Olin Kirkkopuistossa kävelemässä, kun huomasin, että molempien kenkien nauhat olivat auki. Kumarruin solmimaan niitä. Tasapainon kanssa oli vaikeuksia, mutta onnistuin.

Huomasin syrjäsilmällä, että varjo lähestyi minua edestäpäin ja pysähtyi peittämään valon tykkänään. Sanoin päätäni kohottamatta: ”Voisitteko siirtyä hiukan valon edestä, että saisin solmun nauhoihini?” Varjo siirtyi, ja sanoin sille: ”Kiitos!”

Odottelin hiukan, nousin rohkeasti ylös, vaikka en kuullut pois meneviä askelääniä. Sivullani seisoi minua puolet pitempi mies. Hän kysyi: ”Anteeksi, mitä mahdoitte ajatella, kun solmitte nauhoja. Siinä kun on omaa aikaa ja aivot ovat oikeastaan vapaalla.” Sanoin: ”En mitään. Miten niin?” Sävyni oli epäkohtelias, mitä se hänelle kuuluu.

Mies ei ollut moksiskaan, oli hiljaa ja katsoi minua ystävällisesti. Huokaisin: ”No mietin yhtä sun toista. Ympäristön tilaa, EU:n tulevaisuutta, kesän helteitä, talibanien valtaannousua ja pimeneviä päiviä.”

”Nuo ovat isoja asioita, ja aika vaikeasti ymmärrettäviä. Niitä pitäisi pilkkoa”, hän sanoi, ja jatkoi: ”Jokahenkilö, mies tai nainen ajattelee omakohtaisemmin.”

Sanoin: ”Mikä on jokahenkilö?” ”No, en ole itsekään ihan sinut tämän jokahenkilö-ilmauksen kanssa”, hän sanoi, ”sopiiko, että olen vanhanaikaisesti jokamies?”

”Minusta jokamies ajattelee toimeentuloa, rakkautta, ihmissuhteita ja turvallisuutta. Ne kun koskevat jokaista ja ovat konkreettisia asioita.”

Sitten hän jatkoi: ”Jokamies saattaa miettiä tällaisia: riittääkö raha polkupyörän kumiin tai ravintolan lounaaseen, onko kaveria, jonka pyytäisi kylään, uskaltaako lastenvaunut jättää pihalle ja muuta. Sinä kerroit asioista aika yleisesti, vai kuinka?”

Kakistelin kurkkuani ja esitin poissaolevaa. Pidin häntä viisastelijana.

”Minä olen miettinyt jokamiehen tapaan turvallisuutta uudella tavalla. Mitä jos Suomessa lopetettaisiin armeija kokonaan. Tilalle tulisivat isommat rajavartiojoukot ja poliisia vahvistettaisiin. Poliisi olisi ennen kaikkea auttaja ja sosiaalityöntekijä. Jos puhe ei auta, niin sitten olisivat muut keinot käytössä. Tämmöinen kävisi minulle.”

Jokamies jatkoi: ”Armeijan lakkauttaminen olisi iso juttu. Koko väestö koulutettaisiin rauhanomaiseen siviilipuolustukseen ja kriisinhallintaan. Tähän liittyisi ajatus, että mahdollisella hyökkääjällä ei olisi täällä yhtään ystävää eikä ymmärtäjää. Sinä ja minä oltaisiin kuin ennenkin, kävisimme töissä, kahvilla ja kirjastossa. Ja tämä asia Suomesta tiedettäisiin kautta maan piirin.”

Tässä vaiheessa mietin jokamiehen haastamista tai pois lähtöä, mutta pidin suuni kiinni.

”Jokamiehelle tällainen Suomi kävisi. Siviilipuolustuskoulutus tähtäisi vastuunottoon ja yhteiseen toimintaan. Oikeastaan se perustuisi siihen, että opetellaan ihmisten kohtaamista ja pelkojen voittamista puhumalla. Sehän olisi myös meille kummallekin iso apu. Kansalaisjärjestöillä olisi suuri merkitys toinen toisista välittämisessä.”

Sitten hän piti tauon.

”Tämä kaikki olisi mahdollista, jos ajateltaisiin elämän perustarpeita yksilön ja yhteisöjen näkökulmasta, ei sodan. Ajattelin tehdä armeijan lakkauttamisesta kansalaisaloitteen. Allekirjoittaisitko sen?”

Tämä oli niin mykistävää, että kumarruin solmimaan uudelleen kengännauhojani. Minunko pitäisi tehdä jotain, allekirjoittaa? Olin levoton.

Teksti: Erkki Kupari
Kuva: Essi Rajamäki