On jouluaatto. Aleksis Kiven luoma veljesparvi Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero ovat jo pitkään, melkein kaksisataa vuotta, eläneet omaa elämäänsä Kiven ansiosta. Hän loi niin vahvat henkilöt, että vain ihme olisi estänyt heitä karkaamasta kirjan sivuilta todelliseen maailmaan.

Kuten lukijamme tietävät, he ovat jo pitkään asuneet Hämeenlinnassa Vanajaveden rantamaisemissa. Nyt jouluaattona veljekset olivat kokoontuneet saunaan Juhanin luo. Hänellä oli iso hirsisauna pihapiirissä, jossa veljekset mahtuivat hyvin myös saunan takkahuoneeseen.

Siellä he nyt istuivat. Pöydällä oli kullakin edessä iso tuoppi vaahtoavaa olutta ja lautasella pyllimakkaraa hapankaalin kera. Pöydällä oli kynttilöitä ja takassa valkea. Juhani tervehti veljeksiä pienellä tarinalla: ”Muistattekos kun koti-Jukolasta karkasimme pentuina peltojen taa moneksi päiväksi. Piilossa iskimme tulinuijaa ja lauloimme ’Elettiinpä ennenkin, vaikk’ ojan takan’ oltiin, ojapuita poltettiin, ja ojast’ oltta juotiin.’ Emmekö laula sen tuon tapauksen muistoksi ja Herramme syntymäjuhlan aluksi?”

Eero huikkasi: ”Johda sinä meitä ja laula soolo. Me hyräilemme sitten taustalla kuin Jordanes konsanaan.” ”So, so Eero, ole hourimatta siinä ja asetu paikallesi”, Juhani sanoi ja jatkoi: ”Emmekö nouse seisomaan ja lausu rimpsun yhdessä.” Niin he nousivat ja lukivat suloisen epätahtisesti rallatuksen ääneen.

”Nyt oltta veljet! Juokaa niin että henki huokaa”, Juhani huudahti. Tuopit kolahtivat tyhjinä pöytään. Kunkin ulottuvilla pöydällä oli olutpulloja poikineen ja vieressä pikkulaseja. Muuten hiljainen Timo katsoi niitä kostein silmin ja sanoi: ”Mihinkäs nuo lasintyngät on varattu?” Juhani sanoi että tähän, ja nosti lattialta talon omasta ohrasta tiputetun pullon kirkasta ja pani kiertämään. Hän sanoi: ”On niitä puteleita siellä pöydän jalan vieressä muitakin, silvuplee vaan!”

”Juhani puhuu kielillä”, kihersi Eero. Juhani ei kuullut, mutta Simeoni, joka oli Timon kanssa jo nauttinut vahvistavaa, nousi ja sanoi: ”Veljet! Jos sanon muutaman sanan herra Sebaotin kiitokseksi ja kunniaksi!” ”Tattista vaan ja ylistys! Siinä se jo tuli. Istu alas Simeoni”, huusi Eero. Timo nyki Simeonin alas istumaan.

Tuomas: ”Oliko sinulla Juhani jotakin erityistä mielessä, kun meidät tänne kutsuit?” Eero jatkoi: ”Niin oliko sinulla? Jussi, pussi Jukolan Jussi? Jussi, Jassi, jauhokuono, porsaan pahnan pöllyttäjä. Mitä sinulla oli mielessä?”

Juhani: ”Olihan minulla. Muistatteko, kun meinasimme lähteä Heinolan pataljooniin Parolan nummelle äksiisiin. Mutta ymmärsiimme, että emme lähde. Siitä tahtoisin haastella teidän kanssanne. Se on tässä tullut mieleeni. Jos menisimme löylyihin tuota tuumimaan?” Samassa sakki nousi, heitti vaatteet penkille ja pian istuivat pojat lauteilla kuin naakat kuusessa.

