Arjen rauhantekoja: Sielunveljet

Synkkä ja tuulinen syyspäivä. Kadut ovat märät ja autiot. Turkulaiset lymyilevät kodeissaan tai työpaikoissaan, poissa säiden armoilta. Jossain on kuitenkin liikettä. Poliisiaseman edessä velloo sekalainen joukko ihmisiä, odottaen ja jonottaen. Heillä on kertakäyttösadetakkeja hartioillaan, matkatavaroita lojuu siellä täällä. Poliisi on hidas, vain muutama turvapaikanhakija pääsee tunnissa sisälle. Poliisiaseman eteen ajaa silloin tällöin henkilöautoja. Vapaaehtoiset kuljettavat omilla autoillaan turvapaikanhakijoita Pansion vastaanottokeskukseen.

Kun auto tulee aseman eteen, syntyy pieni kaaos. Ne, jotka ovat valmiita lähtemään, tunkevat hätäisinä itseään autoon, heitä on liian monta. Kaikki eivät mahdu. Kielten sekamelskaa, käsimerkkejä, viittilöintiä, kassien siirtelemistä sinne tänne. Ja vihdoin autoon on saatu neljä matkustajaa tavaroineen päivineen.

Autossa on hiljaista, perustervehdykset on vaihdettu, mutta enempää yhteistä kieltä ei ole. Kuskin puhelin soi. Soittoääni herättää väsyneet matkustajat. Slayer ja South of heaven. Yksi matkustaja herää ylitse muiden. “Hanneman“, hän huutaa ja tavoittaa kuskin katseen taustapeilistä. Kuski, vannoutunut Slayer-fani, katsoo takaisin ja nauraa. Hanneman tosiaankin. Kuollut kitaristi, joka on edelleen metallikansan ikoni, useimpien Slayerin biisien säveltäjä. Kuski ja matkustaja, fanimaisessa kiihkossa, huutelevat toisilleen Slayer-biisien nimiä ja katseet tavoittavat toisensa taustapeilin kautta, ilmeet kertovat kaiken.

Vastaanottokeskuksen pihalla turvapaikanhakijat nousevat ulos autosta. Slayer-mies ja kuski halaavat toisiaan lujasti. “Slayer fucking rules”, sanoo turvapaikanhakija ja lähtee jonottamaan itselleen yösijaa täpötäydestä keskuksesta. Kuski lähtee takaisin kohti keskustaa hymynhäivä kasvoillaan.

Kaksi ihmistä kohtasi toisensa.

Maisa Kuikka

Arjen rauhantekoja -sarjassa kuullaan eri ihmisten kokemuksia ja käsityksiä siitä, miten rauhaa rakennetaan omassa elämässä pienin ja vähän isommin teoin.