoi, että emme tule elämään luonnolliseen loppuun.” Pelko siitä, että joku painaa ydinaseen laukaisevaa nappia, oli todellinen.

Kun koulussa alettiin pohdiskella sopivia paikkoja työelämään tutustumisjaksolle, Laura soitti Sadankomitean silloiselle järjestösihteerille Seija Uitolle ja tarjoutui kahdeksi viikoksi töihin. Rauhanasema oli juuri ostettu ja sitä kunnostettiin Itä-Pasilassa. Tet-jaksolaisen tehtäviin kuuluikin esimerkiksi naulojen vetämistä laudoista ja saappaanjälkien puhdistamista matoista. Lisäksi oli Ilkka Taipaleen laatima mahdottoman tuntuinen viisisivuinen työlista.

Rauhanliike nappasi Lauran otteeseensa ja koulu jäi vähemmälle. Lukio tuli suoritettua, mutta sen jälkeiset opinnot on suoritettu kantapään kautta työtä tekemällä. Tätä Laura ei kyllä suosittele nuoremmille. ”Nykyään taitaa olla tärkeää, että on tutkinto suoritettuna, jos järjestötöihin mielii.”

Historian värittämää työtä

Työskentely rauhan eteen ei välttämättä ollut – eikä ole – kovin suosittua. ”Kun sanot sanan rauha, sinua sanotaan kommunistiksi, vaikka olisit kymmenvuotias. Kun menet marssimaan, niin siellä ei välttämättä ole kovin montaa muuta ihmistä. Kun jaat lappujasi, niin ovet paukkuvat nenäsi edestä kiinni.”

Ympäristöliikkeeseen tai ihmisoikeustyöhön lähteneet ihmiset saattavat oikeutetusti ajatella, että suuri yleisö jakaa heidän ajatuksensa. ”Rauhantyö tuntuu usein kovin epäsuositulta. Siinä tulee kasvatettua aika paksu nahka. Tarve yleiseen miellyttämiseen vähenee.”

Lakoninen huumorintaju on epäilemättä auttanut Lauraa pysymään pää pystyssä. ”Parikymmentä vuotta sitten ihmettelin ystävättäreni kanssa, kun meille ei baareissa juuri tarjoutunut seuraa. Olisikohan johtunut siitä, että siihen aikaan me puhuttiin kapakoissakin vain ydinaseista.”

”Suomessa täytyy muistaa poikkeuksellinen historiamme. Vaikka olemme länsimaa, niin elimme Neuvostoliiton ja nykyään taas Venäjän naapurina. Nyt Ukrainan kriisin puhjettua vanhemmat ihmiset saattavat edelleen oksentaa pahoja muistojaan kylmän sodan ajalta. Suomen rauhanliike on ihan toisella tavalla joutunut taistelemaan tämän menneisyyden ja naapuruussuhteen kanssa kuin vaikkapa Ison-Britannian rauhanliike.”

Poliittinen jako on toki olemassa muissakin maissa. Rauhantyö on perusluonteeltaan yhteiskuntapoliittista. Siinä missä vaikkapa ympäristöaktivismissa voi keskittyä omiin valintoihinsa, täytyy rauhantyössä ottaa kantaa valtioiden välisiin suhteisiin ja diplomatiaan.

Tuntuu kuitenkin epäreilulta, että Neuvostoliitto-kortilla saatetaan lyödä sellaisiakin rauhanliikkeen toimijoita, jotka olivat neuvostoaikaan hädin tuskin syntyneet. ”Hiljattain eräältä 80-luvun lopulla syntyneeltä Rauhankoulun ohjaajalta oli kysytty, rahoittaako Neuvostoliitto teidän toimintaanne.”

Näin miina räjähtää

Rauhantyön alkuteema oli Lauralle ajanmukaisesti ydinaseet. Sen jälkeen hän alkoi perehtyä turvallisuuspolitiikkaan sekä meillä että muualla. Kouluissa piti käydä pohtimassa armeijan tarpeellisuutta tai laatua tai sitä, miten Euroopan puolustus voitaisiin hoitaa.

Kun kansainvälinen miinoja vastustava liike syntyi, Ruotsin Pelastakaa lapset -järjestö otti yhteyttä Rauhanliittoon ja Lauraan. Hän alkoi perehtyä miinakysymykseen, ja teema vei mukanaan moneksi vuodeksi. ”Kun oli kymmenen vuotta työskennellyt isojen ja yleisten teemojen parissa kuten turvallisuuspolitiikka ja ydinaseet, tuntui kauhean kiinnostavalta keskittyä niin pieneen asiaan kuin miinat.” Laurasta tuntui hyvältä olla mukana vaikuttamistyössä, joka sai aikaan muutoksen. Siinä huomasi, että pystyi vaikuttamaan sellaisiinkin tahoihin, joihin väitettiin olevan mahdotonta vaikuttaa.