Kiuas sihahti, Aapo heitti löylyä. Juhani aloitti: ”Puhuvat, että rajalla pitäisi metsäojat täyttää ja tehdä soista taas hyllyviä. Että ei pääse veli venäläinen tulemaan sotakoneilla soiden yli.” Lauri: ”Silloin kauan sitten emme lähteneet Heinolan pataljooniin, kun ymmärsimme, että se ei ole oikea tie. Sovussa pitää olla maailman kanssa. Silloinkin olimme tulleet tappelusta ja pahasti saaneet selkäämme. Mutta se, että metsät ja suot palaavat, on hyvä asia. Myös luonto ja mekin voimme paremmin.”

Aapo jatkoi: ”Lauri on oikeilla jäljillä. Muistanpa nyt yhden tarinan, jonka kuulin kerran, kun Tinkasentiellä tapasin Metsäpirtin Akselin.”

Aapo jatkoi: ”Kuten tiedämme, näissäkin metsissä Ruotsi ja Venäjä kävivät sotaa. Aleksi kertoi, että kerran kävi niin, että ruotsalaiset olivat jo luovuttamassa, mutta venäläiset eivät hyökänneetkään. Aikansa odoteltuaan ruotsalaiset sitten lähtivät tutkimaan venäläisten asemia, ja löysivät koko joukon paistamassa sieniä ja keittämässä marjahilloja. He pyysivät ruotsalaisia syömään ja nämä menivätkin.”

”Pian kävi ilmi, että venäläiset olivat haluttomia etenemään, koska marja- ja sienipaikka oli hyvä. Silloin ruotsalaisten tiedustelija, joka oli karjalainen, ehdotti, että hän voi näyttää vielä parempia paikkoja. Tämä sopi kaikille ja tiedustelija lähti viemään joukkoa kauas itään Venäjälle. Siellä hän näytti venäläisille kauniin harjupaikan joka oli täynnä marjoja ja sieniä. Venäläiset olivat kiitollisia ja sanoivat, että eivät toista kertaa lähde Ruotsin maalle marjaan, kun täällä on näin hyvät paikat.”

”Aleksi kertoi, että tämän jälkeen kauppaa käytiin ja kyläiltiin puolin ja toisin niin pitkään kuin asia oli muistissa ja ymmärrettiin, miten tärkeätä kanssakäyminen on.” Tähän päätti Aapo kertomuksensa.

Juhani: ”Tuo oli opettavainen tarina, jonka me mullisaukon pojatkin ymmärrämme. Eikö meidän pidä jakaa tämä idea myös venäläisille. Heillä kun on soita ja marjamaita verrattomasti enemmän kuin meillä. Hehän saisivat moninkertaisen edun, eikä olisi syytä tulla kuokkimaan meidän puolellemme. Mutta nyt, heitäpä Eero löylyä.”

Eero heitti. Tuomas sanoi: ”Kun sinä Aapo olet ollut kauppamies ja suurlähettiläs ja mitä vielä, niin etkö voisi esittää tätä asiaa ylöspäin aina korkeimpaan konklaaviin saakka?” Aapo sanoi, että saahan tuota tuumata, mutta miten lienee siellä ymmärrys.

Sitten saunaan alkoi tulla savun hajua. Lauri kurkisti takkahuoneen puolelle ja huomasi, että takasta oli pudonnut kekäleitä lattialle, joka oli syttynyt ja tuli oli tarttunut seinään, pyyhkeisiin ja vaatteisiin. Veljekset riensivät sammuttamaan paloa ja heittivät vettä ympäriinsä. Lopulta palo sammui, mutta miehet olivat mustia ja sauna pilalla.

Juhani sanoi: ”Paloihan se sauna tänäkin jouluna, niin kuin aina käy. Mutta olkoon se pieni hinta siitä saunan puheista ja kauniista aatoksista, joista puhuimme. Saimmehan nyt hyvän joulumielen. Lähdetään talon saunaan pesulle ja jälkilöylyihin. Ottakaahan pelastuneet oluet mukaan.”

Kuuleman mukaan ilta eteni perinteisen kaavan mukaan. Ensin syötiin, jaettiin lahjat, sitten painittiin ja lopuksi käytiin maate pehkuihin.