”Voi jumalaut’ kun minä olen juovuksissa!”, huusi Juhani saunan eteisessä. ”On se hyvä, että ei lähdetty Parolan nummelle äksiisiin. Oikeassa olet Olavi”, hän jatkoi.

”Kuule, meidän RUK:n kurssista on ainakin neljä vaihtanut sivariksi. En minä ole ainoa. Ja mistäpä noita muita tietääkään”, sanoi Olavi pitkältään pukuhuoneen penkiltä. ”Mutta kertokaahan mistä saitte päähänne lähteä hotelliin jouluksi?”

Kuului mutinaa ja ähinää. Aapo sitten nousi istumaan ja sanoi: ”Ei helvetti näin vanhat ukot jaksa joka joulua kotona olla ja leikkiä lasten kanssa: lällällää, ota pallo, älä koske ynnä muuta sontaa. Pitää miehen joskus hengittääkin.”

”Oikein puhuttu Aapo”, sanoi Lauri. ”Jos ei metsään pääse, niin sitten on lähdettävä kaupunkiin ryyppäämään. Sitä paitsi kaikki metsät on keitetty selluksi, on vain risukkoa, kantoja ja metsäojia. Jäniksiä sentään on, vaan se on kuiva otus syödä pelkästään. Silavaa se vaatii pataan.”

Simeonikin nousi istumaan ja kääntyi Olaviin päin: ”Mistä sinä tänne osasit ja missä me yhytimme toisemme?”

”Tuossahan me baaritiskillä tapasimme. Joimme oluet ja tuli puheeksi matkustelut. Kerroin, että olin YK-komennuksella Golanilla. Siellä aloin epäillä armeijan ja aseiden kykyä rauhantyöhön. Rupesin jälkisivariksi. Sinä siitä riehaannuit, että papitkin siunaavat sotaväen ja Jumalan tahdosta puhuit.”

”Saattoipa tuo olla niinkin. Minä vaan vieläkin uskon, että meidän kenttäpappimme siunaavat vihollisenkin kaatuneet. Omia ei tule, se on saletti. Niin kovia ollaan. Kyllä joka kiven takaa pesee sur, sur, sur.”

”Annahan olla Simeoni, tuo on jo kuultu”, sanoi Tuomas. ”Mitenkä se meni, kun silloin toisen kerran, kun kaikki oli mennyt päin persettä, ja meinattiin taas lähteä kruunun leipiin, vaan ei sitten lähdetty. Muistatkos Eero?”

”Saatanpa tuon muistaakin. Siinä oli konkurssit lähellä yksityis- ja työelämässä. Riitaa taisimme haastaa ja muut onnettomat syyttivät meitä. Mutta sitten tajusimme, että ei siellä sotaväessä olisi muutosta tullut, sitä samaa mönkimistä olisi elämä ollut.”

”Niin se oppi, minkä silloin keksimme vai auttoiko siinä joku psykologi tai terapeutti, oli, että riitamme ratkaisemme rauhallisesti puhumalla keskenämme ja muiden kanssa. Emmekä enää nimittele sen paremmin Kissalan poikia kuin Rajamäen rykmenttiäkään”, sanoi Eero.

”Tuon minä vahvistan”, Timo sanoi hiljaa. ”Sen jälkeen me rupesimme olemaan kunnolla, ja olemme olleetkin.”

”Yrjö Kallisen kirjoja on luettu ja siitä on sitten sovitettu takkia meidän elämään”, Juhani lisäsi, ”me kun olemme semmoisia ja tämmöisiä miehiä, niin sinä Olavi kuin minäkin. Eipä olisi mitenkään voinut kuvitella, että meistä ojantakaisista olisi tullut pasifisteja. Evoluutio toimii hitaasti, sen todistavat Jukolan veljekset, mutta se toimii. Vähän tekisi mieli karjahdella.”

”Karjahtele pois. Ethän sillä vahinkoa tee itsellesi etkä meille”, rohkaisi Eero. ”Perkele! Kun alkaa itkettää kaikki tämä elämä ja teot”, sanoi Juhani alun kovaa ja lopun hiljaa.

”Otahan tuosta huikka lipparia, tätä kotimaista kippurahäntää, ja oltta päälle. Ja istu alas”, rauhoitteli Aapo. ”Otetaan loppulöylyt, tulehan Jussi.”

Saunan lauteilla oli hiljaista. Sitten Olavi sanoi: ”Minä luulin, että te olette taruhenkilöitä siitä Kiven kirjasta. Mutta tehän olette eläviä ihmisiä ja ihmeen hyvässä kunnossa noin ikäisiksenne.”

”Arvaa minkälaista oli olla Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjavarastossa pölyssä ja kaiken maailman maakareiden ja tonttu-ukkojen kanssa. Vähänkö teki mieli päästä pois. Karattiin sitten ikkunasta. Nyt on hyvä olla vaikka välillä itkettääkin”, Juhani sanoi.

”Mitä jos perutaan huoneet ja otetaan taksit ja ajetaan kotiin”, ehdotti Juhani, ”sitten meillä on joulu.” Se tuntui oikealta ratkaisulta tilanteessa, joka oli päätyä umpikujaan. Takseissa miehet sanoivat kodin olevan tuon tähden, joka tuikkii, alla.

Erkki Kupari