Arjen rauhantekoja -sarjassa kuullaan eri ihmisten kokemuksia ja käsityksiä siitä, miten rauhaa rakennetaan omassa elämässä pienin ja vähän isommin teoin.
Olen graafisen alan opiskelija ja lisäksi opiskelen kasvatustieteitä avoimessa yliopistossa. Kaiken tämän opiskelupainotteisen elämän vastapainona työskentelen lasten jalkapallovalmentajana.
Suomen Rauhanpuolustajat liittyi elämääni työharjoittelun merkeissä. Harjoittelu keväällä järjestön Helsingin-toimistossa ei ainoastaan antanut minulle hyviä eväitä graafisen alan työtehtäviin, vaan se myös opetti minua ymmärtämään paremmin tämänhetkisen maailmankuvani. Koin harjoittelun myös mahdollisuutena itsetutkiskeluun ja arvomaailmani vahvistumiseen.
Sain tehtäväkseni kirjoittaa ajatuksia rauhanteosta omassa arjessani. Aiheena rauhanteko omassa elämässä tuntui aluksi hankalalta ja vaikealta hahmottaa. Asiaa tarkemmin pohdittuani huomasin kuitenkin jopa kiireisimpään arkeen mahtuvan paljon erilaisia rauhantekoja. Kaikki nämä teot eivät suinkaan olleet itseeni liittyviä, mutta rauha-sana mielessäni katselin tutkivasti ympärilleni.
Viime aikoina on kuultu paljon puhetta kuplasta. Kerron tässä omasta, positiivisesta kuplastani, jonka sisään saan useasti arjessani hypätä. Tämä kupla liittyy työhöni jalkapallovalmentajana 3-5-vuotiaille lapsille. Olen erityisen onnellinen tehdessäni opintojeni ohessa itselleni paljon iloa antavaa ja tuottavaa työtä. En edes aina osaa kutsua sitä työksi, sillä lasten kanssa tulee osata tarttua hetkeen ja olla läsnä. Lapsista kumpuava energia auttaa unohtamaan kiireen ja stressin. Lisäksi tämä energia tuntuu olevan erityisen tarttuvaa, joka toimii hyvän mielen herättäjänä.
Mieleeni on erityisesti jäänyt tilanne, joka tapahtui lasten jalkapallotreeneissä. Huomasin joukkuejaon jälkeen, että yksi poika itki jäätyään ilman peliliiviä, jotka oli jaettu ainoastaan toiselle joukkueelle. Minä ja pojan isä lohdutimme poikaa.
Loppua itkulle ei kuitenkaan tullut, ja pojan peli oli jäädä tämän harmituksen varjoon. Lopulta yksi lapsista täysin omatoimisesti kävi luovuttamassa oman liivinsä itkevälle pojalle ja poika liittyi peliin mukaan. Minä ja vanhemmat pelikentän ympärillä koimme suurta iloa ja ihmetystä tämän lapsen reaktiosta. Miten rohkea teko noin pieneltä! Ihailen lapsissa heidän aitouttaan ja kiinnostusta ympäröivää maailmaa kohtaan. Tuossa tilanteessa toisen auttaminen ja toisesta välittäminen tapahtui täysin ilman aikuisen ohjausta; lapsikin sen ymmärtää ja osaa!
Tämä jos jokin on hyvä muistutus meille kaikille. Uskon muiden auttamisen ja ystävällisyyden toisia kohtaan tekevän sekä auttajan että autetun onnellisemmaksi. Muistetaan siis myös kiireen keskellä nostaa katse ympärillemme ja auttaa toinen toisiamme. Muiden auttaminen on mielestäni yksi avaimista onnellisempaan ja rauhallisempaan elämään.
Jenni Bäckman