Mannerheim saavutti sisällissodan ratkaisevimmat voittonsa hybridisodan keinoin. Kyseessä oli tammikuun lopulla 1918 Pohjanmaalla tapahtunut venäläisvaruskuntien aseistariisunta, joka sujui tilanteen huomioon ottaen vähäisin ihmishenkien menetyksin. Mannerheimin on kerrottu käyttäneen tsaarin kenraalin arvovaltaansa venäläisupseeristoon nähden ja sopineen näiden rästiin jääneiden palkkojen maksamisesta. Venäläiselle miehistölle annetussa julkilausumassa korostettiin, ettei valkoinen talonpoikaisarmeija käy sotaa heitä vastaan – samalla kun valkoiselle armeijalle väitettiin sen taistelevan nimenomaan venäläisiä vastaan (mikä oli ilmeisen tarpeellista päätellen siitä järkytyksestä, jonka sodan todellisen luonteen paljastuminen pohjalaissotilaissa aluksi herätti). Mannerheimin pelisilmää ja taitavuutta on kiitelty, eikä vuoden 1918 murhenäytelmä olisi todennäköisesti muuttunut lopputuloksiltaan kuin entistä pahemmaksi, jos venäläisvaruskuntien aseistariisunta olisi päätynyt raskaisiin taisteluihin.

Hybridisodassa aseellinen sodankäynti, informaatio-operaatiot ja psykologinen vaikuttaminen nivotaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Mielipideympäristön manipulointi on tärkeää. Tätä palettia käytti Mannerheim, ja hänellä on maailmanhistoriassa runsaasti edeltäjiä – seuraajista puhumattakaan. Vaikka hybridisodan keinot ovat vanhoja, itse termi on suhteellisen uusi, ja Venäjän toimet Ukrainassa ovat nostaneet sen huomion keskipisteeseen. Uuden ilmiön kuvaamisen asemesta termi lähinnä rajaa vanhaa ja tuttua hieman eri tavalla. Hybridisodasta puhuttaessa näkökulmat ja painotukset ratkaisevat sen, onko kyse viholliselle tyypillisestä kavaluudesta, Mannerheimille ominaisesta pelisilmästä vai jostakin muusta. Lopulta kiinnostavinta hybridisodassa saattaa olla se, pyritäänkö yleisön näkemyksiä ohjailemaan tämän termin käytöllä johonkin suuntaan – silloin kyse on pelkän semantiikan asemesta myös mielipideympäristön manipuloinnista. Vähän niin kuin hybridisodassa.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.