Arjen rauhantekoja: Hyväntekeväisyyttä vai solidaarisuutta



Kuluneen syksyn aikana olen monien muiden ihmisten tavoin ottanut osaa “pakolaiskriisin” uhrien auttamiseen Suomessa. Myös minun asuinalueellani sijoitettiin lähinnä Syyriasta ja Irakista Isisin hyökkäyksiä paenneita ihmisiä paikallisen kirkon hätämajoitustilaan. 
Olen kuitenkin jo pitkään ollut kriittinen “hyväntekeväisyyden” ja “kehitysavun” käsitteitä kohtaan – itse asiassa siitä asti, kun luin teini-ikäisenä algerialaisen Franz Fanonin kirjan Sorron yöstä, joka ilmestyi ensimmäisen kerran ranskaksi vuonna 1961.

Fanon kirjoitti kirjassaan siitä, kuinka tekopyhänä “kolmannen maailman” ihmiset näkivät eurooppalaisten kehitysavun esimerkiksi Afrikan kolonialismista irtaantuneille maille. Samaan aikaan he nimittäin ymmärsivät, että Euroopan maat olivat rikastuneet hyväksikäyttämällä näitä samoja maita ja niiden luonnonvaroja. Fanon kirjoitti, että eurooppalaisten tulisi ymmärtää, että kolonialismin jälkeinen kehitysapu tulisi nähdä velkana Afrikan maille ja se oli maksettava, halusivatpa Euroopan maat sitä tai eivät. Mielestäni tämä sama analyysi pätee hyvin myös esimerkiksi Irakin ja Syyrian tilanteeseen tänä päivänä.

Eurooppalaisia tänään kauhistuttava Daesh, eli Isis, on etenkin Yhdysvaltojen ja sitä tukeneiden liittolaisten virheiden synnyttämä järjestö. Järjestö syntyi laittoman Irakin sodan alkuvaiheessa liittoutuneiden hajotettua Irakin kansallisen armeijan ja aloitettua sortokampanjan Baath-puoluetta vastaan. Nämä kaksi asiaa ajoivat Irakin sunni- ja shiiamuslimit toisiaan vastaan, ja molemmat osapuolet alkoivat perustaa omia kuolemanpartioitaan, joista sunnien puolella nousi hitaasti mutta varmasti esiin Daesh.

Monet ihmiset Suomessa eivät tietenkään ole tietoisia “hyväntekeväisyyteen” liittyvästä problematiikasta, sillä näitä asioita ei haluta nostaa esiin valtamediassa. Tämä valitettavasti näkyy myös siinä, kuinka ihmiset, jotka ovat mukana tukitoiminnassa, kohtelevat pakolaisia. Havaitsin niin kirkon perustamissa hätämajoituksissa kuin tavaralahjoitusten keräyspisteissä että moni ihminen, ehkä tahtomattaan, nosti itsensä eräänlaiselle jalustalle pakolaisten yläpuolelle. Kirkossa työntekijät jatkuvasti tunkivat itsensä pakolaisten ja vapaaehtoisten väliin ja estivät suoran kommunikoinnin pakolaisten kanssa. Suora viestiminen ilman välikäsiä on mielestäni erittäin tärkeää, jos toiminta halutaan pitää solidaarisuutena – sellaisena joka lähtee siirtolaisten omista tarpeista ja haluista – eikä hyväntekeväisyytenä, joka tarkoittaa, että me “eurooppalaiset” päätämme, mitä muut milloinkin tarvitsevat.

Tämä kaikki juontaa juurensa pitkästä eurosentrisen ajattelun perinteestä, joka näkyy edelleen jokapäiväisessä toiminnassamme. Havaitsin tämän varsinkin kirkon työntekijöiden kohdalla. Joka kerta, kun vierailin siirtolaisten luona, tunsin, että työntekijät puhuivat heistä kuin he olisivat kouluttamattomia ja täysin kykenemättömiä tekemään rationaalisia päätöksiä. Monet siirtolaiset kertoivat havainneensa saman ja jopa naureskelivat sille. Useat olivat tulleet Bagdadista ja Damaskoksesta, joissa elintaso, koulutus ja kulttuuri oli ennen sotia aivan yhtä korkealla tasolla kuin vaikkapa Pariisissa, Berliinissä tai Barcelonassa.


On ensisijaisen tärkeää, että yritämme taistella tällaista alentuvaa ajattelua vastaan. Nämä ihmiset eivät kaipaa sääliämme, vaan yksinkertaisesti yhteistyötä heidän kotouttamisessaan. On toimittava yhdessä solidaarisuuden ja inhimillisyyden, ei tekopyhän hyväntekeväisyyden nimissä. Haluan korostaa, etten tällä hyökkää aktiivisia toimijoita vastaan, vaan yksinkertaisesti haastan tarkkailemaan omaa toimintaamme eri kulttuureista tulevien ihmisten parissa. Loppujen lopuksi meillä on enemmän samankaltaisuuksia kuin eroja, tulee vain löytää ne asiat, jotka meitä yhdistävät. Siten voimme jatkaa myös eroavaisuuksien ymmärtämistä.

Onneksi on jalkapallo! Parhaat hetket minun ja lähikirkolle majoitettujen siirtolaisten välillä koin jalkapallokentällä, kun saimme kaikki ottaa etäisyyttä hätämajoituksen tylsään arkeen ja vaihdoimme kuulumisia. Juuri futiskentällä he kertoivat tarinoitaan ja taustojaan, tosin tulkin välityksellä, ja löysimme monia yhtäläisyyksiä. He olivat myös hyvin ymmärtäväisiä, vaikka tajusivatkin edellä mainitsemani eurosentrisyyden ongelman, ja painottivat, että meillä kaikilla on vielä työtä tehtävänä toistemme ymmärtämisessä ja kunnioittamisessa. Urheilu on aina ollut yhdistävä tekijä ja se ei usein edes kaipaa sanoja. Kun ylämummo heilahtaa, ei siitä syntyvä riemu kaipaa tulkkeja. Tuo ilo on spontaania ja kollektiivista, mitä toivon myös solidaarisuudelta.

Juha Tuovinen

Arjen rauhantekoja -sarjassa kuullaan eri ihmisten kokemuksia ja käsityksiä siitä, miten rauhaa rakennetaan omassa elämässä pienin ja vähän isommin teoin.