Miinakysymys nostettiin henkilökohtaiselle tasolle. Etäisistä ja abstrakteista asioista päätetään perinteisesti suljetuissa kabineteissa ilman omia kokemuksia. Miinakampanja toi miinojen uhreja tapaamaan päättäjiä. Voi vain kuvitella, miltä tuntui suomalaisesta diplomaatista, joka kätteli jalatonta miinan uhria ja joutui sanomaan, että Suomi ei nyt allekirjoita miinat kieltävää sopimusta.

”Ottawan miinasopimuksen aikaansaaminen antoi minulle paljon voimia. En ole edes varma, olisinko jatkanut rauhanliikkeessä niin aktiivisena ilman tällaista menestystarinaa. Oli myös kiinnostavaa oppia jokin uusi asia läpikotaisin. Pystyisin melkein unissani kertomaan, miten miina räjähtää.”

Käännytä militaristi kerrallaan

Rauhantyössä on tärkeää muistuttaa itseään siitä, että tavoitteiden saavuttaminen voi kestää sukupolvien ajan. Työ voi käydä liian masentavaksi, jos joka aamu herää ajatuksella, että tänään tehdään maailmanrauha. Pitää asettaa itselleen pienen pieniä osatavoitteita.

”Miinatyön lisäksi myös asekaupan saralla on tullut onnistumisia, ja asioita on nostettu ihmisten tietoisuuteen. Esimerkiksi Nokia päätti luopua sotatarviketuotannostaan, kun Indonesian kanssa tehdyistä kaupoista tuli kampanjoinnin seurauksena niin paljon negatiivista julkisuutta.” Rauhanliike on pystynyt vaikuttamaan asekaupan pelisääntöihin ja saanut aikaan dialogia viranomaisten ja järjestöjen välille. On tuntunut siltä, että viranomaiset haluavat kuulla rauhanjärjestöjen mielipiteitä. Yhteistyö on avoimempaa kuin ennen.

”Se, missä olemme ehkä epäonnistuneet, on yleiseen militaristiseen henkeen vaikuttaminen. Ajatus siitä, että aseilla pystytään ylipäätään ratkomaan ongelmia, tuntuu yhä yleisesti hyväksytyltä. Siihen on ehkä ollut jotenkin vaikeampi tarttua.”

Voisiko käännyttää yhden militaristin kerrallaan, että urakka ei tuntuisi niin ylivoimaiselta? Laura kokee, että nuoremmat sukupolvet saattavat kasvaa ajattelemaan maanpuolustusta vähän kriittisemmin. Yhä pienempi määrä nuorista käy armeijan.

Ei pahiksia vaan erilaisia ihmisiä

Tässä ajassa on nähtävissä sama mikä usein taloudellisen notkahduksen sattuessa: Ulkoisen vihollisen etsiminen on kätevä tapa saattaa ihmisten huomio pois oman yhteiskunnan ongelmista. Uudelle hallitukselle on varmasti eduksi, että Ukrainan kriisi jatkuu. Ihmiset ovat valmiita lisäämään puolustusmäärärahoja, vaikka ne lähtisivät terveydenhuollosta ja muusta hyvinvoinnista. ”Ja samoinhan se on Venäjällä: Koska siellä menee taloudellisesti huonosti, on johdolle eduksi lisätä vastakkainasettelua ulkomaailman kanssa. Muuta maailmaa voi siten syyttää kaikista ongelmista.”

Laura on huolissaan Suomen tulevasta rajusta leikkauspolitiikasta. Hän sanoo kuitenkin tiukasti, että järjestöjen tehtävä on olla tekemisissä kaikkien puolueiden kanssa.

”Minun punainen lankani eduskuntatyössä on ollut se, että ei saa seurata omia ennakkoluulojaan, vaan pitää pyrkiä yhteistyöhön kaikkien kanssa. Meidän pitää ihmisinä ja järjestöinä varoa sitä, että etukäteen päätetään että nämä ja nämä on pahiksia ja niitten kanssa ei voi tehdä mitään.” Täytyy vain ajatella, että tilanne voi olla hieman vaativampi kuin aikaisemmin. On yritettävä löytää uusia yhteistyökumppaneita ja oltava valmis laajentamaan omaa kontaktipintaansa.

”Olin aikoinaan eduskunta-avustajana ja minua nauratti, kun seurasin oppositioon joutuneita edustajia, joilla meni todella pitkä aika ymmärtää, että he ovat nyt oppositiossa. Samaa näkee järjestöissä. Ollaan niin rutinoituneita siihen, ketkä ovat ne meidän hyvikset joihin aina otetaan yhteyttä, kun halutaan vaikuttaa. Kestää ymmärtää, että valtaa pitävätkin nyt aivan toiset ihmiset.”

Taloudellisesti tiukkoina aikoina korostuu usein yhteisöllisyys. Ihmiset ovat valmiimpia tekemään vapaaehtoistyötä. On myös terveellistä vierailla muiden maiden rauhanjärjestöissä näkemässä, miten toimintarahaa todellakin kerätään esimerkiksi T-paitoja ja merkkejä myymällä. Rahankeruu edellyttää jatkuvaa innovatiivisuutta. Suomen kaltainen valtionapujärjestelmä löytyy lähinnä pohjoismaista.

Jos olisi rahaa…

Jos rauhan edistämiseen tarkoitetut varat yllättäen lisääntyisivät, Laura haluaisi panostaa koko Suomen kattavaan työhön niin, ettei enin tarjonta kasaantuisi pääkaupunkiseudulle kuten nyt. Ympäri maata voisi olla rauhantyön resurssikeskuksia.

Häntä houkuttaisi myös iso TV- ja sanomalehtimainoksin toteutettu kampanja, jossa olisi lisäksi rauhan asialla tapetoituja bussipysäkkejä. Kampanjan teema voisi olla aseet: hätkähdyttävää kuvastoa ja sloganeita, jotka saisivat ihmiset miettimään omaa suhdettaan aseelliseen turvallisuuteen.

”Utopialtahan rahojen lisääntyminen tuntuisi. Roll-uppeihinkin (kokoon rullattaviin isoon mainosjulistetelineisiin) löytyi rahaa vasta muutama vuosi sitten. Sitä ennen maalattiin isoille kankaille banderolleja, joita sitten kiinnitettiin hakaneuloilla messuosaston seinille.”

”Joskus sitä katsoo isojen järjestöjen juttuja ihaillen. Ihmettelee, että miten noilla on tuollainen hieno teltta, joka ei ole yhtään rikki reunoista.”

Jos rahaa riittäisi, suomalaisille rauhanjärjestöille olisi Lauran mielestä hyväksi tehdä enemmän kansainvälistä yhteistyötä. Viimeiset trendit saataisiin Suomeen ja voitaisiin osallistua paremmin kansainvälisiin kampanjoihin.

Rauhanjärjestöt näyttävät siltä kuin yhteiskuntakin. Ruotsissa Rauhanliiton sisarjärjestö Svenska Fred on paljon Rauhanliittoa suurempi ja Lauran mukaan dynaamisempikin. Isossa-Britanniassa on ympäri maata pieniä sähäköitä rauhanryhmiä. Mutta ruotsalaista tai englantilaista tapaa tehdä asioita ei suoraan voi tuoda meille. Meillä on oma historiamme ja toimintakulttuurimme. ”Oli kiinnostavaa seurata aikoinaan, kun Greenpeace tuli Suomeen. Mietin, että noinkohan tuo kansalaistottelemattomuus menee läpi tässä auktoriteettiuskoisessa kansassa.”

Voimavaroja ja motivaattoreita

Laura motivoituu parhaiten yhdessä tekemisestä. ”Vaikken pidä itseäni kovin aurinkoisena tai edes sosiaalisena, niin jostain kumman syystä tässä työssä on tärkeintä tehdä sitä toisten kanssa.” Järjestötyölle ylipäätään Laura nimeää kaksi vaatimusta: Asioilla, joiden parissa työskennellään, täytyy olla merkitys, ja ihmisillä täytyy olla kivaa. Joskus töissä pitää onnistua ja saavuttaa tavoitteita. Etenkään vapaaehtoistyön motivaatio ei muuten pysy yllä. ”Me harvat, jotka Suomessa saadaan tästä palkkaa, tehdään itsekin kuitenkin puolet vapaaehtoistyönä.”

Koska rauhanjärjestöjä on monenlaisia, löytää jokainen varmasti sen porukan, jossa tehdään itselle mieleisiä asioita mielekkäällä tavalla. ”Jos on tyyppiä joka haluaa järjestää seminaareja, niin sitten niitä pitää saada järjestää. Kirjojen kirjoittajien pitää saada kirjoittaa kirjoja. Ja niiden, jotka haluavat kytkeä itsensä ketjulla sotilastukikohdan porttiin, pitää saada tehdä juuri se.”

Erityisesti Laura tykkää koululaisille ja opiskelijoille puhumisesta ja ottaa mielellään vastaan kutsuja ympäri Suomen. Puhujakeikoista saa aina jotain sellaista, jota toimistotyöstä ei voi saada. ”Jos on lukenut monta robottiasemietintöä peräjälkeen, niin tekee hyvää päästä vähän ihmisten ilmoille. Asiantuntijaroolin taakse ei kannata jäädä piiloon.”

”Maailma kylässä -festivaaleilla ihmiset kävivät Rauhanliiton teltalla kysymässä perustavanlaatuisia kysymyksiä. Miten voidaan päästä eroon Isiksestä ilman aseita? Mitä voitaisiin tehdä Ukrainan suhteen? Eivät he mitään teknisluonteisia vastauksia toivoneet, vaan enemmän arvopohjaisia.”

”30-luvulla militarismi oli nousussa ja poikia harjoitettiin koulunpihalla oppituntien jälkeen aseiden käyttöön. Rauhanliitolla oli tuolloin ’matkasaarnaaja’, joka kiersi ympäri maata ja puhui koululaisten militarisointia vastaan. Se on minusta ollut aina mahtava titteli ja mahtava toimenkuva!”

Teksti: Hanna Niittymäki
Kuva: Juuso Aalto